Suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa on viime vuosina yleistynyt ilmiö nimeltä kaksoisviestintä. Esimerkiksi A-studion vakiovieraat maalailevat usein hyvinkin synkkiä uhkakuvia. Sitten he vaihtavat hattua ja sanovat, että mikään edellä sanotusta ei koske Suomea.
Kaksoisviestinnässä sama haastattelu hoitaa kahta tehtävää. Yhtäältä se mobilisoi uhkakuvan vastaiseen toimintaan ja toisaalta se stabiloi mobilisaatioon liittyvät tunnekuohut. Se perustelee varautumista, mutta samalla estää pelon leviämisen. Tai näin ainakin toivotaan.
Onko toiveelle katetta?
Eipä juuri. Kun viestintä kulkee kahteen eri suuntaan, syntyy helposti tilanne, jossa kuulija ei enää erota, kumpi viesti on ensisijainen. Tulee tarve auktorisoida viestittävä asia ”asiantuntijoilla”, ”huippututkijoilla” ja sen sellaisilla.
Tähän tehtävään sopii hyvin myös kaksoiskäyttöpoliitikko, joka osaa eskaloida ilman, että suuri yleisö kuulemastaan varsinaisesti ahdistuu. Suomessa tyypillinen kaksoiskäyttöpoliitikko on sotilastaustan omaava poliitikko.
Mutta toki muukin tausta käy, jos osaamista on.
Tiedotusopilliseksi ongelmaksi kaksoisviestintä kääntyy, kun roolit ja niitä ylläpitävät hahmot eivät ole enää erotettavissa tosistaan. Puhuuko poliitikko nyt analyytikkona, päätöksentekijänä vai vaikuttajana? Ja ennen kaikkea: mikä näistä rooleista ohjaa hänen viestiään?
Jos uhkakuvia korostetaan ikään kuin valmiiksi pureskeltuina faktoina, viestintä alkaa kallistua ohjaavaksi. Ja jos rauhoittelu peittää alleen linjausten todelliset seuraukset, kansalaisilta katoaa mahdollisuus arvioida politiikkaa kokonaisuutena.
Se taas estäisi uhkakuvien demokraattisen arvioinnin.
Tämän ongelman peittämiseen tarvitaan kaksoisviestintään rutinoitunut toimittaja, joka osaa kysyä kaksoisviestintään sopivia kysymyksiä oikeassa järjestyksessä. Ilman tätä yhteistyötä haastattelijan ja haastateltavan välillä olennaisiakin asioita voi jäädä kysymättä.
Otetaan esimerkki. Kun Seija Vaaherkumpu Ylen ykkösaamussa 20.9.2025 haastatteli puolustusministeri Antti Häkkästä, uhkakuvia riitti. Hän ehti jo lopetella, kunnes sitten tajusi vielä lopuksi kysyä, onko Suomen nuorisolla aihetta pelkoon. – Vastauksen varmasti arvaatte.
Kaksoiskäyttöpoliitikkoja on ollut aina.
Mutta sodan olosuhteissa, kun viestinnän ensisijainen tehtävä on ylläpitää valittua ja poliittisesti sovittua rintamalinjaa, kaksoiskäyttöpoliitikot institutionalisoituvat helposti kansankunnan poliittisiksi kapellimestareiksi ja unilukkareiksi.
Ja niin on käynyt myös Suomessa. Meidän kaksoiskäyttöpoliitikkomme ensisijaiseksi rintamasuunnaksi on valikoitunut itä. ”Ne” ovat uhka, jolla oikeutetaan liittoutuminen kaikkien niiden voimien kanssa, jotka kokevat samoin.
Maksoi mitä maksoi.
Mutta Iranin sodan ja putoilevien droonien myötä tämäkin valinta on osoittautunut poliittisesti ongelmalliseksi. Vaikka maailmasta poistettaisiin Venäjä, jäljelle jäisi kasvava joukko kriisejä, jotka söisivät sen turvallisuuden tunteen, joka kaksoisviestinnällä on onnistuttu rakentamaan.
Viime päivinä toimittajat ovatkin olleet vaikeuksissa perinteisen kaksoisviestintänsä kanssa, kun ministerit ovat sekoilleet omien mieltymystensä ja sovittujen poliittisten linjausten tai niiden puutteen kanssa. Jopa iltapäivälehdillä on ollut vaikeuksia projisoida kaikki syyllisyys Venäjään.
Onko kaksoisviestintä siis tulossa tiensä päähän?
Tuskin. Kaksoisviestinnän teho perustuu sen kykyyn yhdistää kaksi vastakkaista tunnetta, huoli ja hallinnan tunne. Se kertoo tarpeeksi herättääkseen varautumisen, mutta ei niin paljon, että syntyisi hallitsematon pelko. Ja näiden tunteiden hallintaan politiikka on aina perustunut.
Niin kauan kuin politiikka joutuu samanaikaisesti varoittamaan ja rauhoittamaan, kaksoisviestintä ei katoa. Se vain muuttaa muotoaan.
Luulisin, että seuraava innovaatio on tekoälyllä tuotettu kaksoisviestintä.
Erkki Laukkanen
… julkaisi tämän uudelleen!
Kaksoisviestintä katoaa vasta silloin, kun uhkakuvien rinnalle tuodaan avoimesti konkreettiset toimet, joilla ne oikeasti estetään.
ONko näillä meidän yhden agendan asiantuntijoilla tähän kapasiteetia?