Ulkoministerimme suusta olet varmasti kuullut lauseen, jonka mukaan Venäjä ymmärtää vain voimaa. Mutta oletko koskaan miettinyt, mitä Suomi ymmärtää?
Itse olen päätynyt siihen, että voimaan Suomikin satsaa. Eikä mihinkä tahansa voimaan, vaan nimenomaan pakottavaan voimaan, jonka renessanssia olemme viime vuosina todistaneet.
Ja vaikka maailma Trumpin aikana on nyt muuttunut, voimaa koskeva keskustelu toistaa yhä vanhoja kaavoja. Kaaosta ennakoidaan, mutta virallisen selityksen mukaan kaikki toimii.
Katsotaanpa tarkemmin.
Periaatteessa voima voi olla pakottavaa tai ei-pakottavaa. Pakottavassa voimassa vastustajalta poistetaan kaikki vaihtoehdot, ei-pakottavassa voimassa vaihtoehtoja tietoisesti kehitellään.
Melkein aina myös pakottava voima esitetään puolustuksellisena. Että esimerkiksi oman armeijan ”puolustuskyky” on olemassa, jotta pakottavalta voimankäytöltä vältyttäisiin.
Näin päädytään varsin lähelle klassista kehäpäätelmää: yhdellä voimalla selitetään toista voimaa ja vieläpä hyvin valikoivalla tavalla, riippuen siitä, mitä hyötynäkökohtia kielikuviin liittyy.
Seuraukset siitä ovat nyt nähtävissä.
Puhumalla yleisesti voimasta, sen luonnetta täsmentämättä, rajanveto puolustuksellisen ja hyökkäävän voiman välillä hämärtyy retoriseksi, toistoilla ylläpidetyksi kuvitelmaksi.
Siihen oveen, jossa aiemmin luki puolustusministeriö voisi nykyään aivan hyvin kirjoittaa sotaministeriö, ilman että mitään tosiasiallista muutosta tapahtuisi.
Tästähän on USA:ssa jo keskusteltu. Enkä olisi kovin yllättänyt, jos sotaisa, muista politiikan muodoista riippumaton kielenkäyttö yleistyisi myös muualla.
Niin makaa kuin petaa.
Tätä kirjoitettaessa Sveitsin Davosissa kysellään, mistä vaihtoehto USA-vetoiselle maailmanjärjestykselle? Ensivaikutelman mukaan mitään valtavirtaista näkemystä ei enää ole.
USA puhuu kontrollista omistamisen kautta. Keskisuuret maat, kuten Kanada, puhuvat keskisuurten maiden tarpeesta löytää yhteinen kehitysstrategia ja pienet maat toivovat parasta.
Mutta varsinaista vaihtoehtoa nykymenolle ei ole esittää, koska kaikki munat on laitettu pakottavan voiman koriin, eikä ei-pakottavan voiman edellyttämiä vaihtoehtoja ole kehitelty.
Tämä ongelma ei toivomalla ratkea.
Tuskin myöskään sillä, että pidättäydytään ulkoministeriömme retoriikassa, jonka mukaan USA-arvion päivittämisestä päästään palauttamalla keskustelu Venäjän uhkaan.
Aivan kuin Venäjä olisi maailman ainoa ongelma, eräänlainen yleistetty, pakottavan voiman kasvattamisen ja sen käytön oikeuttava juurisyy.
Kyllä todellisuus on jossakin muualla.
Viimeisen sukupolven ajan Suomen ulko- ja turvallisuudessa on tähdätty liittoutumiseen siten, että kaikki liittokunnan maat – ensin EU ja sitten Nato – lausuvat samalla tavalla.
Kun esimerkiksi Ylen A-Studioon ilmestyy asiantuntija, hän ei yleensä esitä mitään tutkimuksellista punnintaa puolesta ja vastaan, vaan perinteisen kahtiajaon hyvästä lännestä ja pahasta idästä.
Ne kerrat, kun tästä kaavasta on tingitty, ovat olleet niin harvinaista herkkua, ettei niiden varaan ole voinut mitään vaihtoehtoa valitulle voimankäytölle rakentaa.
Näin ei tarvitsisi olla.
Me voisimme aivan hyvin luopua kaksinapaisesta, pohjimmiltaan orientalistisesta käsityksestämme, jossa pahikset asuvat idässä ja ymmärtävät vain voimaa.
Näin tehdessämme pääsisimme irti siitä kuvitteellisesta rintamalinjasta, joka on pakottanut meidät lausumaan samalla tavalla kuin kaikki muut ”hyvikset”.
Jos taas ensisijainen tavoite edelleen on, että kaikki lausuvat perinteisellä tavalla, niin lopulta kukaan ei lausu mitään merkityksellistä ja puhe vaihtoehdosta voidaan unohtaa.
Mitä Suomi sitten ymmärtää?
Pahoin pelkään, että Suomikin ymmärtää lähinnä voimaa. Se poikkeaa toki siitä ymmärryksestä, jota USA nyt edustaa, mutta pakottavan voiman suosimista sekin tarkoittaa.
Siihen nähden aiemmin oli paremmin. Tarjolla oli myös kansalaisjärjestöjen laatimia, ei-pakottavan voiman käyttöön perustuvia vaihtoehtoja, kuten uusi kansainvälinen talousjärjestys.
Mutta nyt tämä perintö on sovitettava nykyaikaan, ensin ajatuksen tasolla ja sitten käytännössä.
Erkki Laukkanen
Ensimmäinen taistelu käytiin Suomessa suomalaisia, Ruotsissa ruotsalaisia jne. vastaan ja se voitettiin. Putin on Hitler ja ”joskus todella on kysymys hyvän ja pahan taistelusta”. Tämä on se kallio tai juoksuhiekka, jonka päälle sitten on rakennettu. Tutkijat lausuvat tiedotusvälineissä päivästä toiseen käsityksiään Venäjästä ja sen uhkasta eikä mitään tutkimuksia näy eikä niitä tarvita, koska oletus pahantahtoisesta ja laajenemishaluisesta Venäjästä perustelee väitteet ja toisaalta tutkijat puheineen ylläpitävät ja vahvistavat tätä oletusta. Lisäksi tutkijoiden lausumilla kenties haetaan ja joka tapauksessa saadaan oikeutus eurooppalaiselle militarismihankkeelle. On tietysti niin, että Venäjä varmasti on nyt pahantahtoisempi Suomea kohtaan kuin neljä vuotta sitten ja kyllä kai sotakin saadaan aikaiseksi, kun sitä tarpeeksi haetaan. Jokin ajatushan tässä tietysti on ollut takana, mutta eivät tulokset ainakaan vielä näytä kovin lupaavilta. Sellaisenkin huomion saattoi tehdä, että ’lännellä’ yllättäen oli heti tavoitteita tuon Ukrainan sodan suhteen vaikka Venäjä väitetysti hyökkäsi provosoimatta, mitä ajatusta sitten toisteltiinkin hyvän aikaa. Tavoitteeksi mainittiin mm. Venäjän heikentäminen. Keskeneräistä työtä ei saisi arvostella, mutta ihmettelenpä milloin tämän ”hyvä+” ulkopolitiikan myönteiset vaikutukset alkavat näkyä. Ja jos eivät ala, niin arvaan että syyllinen kyllä silloinkin osataan nimetä.