Digitaalinen maankorko ja yhteismaan ryöstö – Vaalisirkuksen uusi rälssi

Yhdysvaltain senaattori Bernie Sanders avasi kesäkuussa New York Timesin vieraskynässään keskustelun, jota suomalaisessa politiikassa vältellään kuin ruttoa. Otsikolla ”A.I. Is a Public Resource. You Should Own Half of It” hän vaati tekoäly-yhtiöiden suoraa osittaista sosialisoimista kansallisella sijoitusrahastolla.

Perustelu oli yksinkertainen ja vastaansanomaton: tekoälyä ei luotu tyhjiössä Piilaakson miljardöörien neroudesta. Se on koulutettu koko ihmiskunnan yhteisellä henkisellä ja aineellisella pääomalla – vuosisatojen aikana kertyneellä tieteellä, taiteella, kielellä, koodilla ja kansalaisten arkitiedolla. Teknojätit ovat vain pystyttäneet aidan yhteismaan ympärille ja alkaneet periä siitä digitaalista vuokraa.

Sandersin analyysi ei ole uusi. Se on suoraa jatkoa 1800-luvun lopun klassiselle poliittiselle taloustieteelle. Amerikkalainen talousteoreetikko Henry George kuvasi teoksessaan Progress and Poverty maankoron (economic rent) mekanismin: maan arvo ei nouse maanomistajan oman ahkeruuden ansiosta, vaan ympäröivän yhteisön ponnistelujen, teiden rakentamisen ja väestönkasvun tuloksena. Maanomistaja vain istuu tonttinsa päällä ja kuorii kerman muiden tekemästä työstä.

Kun Georgelta aikoinaan tivattiin, eikö maanomistajille pitäisi maksaa korvauksia, jos heidän hallitsemansa maa palautetaan yhteiseen omistukseen, hänen vastauksensa oli jäätävä: He ovat saaneet vuosikymmeniä käyttää yhteistä maata omanaan, mutta valtio ei kohtuullisuuden nimissä vaadi heiltä takautuvasti korvausta tästä menneestä hyödystä.

Suomessa tätä linjaa teki tunnetuksi kirjailija Arvid Järnefelt. Hän korosti tolstoilaisessa ja georgelaisessa hengessä tervettä taloudenpitoa, jossa rehellinen työ ja aito tuotanto erotetaan loisivasta maankorosta ja velkavetoisesta keinottelusta.

Tänään me elämme täsmälleen samaa yhteismaan ryöstöä sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Suomen terveysjätit, alustafirmat ja raskaiden IT-järjestelmien toimittajat eivät ole keksineet lääketiedettä, kouluttaneet hoitajia tai tehneet yhtäkään suomalaista terveemmäksi omasta tahdostaan. Ne ovat vain asettuneet veronmaksajan ja julkisen palvelun väliin perimään digitaalista ja hallinnollista maankorkoaan. Samaan aikaan Kela-korvaukset, monimutkainen potilaslaskutus ja byrokraattiset välikädet kierrättävät miljarditolkulla rahaa järjestelmän sisäiseksi hukkavirraksi. Tämä on maamme nykyisen sote-mallin ydin: moderni rälssi kuorii kermat yhteisesti rakennetusta infrastruktuurista.

Mitä tekee poliittinen koneistomme? Se ei uskalla kajota omistajuuden rakenteisiin eikä järjestelmän räikeisiin valuvikoihin. Sen sijaan meille tarjoillaan valtiovarainministeriön epätoivoisia avauksia eläkeiän nostamisesta 70 vuoteen ja hoitotakuun murentamisesta. Puhutaan leikkauslistoista ja hoetaan myyttistä ”kestävyysvajetta”. Puhutaan zombikieltä, joka peittää näkyvistä sen, että kyseessä on järjestelmätason ryöstö.

Tämän teatterin ja näennäisliikkeen kuvaamiseen pelkkä asiaproosa ei enää riitä. Sirkus vaatii musiikkia. Kun tirehtööri pyörittää vanhaa pahvirullaa ja puhuu sopeutustoimista, vaunujen ovista kannetaan miljardit ulos.