Toistan mielelläni lukemisen siunauksellisuudesta lausuttuja fraaseja (Lue enemmän, luulet vähemmän / Lukeminen kannattaa aina ), koska ne pitävät niin hyvin paikkansa. Luin viikonloppuna pari kirjaa, jotka eivät ole bestsellereitä, vaikka hyvinkin ansaitsisivat paljon lukijoita ja siinä sivussa mainetta. Ne liikkuvat teeman puolesta sivuilmiöissä, muualla, maailman reunalla, mutta samalla myös kutkuttavasti tavallisen arjen ilmiöissä.
Uudesta maailmasta uusin silmin
Niklander, Hannu. Uudesta maailmasta. Robustos 2021, 236 s.
Tuottelias kirjailija Hannu Niklander Karkkilasta on toiminut aktiivisesti muun muassa Suomen Kirjailijaliitossa ja kirjoittanut itse harvinaisen monenlaista tekstiä – runoja, romaaneja, novelleja, matkakirjoja. Aina yhtä omaperäisesti ja ammattitaidolla. Olen lukenut muutaman romaanin ja suurimman osan Niklanderin matkakirjoista, jotka ovat tyylikkään koukuttavia ja valtavirrasta poikkeavia. Tekijä matkustaa nimittäin aina tai ainakin useimmiten siellä, missä muut käyvät harvemmin.
Uusin matkakirja Uudesta maailmasta on saanut nimensä Antonin Dvorakin yhdeksännestä sinfoniasta Aus der neuen Welt, “jonka viimeinen pitkä akordi helähtääkin E-duurissa vaimenemaan turkoosinkuulaana, kaikumaan jäävänä ja kaiken ratkaisevana” – kuten Niklander elävästi luonnehtii (s. 145). Sivistynyt musiikintuntija (HUOM! Öisinajattelija tuntee vain muutaman klassikon ja reggae-musiikin päällisin puolin …) muistaa tietenkin, että Dvorakin yhdeksännen sinfonian pohjavire on E-mollissa ja vain loppusilaus duurissa. Tarkka huomio lukeneelta, sivistyneeltä ja kielitaitoiselta tekijältä siis.
Mutta asiaan. Uudesta maailmasta –kirjassa tarina alkaa Euroopan reunalta, Färsaarilta, missä Niklander on oleskellut aikaisemminkin stipendiaattina: “Köyhän miehen Islanti” – kuuluu naseva määritelmä. Färsaarilta matkataan Grönlannin kautta Karibialle ja Haitista ja Dominikaaneista sitten pitkin tuntematonta Amerikkaa, läpi lännen pikkukaupunkien kohti Kanadan provinsseja, jotka käydään läpi tiheällä kammalla, mutta aina yhtä erikoisella tavalla. Kulttuurihistorian tuuntemus on tekijän vahva valttikortti!
Niklander keskittyy koluamiensa paikkojen historiaan, kansallisiin erikoispiirteisiin, puhuttuihin kieliin (joista Öisinajattelija ei ole ikinä kuullutkaan, tuskin moni lukijakaan), lippuihin, luontoon ja vähän ruokaan ja juomaankin. Oikeastaan ihmiset ovat sivuosassa, mutta se ei haittaa, koska kerrontatyyli tekee matkakirjasta niin eläväisen. Lännessä suomalaiset “fintiaanitkin” saavat osansa kun tekijä käy läpi alkuperäisväestöjä. Siinä kielten ja kansojen sekamelskassa lukija on lähes pyörällä päästään ja joutuu turvautumaan tietosanakirjoihin…anteeksi wikipediaan…
Muuten, tiesitkö missä muuan Suomen historian merkkihenkilö, Uno Cygnaeus vietti vuodet 1840-45 luterilaisen seurakunnan pappina? No Sitkassa, Novo Arhangelskissa tietenkin! Missä se sitten sijaitsee? En kerro kiusallakaan. Vastaus löytyy Hannu Niklanderin kirjasta (s.124). Mutta ajatelkaapa mikä olisi maailman geopoliittinen tila tänään Nato-valtaisessa maailmassa ellei Venäjä olisi kaupannut sille kuulunutta Alaskaa Amerikalle vuonna 1867?
(“Olen kulkenut maita ja mantereita ja Alaskan tuntureita, mutta kaikkialla…”
Poliisin arki on kaukana televisiosarjoista
Keiski, Ilpo. Rikostutkijana Kymenlaaksossa. Atrain & Nord 2021, 199 s.
”Mene sinä Keiski väkivaltatoimistoon, koska olet isompi…” (Väkivaltatoimisto Sofiankatu 4a)
Rikossarjojen ja toimintaelokuvien poliisit ovat usein hyvin fyysisiä hahmoja (tai sitten nerokkaita eronneita juoppoja), jotka ase kädessä netsästävät milloin ketäkin kieroa sarjamurhaajaa tai huippuovelaa valkokaulusgangsteria. Siksi on virkistävän hyödyllistä lukea aidon ja oikean poliisin mietteitä työstään, esimerkiksi syrjäisessä Suomessa.
Helsingissä ja Kymenlaaksossa poliisina yli 30 vuotta työskennellyt Ilpo Keiski on nuoruusajan tuttu, kotoisin Keski-Pohjanmaan Kannus-Parsialasta. Hän on toiminut sekä väkivalta-tutkijana että rikoskomissaarina. Keiski on eläköidyttyään palannut kotikonnuille ja kirjoittanut työstään myös kaksi hienoa kirjaa: Väkivaltatoimisto Sofiankatu 4a (2019) ja Rikostutkijana Kymenlaaksossa (2021). Jälkimmäinen on juuri ilmestynyt. Molemmat kirjat kertovat paljon siitä, mistä ja miten poliisityön arki muotoutuu ja miten ammatti on muuttunut vuosikymmenten varrella. Henkilösuhteet poliisilaitoksen sisällä tulevat myös käsitellyiksi.
Tekijän poliisinura alkoi opintojen jälkeen Helsingissä vuonna 1975, Sofiankadun väkivaltatoimistossa. Helsinkiläisten rikoksia selvittämässä kului 15 vuotta, minkä jälkeen Keiski siirtyi 1990-luvun alussa ensin Kuusankoskelle ja sitten Keskusrikospoliisin Kouvolan toimistoon. Sieltä hän eläköityi viitisen vuotta sitten.
Rikostutkijana Kymenlaaksossa kertoo keskusrikospoliisin työskentelystä Kaakkois-Suomessa: esitutkinnasta, tutkimusmenetelmistä ja Keiskin monista työtovereista. Kuuluisimpia juttuja ovat esimerkiksi “jalkajousisurmaaja” Mika Murasen jäljittäminen ja nuoren Eveliina Lappalaisen murha. Kirja antaa hyvän ja monipuolisen kuvan poliisin rutiininomaisesta arjesta, jossa tehdään paperitöitä, kuulustellaan, kerätään todistusaineistoa ja suoritetaan usein varsin pitkällistä esitutkintaa milloin minkäkinlaisen rikoksen tai rikollisen ympärillä. Asetta heilutellaan todella harvoin ja niin poliisikollegat kuin rikollisetkin näyttäytyvät hyvin tavallisina tyyppeinä iloineen, suruineen ja tekemisineen.
Keiskin kirjoitustyyli on tarkoituksellisen niukkaa ja sanoisinko “hemingwayläisen” toteavaa. Hän ei tee itsestään suurta numeroa, ymmärtää hyvin rikollisen mielenlaatua ja pysyttelee tiukasti tosiasioissa,vaikka kyseessä olisivat rankatkin henkirikokset. Eri tapaukset seuraavat toisiaan, joskus samanlaisetkin, mutta aina niistä löytyy uusia, välillä humoristisiakin yksityiskohtia. Keiski on joutunut käsittelemään monenlaisia tapauksia, siinä sivussa myös kansainvälisiä juttuja. Silmään pistää se, kuinka vähin tuomioin monet talousrikolliset ja veronkiertäjät tässä maassakin pääsevät (niin kai nytkin, pandora-papereista huolimatta?). Ehdolliset rangaistukset ovat tavallisia, vaikka suuret setelit jäävät usein piiloon. Se ei ole poliisin vika.
Nakkikioskivarkaat kyllä napataan, Kannuksessakin. Muistelen 60-luvun kultaisia nuoruusvuosia, jolloin vähäpuheinen komissaari loihe lausumaan paikallissanomille: “Kannuksen Keskuskadun kioskiin on taas murtauduttu, Ensiota ei ole vielä tavoitettu”. (Mainittakoon, että edesmennyt Ensio oli pikkupitäjän kuuluisuus, mies tatuoitu kokonaan, Öisinajattelijan sukulaispoika).
Mutta asiaan. Ilpo Keiski on sujuvasanainen kirjoittaja, jota on miellyttävä lukea. Suosittelen – vaikkapa murhasarjojen ja sarjamurhaajien sijaan! Siinä sivussa jopa pienet ennakkoluulot poliisia kohtaan saattavat rapistua…
Öisinajattelija
Kunnollisiakin poliiseja on, mutta joukossa on valitettavasti niitä mätiä omenoita, jotka olisi otettava pois pilaamasta koko joukkoa.
Jari Aarnio ei ole ainoa rötöspoliisi, joutui vain kiinni, kiitos erään nokkkelan rikospoliisin. Aarnio oli vain jäävuoren huippu…
Viittaisin tässä entisen poliisin Joakim Lindholmin blogiin, jossa hän kertoo omakohtaisia kokemuksiaan näkemistään poliisin väärinkäytöksistä.
Maalittaminen on yksi pahimpia rikoksia, mutta entä jos eräät yksittäiset poliisit maalittavat syyttömiä, vain koska se on mahdollista ilman rangaistuksen pelkoa, ja Suomen poliisi on ehdotttoman luotettava? Hyväuskoisten suomalaisten mielestä.
Kirjoittaisipa joku dekkarin Jari Aarnion tapaisesta sutkista poliisista, joka kusettaa rehellisiä kollegoitaan ja koko yhteiskuntaa
rehellisine pikkuporvareineen… kustannustoimittajien mielestä aihe olisi hyvä mutta epäuskottava. Joissakin muissa maissa tapahtuisi tuollaista mutta ei Suomessa.
Jeps, hyvä kommenttui, Aarno!
Jari Aarnio on POLIISI-porukasta inhottava tapaus – varmasti elokuvahenkilö tulevaisuudessa,
toivottavasti ei sankarikehää päälleen saa kuten monet kriminaalit mediassa, elokuvissa. Aarnio on jo muistaakseni tuomittukin, mutta lisää syytteitä kaiketi tulossa.
Matti Yrjänä Joensuu (?) jos nimen muistan oikein oli se poliisi ja Harjunpää-dekkarien maineikas tekijä, en tiedä kuinka suosittu HKI-kuvioissa. Ehkäpä Ilpo Keiski osaa kertoa? Luin lähes kaikki Harjunpäät.
Muistan myös Harjunpää-maisemat hyvin, koska satuin 1970-luvun lopulla asumaan HKI Kristianinkadulla, esim sen baarin vastapäätä, mihin jotkut jutut taisivat sijoittua. Kirjailijaa en tuntenut, mutta tunsin rikospoliisi Ilpo Keiskin kohtalaisen hyvin Kannus-lapsuus-nuoruus-ajoista. Vaatimaton kaveri silloin, ei olisi uskonut että hänestä tulee poliisi…
…tai noh, mitä sitä uskomaan kenestäkään mitään, edes sarjamurhaajista?
Öisinajattelija