Näin kansainvälisen työläisten juhlapäivän kynnyksellä on hyvä hieman pohtia vasemmiston suhdetta työhön. Kysymys on erityisen akuutti tänä vuonna, kun Orpon hallituksen epäonnistunut politiikka on aiheuttanut Suomeen korkeimman työttömyysasteen sitten 1990-luvun laman. Tähän päälle tulevat vielä leikkaukset työttömyysturvaan ja sosiaaliturvaan, jotka eivät taatusti edistä kenenkään työllistymistä, sekä muut työelämäheikennykset, jotka kurittavat myös työssä vielä käyviä. Työväenluokkainen ihminen on tämän päivän Suomessa ahtaammalla kuin pitkään, pitkään aikaan.
Työväen liikkeenä se, mitä työmarkkinoilla tapahtuu, on tietenkin vasemmistolaisen politiikan ytimessä. Se, mikä vasemmiston varsinaisesti erottaa muusta poliittisesta kentästä on kuitenkin se, kenen etua työmarkkinapolitiikassa ollaan ajamassa. Aina välillä vasemmiston sisältäkin esitetään sellaisia näkemyksiä, että ratkaisu työväen ahdinkoon on lisätä palkkatyön määrää. Tällöin on kuitenkin ymmärretty työväen liikkeen historiallinen tehtävä väärin.
Työväen keskeisenä intressinä on aina ollut tehdä vähemmän töitä. Työajan lyhentäminen on ollut yksi työväenliikkeen tärkeimmistä tavoitteista sen alusta alkaen. On syytä muistaa, että työväen vappuakin vietetään nimenomaan työajan lyhentämistä vaatineiden työläisten muistoksi. Tänäkin päivänä kysymys työajasta on työväenluokan ja omistavan luokan välisessä konfliktissa keskiössä, minkä huomaa ainakin siitä, millaisen primitiivireaktion vaatimattomatkin ehdotukset työajan lyhentämisestä edelleen aiheuttavat porvaristossa.
Toisin kuin porvarimediassa usein annetaan ymmärtää, vaatimuksilla työajan lyhentämisestä ei ole mitään tekemistä laiskuuden tai työn välttelyn kanssa sinänsä, vaan kyse on perusinhimillisestä kaipuusta vapauteen. Palkkatyösuhde tarkoittaa työläiselle aina vapauden menetystä. Työajalla työn tekijä on työsopimuslain nojalla velvollinen noudattamaan työnantajan määräyksiä, eli toisin sanoen hän on silloin jonkun toisen yksipuolisen käskyvallan alaisena. Tämä on kirjaimellisesti yksilönvapauden vastakohta. Kääntäen se tarkoittaa sitä, että työajan lyhentäminen lisää aina konkreettisesti työn tekijän vapautta. Jos tämä ei ole työväen etua ajavan liikkeen ykköstavoitteena, niin mikä sitten?
Massatyöttömyys on kapitalismiin sisäänrakennettu ilmiö eikä sitä ole mahdollista kokonaan poistaa kapitalismin olosuhteissa. Kapitalismi edellyttää toimiakseen riittävän suuren työvoimareservin olemassaoloa. Työttömät näyttelevät siis keskeistä roolia työmarkkinoiden normaalissa toiminnassa. Se, että työttömiä on jatkuvasti kortistossa moninkertaisesti enemmän kuin mitä avoimia työpaikkoja on tarjolla, pitää työvoiman hinnan alhaalla ja kapitalismin rattaat rasvattuna. Ne porvarit, jotka moralisoivat työttömiä siitä, että nämä eivät vain ”mene töihin”, eivät ole ymmärtäneet yhtään mitään siitä, kuinka kapitalismi toimii.
Työväen näkökulmasta varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole työttömyys, vaan se, että työläisten toimeentulo on nykyjärjestelmässä riippuvainen palkkatyöstä. Tätä riippuvuutta ei vähennä lainkaan se, että yritykset investoivat ja palkkaavat lisää työvoimaa, pikemminkin päinvastoin. Työväen edun mukainen ratkaisu työttömyysongelmaan ei olekaan palkkatyön lisääminen, vaan toimeentulomahdollisuuksien irtikytkentä työmarkkinoista.
Työväen liikkeenä vasemmiston ensisijaisen huolenaiheen ei tule olla työpaikkojen määrä, vaan työväen toimeentulon turvaaminen työmarkkinaolosuhteista riippumatta. Sikäli, kun omistava luokka ei voi tai halua huolehtia työväen toimeentulosta maksamalla heille palkkaa, on varat siihen otettava heiltä verottamalla. Sellaista vaihtoehtoa ei ole olemassa, jossa samaan aikaan työttömyys lisääntyy ja omistavan luokan verotus kevenee. Niin kauan, kun elämme kapitalismissa, on työväen toimeentulon rahoittaminen omistavan luokan vastuulla, tavalla tai toisella. Itsepä ovat taakkansa valinneet.
Pitemmällä aikavälillä vasemmiston tavoitteena tulee olla, paitsi palkkatyön tasaisempi jakautuminen työväenluokan keskuudessa, myös palkkatyön määrän kertakaikkinen vähentäminen koko yhteiskunnan mittakaavassa. Se nimenomaan on työväenluokan etu. Työajan lyhentämisen lisäksi tähän voidaan päästä mahdollistamalla palkkatyöstä kieltäytyminen ilman toimeentulon menetystä. Lopullisena tavoitteena on tietenkin koko palkkatyöinstituution lakkauttaminen. Silloin jää myös työttömyys yhteiskunnallisena ongelmana historiaan.
Olkoon siis iskulauseenamme tänä vappuna: vähemmän töitä, enemmän vapautta!
(Kuva: Unto Säilä)
… julkaisi tämän uudelleen!