Sotaministeri Antti Häkkänen (kok.) esitti Ylen haastattelussa kainon toiveen, että hänen johtamastaan hallinnonalasta ei puhuttaisi vaalikentillä ollenkaan. Sen sijaan hän kirkkain silmin ehdotti, että ”jos keskustelua halutaan käydä, se käytäisiin kulissien takana”. Tämä ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun kokoomuspoliitikko pyrkii tukahduttamaan julkista keskustelua aiheesta, josta puhuminen tuntuu hänestä kiusalliselta, mutta harvemmin he sanovat asiaa näin suoraan.
Kriittisen keskustelun välttely ja asioiden ujuttaminen demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin ovat kokoomuslaisen politiikan teon ytimessä. Kokoomuksessa epäilemättä tiedostetaan, ettei heidän käytännössä ajamansa politiikka kestä päivänvaloa. Puolueessa tiedetään, että jos he rehellisesti kertoisivat, millaista yhteiskuntaa he ovat luomassa, heidän kannatuksensa romahtaisi saman tien. Juuri siksi he pyrkivätkin edistämään tavoitteitaan ennen kaikkea kulissien takana kabineteissa ja herrakerhoissa saunan lauteilla, jolloin he eivät koskaan joudu julkisesti perustelemaan politiikkaansa. Sama tendenssi on näkynyt lainsäädäntötyössä tällä vaalikaudella: asiantuntijoiden hyvin perusteltu kritiikki hallituksen esityksiä kohtaan on vaiettu kuoliaaksi kerta toisensa jälkeen.
Kyse ei ole tässä tapauksessa toki pelkästään kokoomuksesta. Häkkänen jatkaa lausunnollaan jo YYA-ajalta periytyvää ulko- ja turvallisuuspoliittista hyssyttelylinjaa, jota ovat kaikki puolueet olleet ainakin jossain kohdin tukemassa. Tätä linjaa yleensä tavataan puolustella jo aikoja sitten pystyyn kuolleella konsensusargumentilla. Tämän tapauksen tekee kuitenkin huomion arvoiseksi se, että juuri kokoomus itse on tällä vaalikaudella työskennellyt tuhotakseen viimeisetkin rippeet tuosta konsensuksesta reivaamalla yksipuoluevaltaansa nojaten Suomen turvallisuuspolitiikkaa radikaalisti uuteen asentoon. Kokoomuksen aikaansaannoksia tällä vaalikaudella ovat muun muassa:
- Ydinaseiden maahantuonnin mahdollistaminen.
- Suomen maa-alueiden luovuttaminen toisen valtion armeijan vapaaseen käyttöön.
- Jo kertaalleen haitallisiksi todettujen henkilömiinojen palauttaminen armeijan arsenaaliin.
- Itärajan pysyväisluonteinen täyssulku.
- Sotilastiedustelun toimivaltuuksien merkittävä laajentaminen Suomen sisällä.
Tähän päälle tulee tietysti puolustusmenojen lähihistoriassa ennen näkemättömän voimakas kasvattaminen, ja juuri tämä on se asia, josta Häkkänen ei nyt tahdo sinun puhuvan. Itse asiassa Suomen puolustusmenot ovat jo nyt tuplaantuneet alle kahdessa vaalikaudessa ilman, että asiasta olisi käyty minkäänlaista kansalaiskeskustelua (katso kuva alla). Kyse on usean miljardin euron menolisäyksestä, joka johtuu lähes yksinomaan asevarustelusta. Armeijan normaalin toiminnan menot eivät ole olennaisesti muuttuneet yli kahteenkymmeneen vuoteen, lukuun ottamatta parin viime vuoden maltillista nousua.

F-35-hävittäjähankinta selittää vain puolet menojen räjähdysmäisestä kasvusta; asevarustelua on kiihdytetty kautta linjan. Jos armeijan materiaalihankintojen perustaso oli 2010-luvulla puolen miljardin euron luokkaa vuodessa, nyt puhutaan jo yli 1,5 miljardista vuodessa – hävittäjät pois luettuna. Siis yli miljardin lisäys valtiontalouden alijäämään kaikessa hiljaisuudessa. Ja mitä niihin hävittäjiin tulee, niiden alkuperäinen 8,4 miljardin euron hankintahinta on noussut jo yli 10 miljardiin euroon, ja siihen päälle tulevat lankeamaan vielä sitäkin suuremmat elinkaarikustannukset. Ihanan kallista.
Tämäkään ei kuitenkaan vielä sotahulluille riitä. Äskettäisessä puolustuksen parlamentaarisen työryhmän raportissa esitetään puolustusmenojen tuplaamista jälleen jopa yli 14 miljardiin euroon vuoteen 2029 mennessä. Kahdessa vuodessa pitäisi siis jostain kaivaa asevarusteluun suurin piirtein saman suuruinen summa lisärahaa kuin mitä velkajarrusopimus vaatii vähentämään julkisen talouden nettomenoja. Asiaan kuuluu tietysti, että samat ihmiset, jotka kannattavat puolustusmenojen silmitöntä kasvattamista, ovat myös kaikkein innokkaimpina vaatimassa julkisten menojen leikkaamista. Miksipä sitä pyrkiä johdonmukaisuuteen, jos ei sellaista missään koskaan edellytetä, mediassa varsinkaan?
Mitään sellaisia konkreettisia maanpuolustuksellisia tarpeita, jotka perustelisivat näin poskettoman menolisäyksen, ei parlamentaarisen työryhmän raportissa tietenkään esitetä. Kaikilla muilla julkisen sektorin aloilla kyllä kytätään jokaista menoja vähänkin lisäävää toimenpidettä suurennuslasin kanssa, mutta sotaherroja eivät näköjään moiset vastuullisen taloudenpidon säännöt koske. Tämä on kuin löisi 5-vuotiaalle satasen kouraan ja lähettäisi yksin ruokaostoksille. Rahat kyllä katoavat, mutta se, saadaanko tilalle jotain oikeasti tarpeellista, on varsin kyseenalaista. Mutta hys hys, juuri tästähän ei saanut puhua. Pitäähän kenraalien päästä karkkiostoksille ilman että kukaan tiukkapipo tulee nillittämään.
Turvallisuuspolitiikka ei ole mikään erityiskysymys, josta vain asiantuntijoilla olisi lupa puhua. Siinä on kyse mitä suurimmassa määrin siitä, millaista yhteiskuntaa ylipäänsä haluamme rakentaa, ja tähän keskusteluun tarvitsemme kaikkia mukaan. Yhteiskunnan militarisointi ei lisää kenenkään turvallisuuden tunnetta, vaan päin vastoin se luo uhkakuvia sinnekin, missä niille ei ole mitään tosiasiallisia perusteita. Se on omiaan rapauttamaan ihmisten luottamusta yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin. Asevarustelu ei myöskään lisää kenenkään hyvinvointia tai mahdollisuuksia hyvään elämään, vaan päin vastoin se syö resursseja, joilla näitä tavoitteita voitaisiin edistää. Ja toisin kuin ihmisten arjen parantamiseksi tehtävät investoinnit esimerkiksi sotepalveluihin tai koulutukseen, aseisiin käytetyt rahat karkaavat valtaosin Suomen rajojen ulkopuolelle, mikä köyhdyttää lopulta koko kansantalouttamme.
Kun puhutaan turvallisuuspolitiikasta, pitäisi myös aina muistaa kysyä, kenen turvallisuudesta silloin puhutaan. Kenen turvallisuutta edistää se, että romutamme julkiset palvelumme, jotta meillä olisi varaa ostaa enemmän aseita? Kenen turvallisuutta edistää se, että tuhlaamme joka vuosi jonkin ulkopuolisen tahon määräämän sattumanvaraisen prosenttiosuuden kansantuotteestamme asevarusteluun? Kenen turvallisuutta edistää se, että ulkomaiset asetehtailijat käärivät miljardivoittoja meidän verorahoillamme? Kenen turvallisuutta edistää se, että teemme koko turvallisuusaparaatistamme riippuvaisen Yhdysvaltojen ja Israelin kaltaisten roistovaltioiden kehittämistä ja kontrolloimista asejärjestelmistä? Kenen turvallisuutta edistää se, että luovumme yksityisyydestämme ja oikeusvaltiostamme torjuaksemme jotain sellaista meihin kohdistuvaa epämääräistä uhkaa, jota kukaan ei suostu spesifioimaan? Se nyt ainakin on kysymättäkin selvää, että keskustelun tukahduttaminen ei edistä kenenkään turvallisuutta.
Paras hetki avata kriittistä keskustelua asevarustelusta meni jo, mutta toiseksi paras aika on nyt, kun vaalit ovat ovella. Seuraavalle eduskunnalle tullaan taatusti esittämään merkittäviä lisäyksiä puolustusmenoihin, joten jokaisen vastuullisen ehdokkaan olisi syytä ottaa kantaa asiaan jo ennen vaaleja, jotta äänestäjillä olisi aito mahdollisuus vaikuttaa toteutuvaan politiikkaan. Kyse on liian tärkeistä asioista jätettäväksi anttihäkkästen päätettäväksi.
(Kuva: Aarne Autio)