Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari arvioi tällä viikolla MTV:n haastattelussa, että hyvinvointivaltio ei ole enää suomalaisten puolueiden yhteinen projekti. Se on jakautunut poliittisiksi blokeiksi — toisella puolella talouden kestävyys, toisella sosiaaliset oikeudet.
Tämä on iso muutos. Aiemminkin puolueet erosivat toisistaan painotuksissa, mutta puhalsivat karkeasti ottaen samaan suuntaan. Nyt ei enää.
Saari nostaa esiin myös jotain rakenteellisesti vakavaa: meillä ei juuri enää ole puolueita, joiden äänestäjäenemmistö uskoisi, ettei hyvinvointivaltiota ajeta alas. Hän nimeää tässä itseään toteuttavan ennusteen riskin. Kun ihmiset lakkaavat uskomasta järjestelmään, he alkavat toimia sen mukaan — etsivät yksityisiä ratkaisuja, vetäytyvät yhteisestä, irtautuvat. Ja se nakertaa järjestelmää edelleen.
Kyse on siitä, kenen elämä on turvattu
Hyvinvointivaltio on terveyskeskus, johon pääsee ilman yksityistä vakuutusta. Se on hammaslääkäri, jonne köyhälläkin on varaa mennä. Se on äitiysneuvola, lastensuojelu, toimeentulotuki, kuntoutus. Se on se verkko, joka estää ihmistä putoamasta kokonaan.
Verkon arvo jakautuu epätasaisesti. Ihmisille, joilla on varaa yksityisiin palveluihin, hyvä työterveyshuolto ja joustavat tulot, hyvinvointivaltio on tärkeä mutta ei välttämätön. He pärjäisivät ilmankin — heikommin, mutta pärjäisivät.
On kuitenkin suuri joukko ihmisiä, joille julkinen palvelu on ainoa vaihtoehto. Pienituloiset, pitkäaikaissairaat, vammaiset, yksinhuoltajat, maahanmuuttajat, syrjäseuduilla asuvat. Heille hyvinvointivaltio ei ole poliittinen kysymys — se on arjen ehto.
Tästä leikkauskeskustelu pitäisi käydä. Useinkaan se ei sieltä käynnisty.
Lohi ja tekninen kieli poliittisille valinnoille
Keskustan kansanedustaja ja varapuheenjohtaja Markus Lohi antoi tällä viikolla Iltalehdelle laajan haastattelun sote-palveluiden tulevaisuudesta. Lohi on poliittisena hahmona kiinnostava — hän sanoo ääneen asioita, joita monet muut kiertelevät. Hän myöntää suoraan, että velkajarruun sitoutuminen tarkoittaa konkreettisia leikkauksia. Se on harvinaista rehellisyyttä.
Mutta se mitä Lohi sanoo on yhtä kiinnostavaa kuin se mitä hän ei sano.
Lohi ehdottaa aikuisten hammashuollon siirtämistä julkiselta vastuulta ihmisten omalle vastuulle. Hän ehdottaa sterilisaatioiden poistamista julkisesta palveluvalikoimasta. Hän puhuu sairaaloiden keskittämisestä ja erikoissairaanhoidon supistamisesta. Kieli on rationaalista ja teknistä — resurssien kohdentaminen, palvelulupauksen selkeyttäminen, tuottavuuden parantaminen.
Nämä ovat kuitenkin poliittisia valintoja, eivät teknisiä ratkaisuja. Ja niissä on helppo nähdä sekä häviäjät että ne, joiden elämään ne eivät vaikuta lainkaan.
Aikuisten hammashoito pois julkiselta — tämä ei vaikuta ihmisiin, joilla on varaa yksityiseen. Sterilisaatiot omalle vastuulle — tämä ei vaikuta ihmisiin, joilla on yksityinen vakuutus tai riittävät tulot. Sairaaloiden keskittäminen — tämä ei vaikuta ihmisiin, joilla on auto, joustava työaika ja varaa maksaa pitkät matkat.
Näissä valinnoissa ei näy laskelmaa siitä, mitä ne maksavat niille, joilla ei ole vaihtoehtoja. Hampaiden hoitamatta jättäminen rahapulan takia ei näy näissä laskelmissa — koska se ei ole luku missään budjettikohdassa.
Tässä on leikkauspolitiikan perusongelma, joka toistuu. Ne jotka tekevät päätökset ja ne joihin päätökset osuvat elävät eri todellisuuksissa. Siksi kokonaiskustannuslaskenta jää helposti tekemättä — ei tarvitse laskea kustannusta, jonka joku muu maksaa omassa elämässään.
Kustannukset eivät poistu, ne siirtyvät
Kun julkinen palvelu supistetaan tai poistetaan, kustannus ei katoa. Se siirtyy.
Hammashoito siirtyy omakustanteiseksi. Sairaalamatka pitenee ja sen kustannus — aika, raha, vaiva — siirtyy potilaalle. Hoitamaton suun tulehdus pahenee ja tulee kalliimpana päivystyskäyntinä julkiselle puolelle takaisin. Kuntouttavan työtoiminnan lopettaminen siirtää ihmisiä kalliimpiin viimesijaisiin etuuksiin.
Lohi käyttää sote-uudistuksen alkuperäistä tavoitetta — painopisteen siirto erikoissairaanhoidosta perustasolle — perusteluna erikoissairaanhoidon leikkauksille. Alkuperäinen idea oli kuitenkin vahvistaa perusterveydenhuoltoa niin, että ihmiset pääsevät ajoissa hoitoon ennen kuin tarvitaan kallista erikoissairaanhoitoa. Painopiste siirtyy, kun perusporras toimii paremmin ja erikoissairaanhoidon tarve sitä kautta rakenteellisesti vähenee.
Perusporras ei ole vahvistunut riittävästi. Lohi myöntää sen itsekin — sanoo, että omalääkärimallin kehittämiseen olisi pitänyt laittaa vieläkin enemmän panoksia. Perusta ei ole valmis, mutta katto leikataan.
Sairaaloiden keskittäminen on sama ilmiö. Se voi olla joissain tapauksissa lääketieteellisesti perusteltua — laatu ratkaisee erikoissairaanhoidossa. Mutta pidemmät matkat tarkoittavat, että kustannukset siirtyvät suoraan potilaiden kannettaviksi. Omalla ajalla, omalla rahalla, omalla jaksamisella. Julkisen sektorin kirjanpidossa se näyttää säästöltä. Kokonaiskuvassa se ei välttämättä ole sitä.
Verokeskustelu, joka puuttuu
Leikkauspuhe hallitsee julkista tilaa, mutta kysymys siitä, olisivatko ihmiset valmiita maksamaan enemmän veroja palveluiden säilyttämiseksi, on käytännössä tabu. Se esitetään epärealistisena — kilpailukyvyn vaarantamisena, yritysten karkottamisena, vastuuttomana politiikkana.
Verotusta on kuitenkin kevennetty Suomessa järjestelmällisesti kahden vuosikymmenen ajan. Pääomaverotusta, yritysverotusta, ylimpiä tuloveroja — kaikista on tingitty. Nyt hämmästellään, että julkisella sektorilla ei ole varaa tuottaa niitä palveluja, joita se aiemmin tuotti.
Saan omalta lukijakunnaltani palautetta, jossa toistuu sama viesti: ihmiset olisivat valmiita maksamaan enemmän veroja, jos palvelut toimisivat niin kuin pitää. Kansainväliset tutkimukset antavat johdonmukaisen kuvan siitä, että kun ihmisille kerrotaan konkreettisesti mistä palveluista on kyse, valmiutta löytyy enemmän kuin poliittinen keskustelu antaa ymmärtää.
Veropohja ei ole vain työn verotus. On omaisuuden verotus, pääomaverotus, ympäristöverot, verovälttelyn torjunta. Näistä ei juuri puhuta osana samaa kehystä, jossa puhutaan palveluiden rahoituksesta. Sekin on poliittinen valinta.
Kehys, jossa vaihtoehdot suljetaan ulos
Samana päivänä kun Lohen haastattelu julkaistiin, valtiovarainministeri Riikka Purra seisoi eduskunnassa ja kuvasi julkisen talouden lukuja ”hirvittäviksi”. Hän varoitti ”seireeneistä” — poliitikoista, jotka lupaavat muutosta leikkauksiin.
Se on taitava retorinen liike. Ennen kuin kukaan on avannut suutaan, heidät on jo määritelty epävastuullisiksi. Vaihtoehtoinen näkemys ei ole argumentti jota pitää kuulla ja kumota — se on seireni, houkutus, varoitusmerkki.
Siinä samassa puheessa on kuitenkin jotain, jota ei voi ohittaa. Hallitus ei ole saavuttanut yhtään keskeistä talouspolitiikan tavoitettaan. Ei sataa tuhatta uutta työpaikkaa. Ei talouskasvua. Ei velkaantumisen taittumista. On erikoinen asetelma, että hallitus kauhistelee tilannetta, jonka se on kolmen vuoden aikana itse tuottanut, ja samalla sulkee opposition ulos keskustelusta ennen sen alkua.
Vasemmistoliiton Jessi Jokelainen kuvasi tilannetta eduskunnassa osuvasti: hallitus kylvää suolaa peltoon ja ihmettelee, kun satoa ei tule. Leikkauksilla julkisista palveluista ei rakenneta kasvua. Pahoinvoinnista ei ole koskaan seurannut hyvinvointia.
Tässä kehyksessä Lohen ehdotukset syntyvät. Kehyksessä, jossa ainoa hyväksytty kieli on leikkaus ja jokainen vaihtoehto on etukäteen leimattu vastuuttomuudeksi. Se kaventaa poliittista mielikuvitusta juuri silloin kun sitä eniten tarvittaisiin.
Oma näkemykseni on, että Suomi tulee velkaantumaan lähivuosina. En pidä sitä katastrofina. Velkaantuminen ei ole ongelma, jos se tapahtuu hallitusti ja jos velka menee johonkin, joka tuottaa — palveluihin, investointeihin, ihmisten toimintakykyyn.
Ongelma on se tapa jolla säästöjä nyt haetaan. Nopeasti, listamaisesti, ymmärtämättä systeemisiä vaikutuksia. Leikkaus, joka näyttää säästöltä yhdessä budjettikohdassa, siirtää kustannuksia toisaalle — tulevaisuuteen, yksityisille ihmisille, muille julkisen sektorin osille.
Huolella tehty analyysi saattaisi päätyä siihen, että joihinkin asioihin kannattaa nyt investoida enemmän, jotta kymmenen vuoden päästä tarvitaan vähemmän. Ennaltaehkäisy on halvempaa kuin hoito. Varhainen tuki on halvempaa kuin kriisi. Toimiva perusturva on halvempaa kuin syrjäytymisen seuraukset.
Se vaatii pitkää aikaväliä, systeemistä ajattelua ja kykyä tehdä päätöksiä, joiden hyödyt näkyvät vasta seuraavalla hallituskaudella tai sitä seuraavalla. Se on poliittisesti vaikea viesti — mutta rehellisempi kuin nopea leikkauslista, joka tasapainottaa budjetin tänään ja siirtää laskun niille, joilla on vähiten varaa maksaa.
Kenen todellisuudessa nämä päätökset tehdään
Saari arvioi, että Suomelta on katoamassa yhteinen visio siitä, mihin suuntaan maata kehitetään. Polarisaatio etenee, blokit kovettuvat, ja ne jotka putoavat kyydistä — yhä useammat, yhä pidemmäksi aikaa — löytävät tiensä takaisin yhä vaikeammin.
Rohkeus sanoa ääneen leikkauskohteet ei ole sama asia kuin laskea, mitä ne leikkaukset maksavat niiden ihmisten elämässä, joiden ainoa vaihtoehto on julkinen palvelu.
Meillä ei juuri enää ole puolueita, joiden äänestäjäenemmistö uskoisi, ettei hyvinvointivaltiota ajeta alas. Saari nimeää tässä itseään toteuttavan ennusteen riskin — ja se riski on todellinen.
Itseään toteuttavan ennusteen voi myös katkaista. Se vaatii politiikkaa, joka puhuu ääneen verotuksesta, kokonaiskustannuksista ja siitä, kenelle lasku todella menee. Olen mukana politiikassa siksi, että nämä kysymykset ansaitsevat paremman keskustelun kuin mitä ne tällä hetkellä saavat.
***
Voit tukea Aleksin työtä seuraavien linkkien kautta:
https://steady.page/en/aleksisalonen/
https://ko-fi.com/aleksisalonen
… julkaisi tämän uudelleen!