Kolme väitettä velkajarrusta, ja miten niillä johdetaan meitä harhaan

Velkajarrusopu näyttää olevan kiihtyvällä tahdilla murtumassa. Sekä demarit että vihreät järjestävät puoluekokouksensa tulevana viikonloppuna, ja molemmissa kokouksissa tullaan käsittelemään aloitetta, jossa vaaditaan puolueen irtautumista velkajarrusta.

Demareissa velkajarrukapinan etunenässä häärii väistyvä varapuheenjohtaja Matias Mäkynen. Hän on puoluekokouksen alla julkaissut oman ”manifestinsa”, jossa hän peräänkuuluttaa puolueeltaan sitoutumista velkajarrun sijaan investointivetoiseen talouspolitiikkaan. Vihreissä velkajarrua vastustavan aloitteen on allekirjoittanut 45 puolueen jäsentä, joiden joukossa on mm. alue- ja kaupunginvaltuutettuja.

Tässä kohtaa onkin hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan muutamaa väitettä, joita on näiden puolueiden keskuudesta käytetty velkajarrusovun puolustelemiseksi. Lähemmällä tarkastelulla huomaamme nimittäin, että nämä väitteet johtavat meitä harhapoluille.

Väite 1: Jos ei ole mukana velkajarrusopimuksessa, ei voi myöskään vaikuttaa Suomen talouspolitiikkaan tulevina vuosina.

Tämä väite on yksiselitteisesti väärin. Lain julkisen talouden hoitamisesta mukaan julkisen talouden hoitoa ohjataan jatkossa hallituksen asettamilla julkisen talouden rahoitusasemaa koskevilla tavoitteilla. Nämä tavoitteet valmistelee finanssipoliittinen parlamentaarinen työryhmä, jossa ovat edustettuna kaikki eduskuntapuolueet ihan riippumatta siitä, ovatko ne allekirjoittaneet velkajarrusopimuksen. Lokakuussa 2025 asetetussa työryhmässä istuu vasemmistoliiton edustajana Hanna Sarkkinen, vaikka vasemmistoliitto jättäytyikin ulos velkajarrusovusta.

Kunkin vaalikauden alussa uudelleen nimettävällä työryhmässä on kaikilla eduskuntapuolueilla periaatteessa yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa seuraavan vaalikauden rahoitusasematavoitteisiin ja sitä kautta tulevan hallituksen talouspolitiikan reunaehtoihin. Tietysti voidaan väittää, että jos ei ole velkajarrusovussa mukana, joutuu paitsioon koko talouspoliittisessa keskustelussa, kun ei selvästikään jaa sitä kuuluisaa ”yhteistä tilannekuvaa”. Tämä on kuitenkin ihan normaali tilanne, kun ajautuu jossakin poliittisessa kysymyksessä vähemmistöön. Silloin joutuu aina tekemään tuplasti enemmän töitä käännyttääkseen enemmistöön kuuluvia puolelleen. Se ei ole kuitenkaan mikään peruste tinkiä oikeaksi näkemästään kannasta.

Onko sitten epäloogista olla mukana parlamentaarisessa työryhmässä, vaikka ei allekirjoittanut velkajarrusopimusta? Ei tietenkään. Politiikkaa tehdään aina sen lainsäädännön puitteissa, joka kulloinkin on voimassa, eikä vallastaan kannata luopua vain sen takia, että pitää jotain lakia epäonnistuneena. On kuitenkin eri asia hyväksyä tosiasiat ja pyrkiä toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla huonon lainsäädännön asettamissa rajoissa kuin olla aktiivisesti mahdollistamassa huonon lainsäädännön voimaantuloa.

Se, mikä tosi asiassa rajoittaa aivan kaikkien puolueiden mahdollisuuksia vaikuttaa Suomen talouspolitiikkaan, on itse velkajarrulainsäädäntö – ei se, onko puolue laittanut nimensä alle johonkin sopimukseen vai ei.

Väite 2: Velkajarru asettaa vain tavoitteen, mutta ei keinoja sen saavuttamiseksi. Sen puitteissa voidaan siis periaatteessa tehdä minkälaista talouspolitiikkaa tahansa.

Väite pitää pintapuolisesti paikkansa, mutta käytännössä velkajarru rajoittaa voimakkaasti tulevien hallitusten talouspoliittista liikkumavaraa. Esimerkiksi velkarahalla elvyttäminen, joka on täysin perusteltua ja hyväksi todettua politiikkaa heikon talouskasvun olosuhteissa, muuttuu mahdottomaksi. Velkajarru käytännössä pakottaa hallituksia sopeuttamaan nimenomaan matalasuhdanteessa, mikä tuppaa hidastamaan talouden elpymistä, riippumatta siitä, toteutetaanko sopeutus leikkaamalla vai veroja korottamalla. Tällaisen politiikan seuraukset ovatkin meillä kaikkien nähtävillä parhaillaan.

Toisaalta korkeasuhdanteessa, kun sopeutustoimia olisi vähemmän haitallista tehdä, velkajarrulla ei ole mitään vaikutusta, koska velkasuhde laskee bruttokansantuotteen nousun myötä automaattisesti. Velkajarru on siis parhaimmillaankin hyödytön ja pahimmillaan haitallinen, paitsi julkisen talouden, myös koko kansantalouden kannalta.

Velkajarru myös siirtää poliittista valtaa eduskunnalta valtiovarainministeriön virkamiehille. Velkajarrusopimuksen mukaan tulevien hallitusten ”päätösten tulee perustua valtiovarainministeriön riippumattomasti laadittuihin vaikutusarvioihin julkisen talouden vaikutuksista”. Valtiovarainministeriön tiedetään säännönmukaisesti aliarvioivan leikkauksien ja yliarvioivan veronkorotusten negatiivisia vaikutusta kansantalouteen. Pelkästään tämä kirjaus sitoo tulevat hallitukset luultavasti sopeuttamaan enemmän leikkaus- kuin veronkorotuspainotteisesti.

Olennaisinta on kuitenkin se, että velkajarru asettaa julkisen velkasuhteen mekaanisen pienentämisen valtion koko taloudenpidon keskiöön. Se pakottaa tarkastelemaan kaikkia julkisen talouden tuloihin tai menoihin liittyviä päätöksiä ensisijaisesti siitä näkökulmasta, miten ne vaikuttavat julkiseen velkaan lyhyellä aikavälillä, sen sijaan, että niitä tarkasteltaisiin esimerkiksi siitä näkökulmasta, millainen talouspolitiikka edistäisi parhaiten suomalaisten hyvinvointia ja resilienssiä tulevaisuudessa. Tämä on omiaan rapauttamaan, ei pelkästään konkreettista poliittista liikkumatilaa, vaan myös poliittisten toimijoiden kykyä ylipäänsä kuvitella toisenlaisia lähestymistapoja talouspolitiikkaan.

Tämä näkyy jo nyt talouspoliittisessa keskustelussa. Koko keskustelu pyörii leikkauslistojen ympärillä, ja kaikki uudet talouspoliittiset avaukset lytätään automaattisesti velkajarruun vedoten. Isojen linjojen vetäminen talouspolitiikassa on tehty käytännössä mahdottomaksi, mikä tietysti oli velkajarrua ajaneiden poliittisten toimijoiden tarkoituskin.

Väite 3: Velkajarru tarvitaan, koska Suomen julkinen talous on velkaantunut liikaa viime vuosina.

Tämä argumentti muistuttaa Kyllä, herra pääministeri -sarjassa aikoinaan lanseerattua poliitikon syllogismia. Kyseinen syllogismi on muodoltaan seuraavanlainen:

Meidän on tehtävä jotain.
Tämä on ”jotain”.
Siispä meidän on tehtävä tämä.

On totta, että velkaantuminen on merkittävä ongelma julkisen talouden näkökulmasta. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että meidän olisi otettava käyttöön jokin velkajarrun kaltainen valtion taloudenpitoa mekaanisesti rajoittava instrumentti, varsinkin kun tuo instrumentti saattaa olla jopa haitallinen, mitä tulee sen julkilausutun tavoitteen saavuttamiseen, eli julkisen velkasuhteen taittamiseen. Velkaantuminen on totta kai otettava huomioon taloudenpidossa, mutta siinä vaiheessa, kun siitä tulee maan koko talouspolitiikkaa määrittävä prinsiippi, on jo kauan sitten lakattu näkemästä metsää puilta.

Kyse on myös, jälleen kerran, suhteellisuudentajusta. Valtionvelan korkomenot ovat vuonna 2026 noin kolme miljardia euroa. Summa kuulostaa äkkiseltään suurelta, mutta se muodostaa kuitenkin vain 3,5% valtion kaikista menoista. Se on samaa suuruusluokkaa kuin vaikkapa Suomen heikon talouskehityksen vuoksi ensi vuonna menetettävät verotulot (2,7 miljardia euroa), tai NATOn Suomelta vaatima puolustusmenojen lisäys (reilut kolme miljardia euroa). Myöskään eurooppalaisessa vertailussa Suomi ei ole erityisen velkaantunut maa.

Näiden lukujen valossa on täysin ylimitoitettu reaktio velkaongelmaan pukeutua vapaaehtoisesti talouden pakkopaitaan jopa yli puoleksi vuosisadaksi. Siinä ammutaan tykillä kärpästä ja tullaan samalla tuhonneeksi koko talo. Vielä kuitenkin ehditään painaa velkajarruhysterialle jarrua.