Sain ystävältäni lahjaksi Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle -kirjan (Into 2014) ja tehtäväksi selvittää sen avulla, millainen punapappi tämä Vasemmistoliiton kansanedustajaehdokas oikein on. Sukelsin sitten pariksi lomapäiväksi Sadinmaan näkemykseen kirkon rappiosta.
Ensin täytyy todeta, että 10 käskyä kirkolle ei ole varsinainen vaalikirja, sillä se julkaistiin jo viime keväänä, jolloin Sadinmaa kieltäytyi eurovaaliehdokkuudesta. Olisi myös outoa alustaa eduskuntavaaleja kirjalla, joka käsittelee vain Suomen luterilaista kirkkoa, sen valtiollisesta roolista huolimatta. Toiseksi totean, etten uskovaisesta menneisyydestäni johtuen ja siitä huolimatta ole kiinnostunut teologisista kiistoista.
Sadinmaa saarnaa väkevästi. Teksti on hyökkäävää, kielikuvat taattua Raamattua ja monisanaisuus hyve. Radikaalipappi pauhaa kirkon keskittyneen vain asemansa säilyttämiseen sekä sijoitusbisnekseen ja hienoihin rakennuksiin. Hän kuvailee, kuinka kirkko on läpi historiansa asettunut vallanpitäjien puolelle ja näitä tukemaan, ja kuinka Lutherin puhdistama usko ollaan jälleen likaamassa wannabe-katolisella magialla. Sadinmaa vakuuttaa myös, että päiviräsäset ja muut konservatiivit ovat kirkon ääni, sillä kirkko on aktiivisten herätysliikkeiden jäsenten vallassa, jopa panttivankina.
Huonoimmillaan kirja on kuin hyvä saarna kirjan kuvailemassa kirkossa: tiukkaa tekstiä, jota kukaan ei ole kuuntelemassa, johon kukaan ei tartu. On vaikea kuvitella, että joku Sadinmaan teologinen tai kirkkopoliittinen vastustaja lähtisi tosissaan kommentoimaan aggressiivista teosta ja käymään rakentavaa keskustelua sen pohjalta. Armoton yleistäminen on sopivasti käytettynä hyvä tehokeino, mutta siihen perustuva kirja on helppo ohittaa tai nolata muutamalla esimerkillä yleistyksen pätemättömyydestä.
Parhaimmillaan Sadinmaa on rauhoittuessaan kertomaan tapahtumaketjuista ja tilanteista, jotka esimerkiksi asettavat Raamatun tekstit tai kirkon tekemät opilliset valinnat historialliseen kontekstiinsa. Valaisevia ovat myös tiedot kirkon sijoitustoiminnasta sekä arviot kirkolliskokousten lehmänkaupoista. Pohjoispohjalaisena pidin erityisen kiinnostavana lestadiolaisen liikkeen ja luterilaisen kirkon suhteen analysointia.
Kirjan perusviesti on kirkas: Kirkon pitää luopua valtiollisesta asemastaan, ja tulla itsenäiseksi, ihmislähtöiseksi evankeliumin levittäjäksi. Kampin kappelin tyyppiset rahareiät täytyy vaihtaa kirkon sosiaalipalvelujen vahvistamiseen, vallanpitäjien pönkittäminen poliittiseen Jeesukseen, seksielämän kyttääminen sen auttamiseen. Uskovaisten kirkosta pitää tulla kansan kirkko.
Miten tämä sitten tehdään, onkin toinen juttu. Muutos vaatisi ilmeisesti sitä, että yhä useampi uskaltaisi kyseenalaistaa perinteiden ja hierarkioiden mystifioiman kirkon. Tämä puolestaan vaatisi sitä, että yhä useampi kiinnostuisi kirkosta ja ymmärtäisi sen potentiaalin – eikä tyytyisi eroamaan epäkohtien vuoksi tai maksamaan alistuneena kirkollisveron tärkeinä pitämiensä palvelujen takia. Toisaalta juuri jäsenkato ja sen voimistama kritiikki kirkon asemaa kohtaan voi käynnistää muutoksia.
Todennäköisesti Sadinmaa kirjoittaakin ihmisille, jotka voisivat kiinnostua ja nähdä potentiaalin. Ehkä sellaiset ihmiset kaipaavat elämäänsä hengellisyyttä, etiikkaa ja äkäisesti saarnaavia pappeja, joiden puheista innostua. Ehkä sellaisia ihmisiä on.
Jos 10 käskyä kirkolle -kirjan perusteella pitää arvioida Sadinmaata poliitikkona, on hän aivan hyvä vasemmistolainen. Yleispoliittisissa sivulauseissa Sadinmaa kannattaa hyvinvointivaltiota ja jylisee tuomioita sen lakkauttajille, eurokriisikeinottelijoille ja veronkiertäjille. Aivan syytön ei ole heikko vasemmistokaan, muistuttaa joku sivulause. Ainakaan Sadinmaa ei odota yliluonnollista ratkaisua vaan kannustaa ihmisiä tekemään muutoksen itse.
Kirkossahan on potentiaalia muuhunkin kuin ulos näkyvän julkikuvansa kiiltävänä pitämiseen. On tärkeää, mistä ”kirkosta” milloinkin puhumme. Sadinmaa siis käsittelee evankelis-luterilaista kirkkokuntaa Suomessa. Sen ulkoinen kuva onkin säröillyt jo vuosikaudet ellei -kymmenet. Yksi jakautumisen peruste oli naispappeus ja viimeisin on homoparien aseman virallistaminen.
On huomattava, että ”kirkot” tekevät myös jo nyt humanitaarista työtä sekä Suomessa että ulkomailla. Samoin muuan leipäjono Helsingissä perustuu uskonnollisselta pohjalta lähtevään laupeudentyöhön. Lisäksi Pelastusarmeija on yksi merkittävä vähävaraisten auttaja, vaikka se ei olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä ”kirkko”. On siis olemassa muutakin uskontoon pohjaavaa toimintaa kuin saarnaaminen. Kysymys kuuluu: miksi valtiovalta ei pysty vastaamaan tai halua vastata kaikkeen siihen avuntarpeeseen, mihin uskonnolliset yhteisöt nyt pyrkivät vastaamaan. Tosin avustamista tulee riittämään aina, vaikka sosiaalipolitiikka joskus muuttuisikin avarammaksi ja jos ennen kaikkea sen toteuttamiselle osoitettaisiin leikkaamisen sijasta enemmän rahaa.
Kannattaa kuunnella, mitä kirkon papit ja piispat puhuvat, eikä tuomita heitä oikopäätä pelkästään jonkin aikansa eläneen instituution tukijaloiksi. Toki heissä on sekä hyvin vanhoillisia, että että hyvin uudistushenkisiä, eivätkä kaikki suinkaan saarnaa ”samalla nuotilla”.
Sadinmaan kaltaisia ravistelijoita tietysti tarvitaan ja on aina tarvittu. Pappeja on ollut ennenkin eri puolueiden kansanedustajina – myös SKDL:n ja SDP:n.
Tällä hetkellä on täysi syy uskoa, että jo pitkälle ajan vaatimuksiin sopeutunut (luterilainen) kirkko on vaarassa konservatisoitua uudelleen. – Miksi? – Siksi, että poliittinen oikeisto on jälleen ottanut kodin, uskonnon ja isänmaan julkiretoriikkansa vakiosanastoon. Sillä he ikäänkuin alkavat taas omia ”kirkkoja” itselleen ja ”parempien ihmisten” yhteisöiksi. Yhteen hiileen puhaltamisen ja talvisodan hengen eetos nostaa voimakkaasti päätään. Siihen ikään kuin haetaan kirkon siunausta. Ja se karkottaa niitä, ”jotka voisivat kiinnostua ja nähdä potentiaalin”. Sen vuoksi tarvitaan radikaalipappeja ravistelemaan ja kyseenalaistamaan.