Joskus osuu silmiin uskomattomia dokkareita kuten lauantai-illan helmi Teemalla. ”Roll over Beethoven” pisti kyllä lahkeet vipattamaan ja kengät vispaamaan, aikoinaan, mutta yhä vieläkin. Uskomaton tarina Chuck Berryn huippuvuosista – siitä miten häntä tulkitsivat esim The Rolling Stones ja Jimi Hendrix – Johnny B Good . Berry, tuo uskomatonn blues& rockvaikuttaja ja ankkakävely-kitaristi oli nyt kaikkien saatavilla. Kiitos, onneksi tästä televisiohjelmasta vaimo muistutti…
Rock-historia tietää monta mahtavaa taltiointia, Woodstock-tyylisiä, mutta se että joku on viitsinyt kaivaa esiin olennaisen Chuck Berryn ( 1926-2017) taustasta kiehtoo yli kaiken . Dokkari on ylittämätön: konsertteja ja aivan uusia tulkintoja, missä esim Stones esittää Berryä: näen ensi kerran lähikuvassa ja pitkän jakson, ei vain Jaggeria vaan Brian Jonesia, alkuperäisen rollariaivon ja musiikkijohtajan. Juuri hän Porin Yyterin lavalla hurmasi yleisön, flirttasi tytöt, naiset, pelkästään vaalealla pehkollaan (kuulin myöhemmin että yksi Brianin lapsista, ja niitä oli miehen kuolemaan 1969 saakka monta, olisi saanut alkunsa pikasuhteessa Porissa, ken tietää?=)
Mutta asiaan: Chuck Berry oli mies, jota monet muusikot, nimenomaan kitaristit pitävät esikuvanaan. Turhaan ei Brian Jones-vainaa tai venäläisellä vodkalla aamuisin itseään ravitseva rollari ( =olen suositellut hänelle “Pshenitsajaa”) Keith Richards, on puhunut Berrystä monessa haastattelussa. Hän on yhä kateellinen esikuvalle, ei vaikene myöskään rollareiden perustajasta, monitaituri Brian Jonesista, joka soittaa mahtavan soolon dokumentissa, ja on esillä harvinaisissa lähikuvissa soittamassa Carolia. Puhumattakaan sitran soitosta biisissä Painted Black. Sen tyyli muuten oli suuntaus, johon Jones olisi halunnut rollareita kehittää. Jagger oli toista mieltä, tunnetuin seurauksin: Brian hukkui tai murhattiin, Mick taas vei karismallaan rollarit rock-taivaisiin.
Mutta taas asiaan: dokkari on uskomaton – Carol, Johnny B Good, Let it rock, Help me Information (en muista biisin oikeata nimeä…sorry!). Berryn ankkakävely, se tunnettu on mukana monissa taltioinneissa. Upeaa, katsokaa välillä Teemaa, kannattaa katsoa. En ole valitettavasti koskaan ollut Berryn konserteissa, mutta rollareiden juhannuskonsertti Yyterissä ei unohdu! Kaikessa rollari- porukan musiikissa Chuck Berry on läsnä yhä, varsinkin Keef Richardsin kitarassa,
Öisinajattelija
Pena
ja minä vain kuuntelinkatselin samoihin aikoihin aikuisten kanava Alfalta Markku Aroa! 🙁
Noh, ei se Markku Arokaan niin huono valinta ole, vaan ei sentään verrata Chuck Berryyn…, josta niin monet nuoremmat rokkarit Suomessakin oppia ottivat…kuten sitten myöhemmin yrittivät matkia Jimi Hendrixiä. Hasse Walli taisi onnistua parhaiten, jo Kokkolan yhteiskoululla sen huomasi, lavalla oli tietenkin ikimuistettava Blues Section ja oli syksy 1967…tai 68?
Öisinajattelija
Pena : Tuo muistelemasi kappale on Berryn ”Memphis Tennessee”. Olen laulanut sitä kymmeniä, jos en satoja kertoja, teini-iän bändissämme The Väinämöinens Ruovedellä, vuosina 1964-1966. (Voitimme muuten kitarabändien leuanvedon ”Suomen mestaruuden”, mutta kilpailun järjestänyt Seura-lehti ei ehkä kovan tuloksemme jälkeen saanut uusia kilpailijoita – meillä neljä poikaa, yhteistulos melkein 60 kertaa – ja lehti ei julistanut suorituksemme jälkeen meitä voittajiksi).
– Muuten tuo beat-musiikin aika 1960-luvulla: Ihmetyttää kyllä kuinka me nuoret, ja populaarimaailma ympärillämme oli täysin anglo-amerikkalaista kaupallisesti tuotettua musiikkia ihailevaa. Kyllä meidän nuorten nokat seurasivat kuin uskolliset seurakoirat (vain) joitakin radiokanavia ja niiden listoja. Aihettakin tietysti myös oli. Suuri osa tuolloin kansainvälisesti suosituksi tulleesta populaarimusiikista perustui afroamerikkalaiseen ”mustaan” musiikkiin. Chuck Berry oli yksi noista afroitaustaisista, joita englantilais- ja muut eurooppalaisbändit toistelivat ja sovittivat.
Kiitos Antti!
Olisihan minun pitänyt muistaa tuo Berryn ”Memphis Tennessee”, tottakai, vaan se varhainen dementia…
Kyll tuo 1960-luvun rockmusa on edelleen mun mielimusiikkia kevyellä puolella, tottakai. Yritin silloin aloitella soittamista itsekin siskon kitaralla, vaan ei se luonnistanut. Kuunteleminen kyllä – tosin nykyisin myös klassinen ja erityisesti kansanmusiikki pelimannien tapaan. Kun Konsta Jylhä kavereineen istahti aamuyöllä Kaustisella nuotiopiiriin vielä 1970-luvulla…ja joku kaivoi esiin viulun ohella sahan, meinasi siinä tippa tulla linssiin rokkarillekin…
Öisinajattelija