Akateemikko Andrei Saharov 100 vuotta

Venäläisen ihmisoikeustaistelijan, ydinfyysikon ja Nobel-palkitun rauhanaktivistin Andrei Dmitrijevitš Saharovin (Андрей Дмитриевич Сахаров, 1921-1989 ) syntymästä on kulunut 21.5.2021 tasan sata vuotta.

Toisinajattelija Saharov

Andrei Saharov väitteli fysiikan tohtoriksi (1947) ja oli sittemmin Neuvostoliiton ydinaseen ja vetypommin kehittäjä 1940-50-luvuilla. Hän uskoi vielä 1950-luvulla ydinaseen luovan tasapainoa supervaltojen välisessä kamppailussa maailman herruudesta, siis estävän tulevia sotia. Myöhemmin Saharov päätyi toisiin ajatuksiin ja hänestä tuli tuli pian 1960-luvulla maan tunnetuin toisinajattelija yhdessä Aleksandr Solzhenitsynin kanssa. Jos kirjailija Solzhenitsyn edusti aatemaailmaltaan slavofiilistä vanhavenäläisyyttä, Saharov oli moderni zapadnikki, joka suuntautui enemmän länsimaiseen demokratiaan ja ihmisoikeuksiin.

Andrei Saharov sai katkerasti maksaa toisinajattelustaan. Kun hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto1975, sen joutui hakemaan vaimo Jelena Bonner, tunnettu toisinajattelija hänkin. Jo 1960-luvulla Saharov puhui ydinkokeiden aiheuttamista ympäristötuhoista ja sodan vaaran kasvamisesta (vrt. Kuuban kriisi). Saharov tuomitsi 1968 Tsekkoslovakian miehityksen ja sittemmin Afganistanin sodan 1980, mistä syystä sai ns. maansisäisen karkotuksen Gorkin kaupunkiin. Siellä Andrei ja Jelena jatkoivat rauhantyötään vaikeissa oloissa, sananvapauden ja yhteyksien muuhun maailmaan kaventuessa. Vuonna 1986 Mihail Gorbatshov soitti kuuluisan puhelunsa Gorkiin ja Saharov palasi riemusaatossa Moskovaan, valittiin Neuvostoliiton viimeiseen parlamenttiin hurjalla äänivyöryllä 1989, mutta kuoli yllättäen sydänkohtaukseen jo 68-vuotiaana 1989. Rauhantyö ja lakialoitteet jäivät pahasti kesken: Saharov olisi jatkossa ollut taatusti myös uuden Venäjän huippuvaikuttajia. Saharov-palkintoa on jaettu sittemmin EU:ssakin, sananvapauden puolustajille. Aihe ei vanhene koskaan, ei näköjään missään…

Tunnetuimpia Saharov-julistuksia ja avoimia kirjeitä NKP:n johdolle oli Pohdintoja edistyksestä, rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja henkisestä vapaudesta («Размышления о прогрессе, мирном сосуществовании и интеллектуальной свободе» / Reflections on Progress, Peaceful Coexistence and Intellectual Freedom), joka levisi samizdat-muodossa Neuvostoliiton yliopistoihin ja ulkomaillekin. Ks.myös:

https://en.wikipedia.org/wiki/Andrei_Sakharov

Saharov ja LGU / Pietarin yliopisto 1970-luvulla

Andrei Saharovin pohdinnat vaikuttivat moniin vasemmistolaisiinkin, myös allekirjoittaneeseen: Öisinajattelija opiskeli 1970-luvulla LGU:n, Leningradin valtionyliopiston historiallisessa tiedekunnassa, joka oli (ainakin osittain) huomattavasti liberaalimpi opinahjo kuin Moskovan yliopisto. Samizdat tunnettiin, kielletyt kirjatkin levisivät kädestä käteen ja “keittiöseminaareissa” puhuttiin yhtä ja toista epävirallista; jopa Vladimir Vysotski viearaili lauluineen Mytninskaja Naberezhnajan asuntolassa aamuyöllä. Tiedekunnan seminaareissa saattoi myös kuulla joskus huikeita tarinoita Leningradin piirityksestä, Stalinin ajasta ja Gulag-leireistä. Tosin seminaarin vetäjä, (usein joku nuorempi) dosentti saattoi varoittaa että “jääköön tämä nyt sitten näiden seinien sisälle”. Tuskin jäi, koska tarkkoja korvia eli ilmiantaja-”stukatseja” piisasi ja mehevimmät jutut levisivät vikkelästi. Joskus opiskelijatoveritkin saivat puheistaan varoituksia. (Olen kirjoittanut näistä ajoista novelleissani ja fiktiivisessä omaelämäkertaromaanissa Leijonasillalla vähän vaille viisi, Kirjokansi 2016)

Kansainvälinen opiskelijajoukko asuntoloissa oli monenkirjava ja ystäväpiiri sen mukainen. Solidaarinen ja suvaitseva ilmapiiri opiskelijakampuksella sai (ainakin minulle) aikaan elinikäisen rokotuksen rasismia ja kiihkokansallisuutta vastaan! Aika pian Neuvostoliiton romahdettua Pietarin yliopiston päärakennuksen, Tiedeakatemian kirjaston ja historiallisen tiedekunnan rakennusten väliselle aukiolle nousi muuten vaikuttava, mutta ei lainkaan pönöttävä Andrei Saharovin patsas. Käykääpä katsomassa! – jos ja kun korona aikanaan suo.

Jos Öisinajattelija saisi päättää, pystyttäisin Pietarin yliopiston kulmille pari patsasta tai muistomerkkiä lisää – nimittäin kahden kuuluisan historioitsijan ja professorin, Shaskolskin ja Mavrodinin kunniaksi. Sain onnekseni yliopistovuosinani kuunnella heitä, varsinkin Mavrodinia tuntikausia LGU:n, Leningradin valtionyliopistossa. Molemmat professorit olivat kaukana siitä dogmaattisuudesta ja yksiulotteisuudesta, mikä vallitsi vaikkapa “pakollisaineen” , NKP:n eli puoluehistorian luennoilla ja seminaareissa.

Ensimmäisen kurssityöni tarkastaja oli suomalaisillekin (ainakin Joensuussa) tuttu Igor Pavlovits Shaskolski, joka oli paikalla myös puolustaessani graduani eli diplomia 1970-luvun lopulla. Shaskolskilta, Venäjän keski-ajan historian asiantuntijalta, en kuullut yhtäkään lausetta “puolueen johtavasta roolista” ja muutenkin hän hymyili vinosti kun yritin lisätä omiin teksteihini lainauksia “liian suurilta auktoriteeteilta”.

Vladimir Vasiljevits Mavrodin johti puolestaan Venäjän historian kafedraa. Mavrodin edusti pietarilaista historiallista (Moskova-keskeisyyden vastaista ja vähemmän dogmaattista) koulukuntaa koko ikänsä. Hänet oli erotettu puolueesta ja virastaankin hetkeksi juuri ennen Stalinin kuolemaa, mutta onneksi rehabilitoitu pian 1950-luvun puolivälissä. Kiovan Rusin ja varhaisen Venäjän historian spesialistia kuunneltiin henkeä pidätellen ja luentomuistiinpanot kiersivät ahkerasti kädestä käteen.Tiedettiin, että Mavrodinilla oli tapana poiketa teemastaan ja sivuta silloin tällöin kriittisesti myös uudempaa historiaa, virallista historiankirjoitusta Neuvostoliitossa.

Täysi sali opiskelijoita oli aina harvinaisen hiljainen ja etupenkit tupaten täynnä Mavrodinin luennoilla; aavemaiseen tunnelmaan oli syynä Mavrodinin maine oppositiomiehenä ja se, että maailmankuulu tiedemies puhui niin epäselvästi ja hiljaisella äänellä ettei se kuulunut ison salin takaosaan…

(https://history.museums.spbu.ru/images/Universitetskii-professor.pdf )

Öisinajattelija