Parlamentaariset sovut kestävät, kunnes loppuvat. Myös kurjistava velkajarru törmää lopulta politiikan todellisuuteen.
Viikon sana on velkajarru (formerly known as kurjistava talouspolitiikka) ja siitä onkin melkein kaikki jo jossain muodossa sanottu. Kansanedustaja Hanna Sarkkinen perusteli Kusarissa, miksi Vasemmistoliitto ei neuvottelujen jälkeen sitoutunut muiden puolueiden tavoin Kokoomuksen ajamiin talouskuripolitiikan raameihin: ongelmia ovat EU-vaatimukset ylittävä kurjistaminen ja syvenevä epädemokraattisuus. Puheenjohtaja Minja Koskela totesi puolestaan blogissaan, että puolueiden valitsema malli johtaa leikkaamiseen laskusuhdanteessa, jolloin kasvun synnyttämiseksi pitäisi päinvastoin investoida: ”Tämä aiheuttaa mitä todennäköisimmin noidankehän, jossa leikataan myös kasvun edellytyksiä.”
Puolueiden kannatti suostua velkajarruun useasta syystä, jotka eivät liity kurjistavan talouspolitiikan tuloksiin. Oikeistopuolueille toki kelpaa hyvinvointivaltion kurjistaminen ja rikkaiden rikastuttaminen, mutta keskustavasemmistolle tarjolla on voittoja pelin politiikassa.
Puoluerajat ylittävä diili on hyvä tapa esiintyä äänestäjille vastuullisena yhteistyön tekijänä. Käsien sitominen parlamentaariseen sopuun voi myös oikeasti tuntua siltä, että on varmasti mukana päättämässä asioista ja edistämässä agendaansa vaikka vaaleissa ei aina kävisi kovin hyvin. Ja koska Kokoomus porskuttaa vaaleista toiseen hallituspolitiikan tuloksista riippumatta, sen kanssa on hyvä olla väleissä.
Kenet velkajarru pettää ensimmäisenä?
Siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on puhuttu vähemmän. Parlamentaariset sovut kestävät aikansa. ”Naurettavan lyhyellä aikajänteellä” (Hanna Sarkkisen luonnehdinta) solmitut sovut eivät välttämättä ole ihan hirveän jämäkällä pohjalla.
Ensimmäiset pettymykset koetaan viimeistään hallitusneuvotteluissa 2027, kun saappaannuoleminen ei tuokaan hallituspaikkaa tai kivoja kirjauksia hallitusohjelmaan. Vastuullisuussignalointikin menettää jossain vaiheessa tehonsa, kun velkajarru alkaa olla vastaus liian moneen esitettyyn investointiin ja perustelu jälleen uudelle leikkaukselle. Kun vasemmistosta lyötiin ensimmäinen särö sopuun heti neuvottelujen päätteeksi, heikoimmin sitoutuneen jarruttelijan voi olla helpompi irtautua sovusta vastoinkäymisten tullen.
Toisessa skenaariossa velkajarru alkaa vinkua hallituspuolueiden kesken tai hallituksessa olevat puolueet tulevat toisiin ajatuksiin. Jarrusta säädettävän lain muuttaminen tullee olemaan hankalaa, mutta kun riittävät erimielisyydet kriisiyttävät välineen, siitä sorvataan toisenlainen tai unohdetaan kokonaan.
Uskon Vasemmistoliiton jättäytyneen jarruttelijoiden kelkasta hyvistä talouspoliittisista syistä, mutta olihan se myös hyvää taktiikkaa. Vaikka vaikuttamismahdollisuudet näyttävät hetkeksi huonontuneen, kurjistamispolitiikan vaihtoehtona näyttäytyminen on oikein sekä äänestäjien poliittisen kuvittelukyvyn että puolueen profiloitumisen kannalta.
En usko, että velkajarru kauheasti saa puolueväkeä vaihtamaan leiriä suuntaan tai toiseen (esimerkiksi Nato-päätöksen myötä Vasemmistoliitosta erosi kuulemma vain 50 ihmistä ja todennäköisesti keskenään ristiriitaisin motiivein), mutta aika moni vittuuntunut demari ja vihreä on saatu puhumaan viime päivinä lähinnä vasemmistosta. Kiitos siitä kaikille osallisille!