Valtamedian huolet
Kun muualla maailmalla ollaan huolissaan omaisuuden, vallan ja rahavallan keskittymisestä ja jopa tutkitaan kansalaisten luottamusta nykydemokratiaan, Suomessa keskeistä näyttää olevan ainoastaan Nato-keskustelu ja Venäjän uhka.
Kukaan mediaa seuraava ajatteleva lukija ei voi välttyä “natottamiselta” . Jos Suomessa ( ei siis somessa) sitten puhutaan isoon ääneen sananvapaudesta, keskustelu liittyy yksin ja ainoastaan Venäjään ja Kiinaan, ei länsimaiden mediamoguleihin, siis meitä ideologisesti lähellä olevien ja myös sananvapautta kuristaviin ja manipuloiviin superyhtiöihin ja valtioihin. Erittäin usein valtamedia tuo esiin täysin toisarvoisia, yksittäisten mediakonsernien palveluksessa olevien hyväpalkkaisten vakitoimittajien sanomisen ja kirjoittamisen vapauteen liityviä skandaalijuttuja, joilla on oikeasti tuskin mitään merkitystä kansainvälisellä areenalla. Kansalaismielipiteestä ja toisinajattelijoista keskuudessamme mediajätit ja mogulit vaikenevat viis! Omistajiensa mielestä “viisaasti”, tottakai.
Mistä siis oikeasti ollaan huolissaan? Siitä että median keskittyminen ja yksinvalta saa jatkua – siitä, että kansa ei joko äänestä ollenkaan tai ei äänestä “ meitä “ tai “tyhmä kansa” äänestää väärin – jos sen annettaisiin äänestää vaikka keskeisistä EU- ja Nato-päätöksistä. Puhumattakaan ulkopolitiikasta, ns. Suomen linjasta.
On myös käsittämätöntä, että monen kokeneen ulkopoliitikon ja vanhemman polven historioitsijan mielipiteille suorastaan nauretaan ja toisinajattelijat lynkataan. Tarkoitan esimerkiksi pitkän linjan ulkopolitiikan ja tutkimuksenkin ammattilaista, Erkki Tuomiojaa ja hänen kohteluaan esim ns keltaisessa lehdistössä. Tuntuu myös väärältä, ettei ulkopolitiikan parissa ahertavilla olisi oikeutta yksityisiin mielipiteisiin (?).
Yksipuolista journalismia, yksitotista manipulointia
Ihmettelen yksipuolista journalismia, täydellistä manipulointia. Ihmettelen erityisesti televisiouutisointia ja niin sanottuja asiaohjelmia sekä ( puolueettomana itseään pitävän ) Helsingin Sanomien viime viikkojen journalistista linjaa. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että lehti liputtaa varsin selvästi Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Tästä kertovat pääkirjoitukset, kolumnit, jopa mielipide-osasto. Päivän sana on Venäjän uhka Suomelle, upseerien (vp tai evp) haastattelut ja karmeat tarinat itärintamalta (Ukraina). Siksi ei ole ollenkaan ihme, että kun valtalehti tai joku muu taho sitten kyselee heti perään kansalaisilta Natosta, jäsenyyden kannattajiksi ilmaantuu 30 – 40 % vastaajista.
Ihme on se, että kaikesta kirjoittelusta huolimatta lähes 50% niistä, joilta kysytään, on yhä Nato-jäsenyyttä vastaan ja erittäin suuri on myös niiden osuus, joilla ei ole Nato-kantaa. Tämä ei tietenkään ole uutinen . Onkohan puolueettomuus jo täysin unohtunut? Ainakin jo pelkkiä otsikkoja seuraamalla tuntuu että sotatila suorastaan roikkuu ilmassa ja sen aiheuttaja on ainoastaan itänaapurimme, Venäjän uhka maailmanrauhalle. Juuri tuolla itänaapurimme uhalla on ostettu myös hiljainen vaikeneminen ja mukayksimielisyys Suomen hävittäjäkaupoille, kymmenien miljardien tuhlaamiselle aikana jolloin valtionvelka esim korona-aallon seurauksena on kasvanut valtavasti.
Kysyn vain, en siksi että asia ei minulle kuulu, vaan siksi että se kuuluu erityisesti minulle, Itä-Suomen asukkaalle: onko uhkakuva oikea tai edes lievästi yksipuolinen? Onko valtajournalismissa tultu siihen, että esimerkiksi Nato-kysymyksessä olisi niin sanotusti suoranaista pakkosyöttöä, “pukki kaalimaan vartijana”? Mielestäni valtamedian kannattaa katsoa silloin tällöin peiliin.
Luin äskettäin Arto Huovisen (Suomen lehdistössä jopa harvinaisen seikkaperäisen) lehtiartikkelin “Yhdysvallat, Ukraina ja geopolitiikka” (KU Viikkolehti 4 / 2022). Kannattaa lukea, kuten kannattaa seurata, mikäli kielitaitoa riittää, myös saksan- ja venäjänkielisiä lehtiä koskien Ukrainaa, EU:ta ja Natoa. Jopa New York Times kertoo joskus erilaisia tarinoita USA:n ulkopolitiikasta kuin suomalainen valtamedia – esimerkiksi siitä miten aikanaan on sovittu sotilasliittojen purkamisesta (so. Varsovan liitto ja Nato). Erilaisia lehtiä lukemalla, esimerkiksi venäjää osaava voi saada yllättävää tietoa myös siitä, että joku vuosikymmen sitten, Neuvostoliiton hajotessa 1991, sovittiin etteivät sotilasliitot enää toisiaan uhkaa eikä esimerkiksi Nato laajene entisiin neuvostotasavaltoihin. Näin taattaisiin idän ja lännen välinen rauhan raja, puolueeton demarkaatiolinja. Kuten tiedämme Varsovan liitto purettiin ajat sitten, mutta…
Erkki Tuomioja ja Nato
“Leimakirves on NATO-keskustelun tärkeimpiä työkaluja” otsikoi Antero Eerola taustoittavan KU-artikkelinsa ( KU 6/ 2022). Juttu edustaa samaa linjaa kuin yllä mainitsemani Arto Huovisen lehtiartikkeli. Eerola on haastatellut entistä ulkoministeriä, tutkijaa ja tietokirjailija Erkki Tuomiojaa. Olen tottunut luottamaan Tuomiojaan ja arvostanut häntä “rauhan miehenä”, ja sadankomitealaisena jo siitä lähtien kun silloinen työnantajani Suomen Rauhanliitossa eli Ilkka Taipale kutsui minut Sadankomitean jäseneksi. Vuosi taisi olla 1980, jolloin myös tutustuin Taipaleen ohella Tuomiojaan. Keskustelut, vaikkakin lyhyet ja satunnaiset, Suomen Rauhanliiton ja Sadankomitean toimistossa Helsingin Itä-Pasilassa muokkasivat paljolti maailmankuvaani jo silloin , 1980-luvun alun Suomessa. Olimme monista kysymyksistä tuolloin eri mieltä, mutta rauhan asiasta aina samoilla linjoilla. Nyt, 40 vuotta myöhemmin arvostan heitä molempia yhä…
Pitkän linjan poliitikko ja ulkoministeri-konkari Erkki Tuomioja on julkaissut äskettäin tärkeän pamflettipuheenvuoron “Suomi ja Nato”, jota hän mainostaa “kiihkottomana puheenvuorona”, mutta sanoo siinä myös selkeästi: Nato-jäsenyys heikentäisi Suomen turvallisuutta ja muuttaisi maamme ulkopoliittista linjaa. Tämä mielipide on tulkittu keltaisessa lehdistössä “putinilaiseksi”. Jo on aikoihin eletty!
Tutkimus ja Suomen linja
“Suomen linjanvedoista on tärkeää keskustella” otsikoi ja toteaa puolestaan julkisuudessa paljon esillä ollut tutkija Charly Salonius-Pasternak mielipidesivulla (HS, 6.2.2022). Totta, haluaisin kuulla, lukea ja seurata myös aitoa historiatietoista ja -painotteista tutkimusta ja keskustelua – sellaista, jossa olisi mukana eri tavalla ajattelevia ja eri asioita painottavia kokeneita asiantuntijoita. Aivan liikaa julkisuutta hallitsevat nykyisin pelkkä sotilaspoliittinen doktriini ja mediaviihteelliset salapoliisisarjoista tutut “kylmän sodan” näkökulmat – tai sitten julkkisten historiattomat skenariot “perivihollisesta” ja yksittäiset tunnepitoiset parahdukset ja reaktiot asian vierestä.
Luin vastikään Suomen ja Venäjän historiaa ja suhteita perusteellisesti tutkineen Timo Vihavaisen mainion yhteenvedon “Suomen linja” (Kanava 1 /2022), jossa heijastuu hieman erilainen tutkijan pohdiskeleva ääni. Vihavaisen jo 30 vuotta sitten kirjoittama tietoteos “Kansakunta rähmällään” on yhä pätevä avaus nyt vallitsevaan Nato ja Suomi-keskusteluunkin. Kanava-lehdessä Vihavainen palauttaa aiheellisesti mieliin Suomen ulkopoliittista linjaa sodan jälkeen (siis aikakaudella Paasikivi-Kekkonen, YYA, UKK, ETYK, EEC, Neuvostoliiton hajoaminen, EU ja Nato) ja kysyy samalla millainen menestystarina ulkosuhteissaan Suomi on ja millainen selviytyminen maailmanpolitiikan kiemuroissa on läpikäyty? Puolessa vuosisadassa. Rivien välistä hän kysyy: miten muuten olisi pitänyt käyttäytyä diplomatian ja ulkopolitiikan suhteen?
Niinpä. On helppo huudella perään koiravaljakosta kun hevostroikka on jo kiitänyt ryskyen ohi lumipyryssä!? (Tulkitse miten haluat?)
Suomessa on muuten yhä iso joukko maailmalla ansioituneita ja kielitaitoisia Venäjä-tutkijoita, historioitsijoita, sosiologeja ja kulttuurintuntijoita, joilla olisi pätevyyttä puuttua vallitsevaan keskusteluun. He ovat turhan hiljaa tai vaiettuja. Tarkoitan sellaisia historiatietoisia tutkijoita, Vdenäjä-tuntijoita ja linjanvetäjiä kuten Matti Klinge, Risto Alapuro, Jukka Korpela, Pekka Pesonen ja esimerkiksi Aleksanteri-instituutin johtoa, Kivinen & Kangaspuro – tai Aleksanterin ja Joensuun yliopiston naisvaltaisia tutkijayhteisöjä. Venäjä-keskustelussa tarvitaan mukaan eri tieteenalojen ja eri sukupuolten ja -polvien näkökulmia, ei vain upseereita tai viihdetaiteilijoita.
Hämmästelen kyllä NAISpuolisten tutkijaveteraanien hiljaisuutta siinä missä miestutkijoidenkin! Suomen asemasta Euroopassa ja Venäjä-suhteesta on hyvä keskustella, pohdiskella, lukea ja väitellä muuallakin kuin vain usein skandaalinomaisessa mediajulkisuudessa tai aamutelevision pikalähetyksissä. Eikä ole mitään syytä pitäytyä minuuttiaikataulussa, sillä kyllä kansalla on aikaa ja halua myös oikeasti kuunnella HUIPPUtärkeistä kansakunnan sydäntä koskettavista asioista HUIPPUasiantuntijoita, eikö vain?
PS. Kannattaa siinä sivussa palata kirjallisuuteenkin, vaikka ukrainalaissyntyisen Nikolai Gogolin mainioon ja iäti ajankohtaiseen tuotantoon ja muistaa Venäjän arkipäiväisen historian tuiskeessa irvileukakirjailija Gogolin kauaskantoinen “Reviisorin” motto lukijoille: “ Na zerkalo netsha penjat, koli rozha kriva “
Öisinajattelija
(Pentti Stranius, FL, Venäjä-tutkija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen (Joensuu)
HöSsö natottaa. Kokkarit natottavat. Ylekin natottaa.
Ilman mitään vaikutelmaa, päin pläsiä.
Onneksi toisinaan pääsee esille myös järjen ääniä natomölötyksen vastapainoksi.
Tuomioja osaa sekä kirjoittaa, että puhua asiaa.
Kirjoitukset saattavat toimia hieman paremmin, mikäli on vislauksille allerginen.
Toinen huomiotaherättävän fiksupuheinen demari on Heinäluoma, jonka jykevän jyrän alle meinasi illan A-talkissa liiskaantua parikin vastapuolella istunutta naishenkilöä.
Eipä paljon huonommaksi jäänyt vanha taisteluparinsa Pekkarinen, jolle keskustalaiseksi on erinomaisen paljon siunaantunut älliä ja sanavalmiutta.
Vaikka noin yleisesti ottaen poliitikot on lähinnä sanonko mistä. En sano.
Saksalainen korkea-arvoinen sotilashenkilö meni jossain möläyttämään, että Putin ansaitsee arvostusta. Seurasi kauhia älämölö vesilasissa. Sotilashenkilö erosi virastaan, mutta ei perunut puheitaan.
Suomalainen korkeassa luottamustehtävässä oleva persuhenkilö kirjoitti, ettei Ukrainan pidä liittyä Natoon, tai jotain sinne päin. Syntyi karmia kalabaliikki kokkareiden ja HöSsön pääkirjoituksen johdolla.
Persuhenkilö erosi virastaan, mutta ei tainnut pyydellä anteeksi.
Euroopan ja Suomen yhteen hiileen puhaltavat samanmieliset yhtenäisyysfasistit, nuo läntisten arvojen lipunkantajat, saattoivat taas hetkeksi huokaista helpotuksesta.
Läntinen ”demokratia” on näköjään niin hauras, että yksikin soraääni panee korttitalon koetukselle.
Persuhenkilön tilalle tuli toinen persuhenkilö, joka oli saanut jo paitansa napitettua death-metal pläjäyksensä jäljiltä.
Ei muuta kuin Nato-levy soimaan.
Hieman asian vierestä: miten Kiovan hallinto suhtautuu Gogoliin (nyky-Ukrainassa kun kaikki venäläisyys on kiellettyä)?
Suomen nykyisen ulkopoliittisen linjan, tai muunkin politiikan kyseenalaistavat tutkijat, toimittajat tai somessa mielipiteitään esittävät voivat joutua maalitetuksi, eli sosiaalisessa mediassa heitä mustamaalataan ja esitetään valheellisia huhuja ja häiritään eri tavoin.
Oikeusoppineitten mielestä kyseessä on rikos, ja siihen syyllistyneet halutaan rangaistuksenalaisiksi, mutta kollektiivinen rikos on vaikea näyttää toteen, ja kukaan ei joudu vastuuseen suuren joukon rikoksesta.
Tiedotusvälineitten kuten ”objektiivisen” Hesarin tai YLE:n natopropagandan ja Venäjän pelon lietsonnan kyseenalaistajat ja kylmää järkeä keskusteluun vaativat leimataan ”venäjän kätyreiksi”,
putinisteiksi tai jopa kuuluviksi viidenteen kolonnaan, petturien kolonnaan…
Venäjän tai Valkovenäjän opposition ihmisoikeuksista ollaan kovasti huolissaan, mutta omaa oppositiota ollaan valmiita sortamaan ja demonisoimaan. Mustavalkoisen maailmankuvan mukaan siellä kaikki paha, me olemme täysin hyviä täällä. Kaikki tekopyhät yhdessä rintamassa pahaa vastaan.
Kyllähän suomalaisen porvariston ”suuri linja” on ollut Suomen saaminen jonkin suurvallan ”suojelukseen.” Ensin keisarillisen Saksan, sen jälkeen Eglannin sitten natsi Saksan. Eli mikä tahansa on käynyt, kunhan se ei ole Venäjä.
Myös EU oli ”turvallisuuspoliittinen”ratkaisu. Tällä hetkellä mielistellään USA:ta osallistumalla sen käymiin sotiin ja ostamalla sotatoimialan välineitä suuria määriä. Suppean demokratian kannattajat myös vaativat, ettei kansanäänestystä saa järjestää Nato jäsenyydestä.
Nato perustettiin aikoinaan puolustusliitoksi. Nyt sen rooli on muuttunut, ennemminkin hyökkäysliitoksi.
Mikä natottajia nyt riivaa? Ne kuuluisat Karjalan/Siperian korvet, jotka pitäisi saada Suomen metsäyhtiöiden omaisuudeksi?
Jos meidät nyt Natoon ujutetaan, niin toivon hartaasti, että löytyisi se kuuluisa Karjalan mänty, johon herrat iskisivät ahneet päänsä halki!
Toinen pointti: Nato on ihmisluomus: jos meidät siihen ”sopimuskahlehditaan”, niin siitähän aina voi päästä myös pois!
Muuten: olen sitä mieltä, että isäntämaasopimus on purettava.
Isäntämaasopimus ei ole edes laillisesti pätevä, koska eduskunta ei ole hyväksynyt sitä. Kolme kenraalia, suomalainen, ruotsalainen ja nato-kenraali vain allekirjoittivat sopimuksen. Olikohan puolustusvoimien komentajalla, kenraali Jarmo Lindbergillä pätevät valtuudet siihen, on kyseenalaistettu.
Sopimus antaa Natolle mahdollisuudet tuoda sotavoimaa Suomeen, lähelle Venäjän ”elinhermoa” kuten presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa, unelmoidessaan yhteishyökkäyksestä Saksan armeijan kanssa jatkosodan alla.
Isäntämaasopimuksen aikainen valtiosihteeri Risto Volanen kysyikin aiheellisesti: ”Jos Suomen alueen käytön todennäköisyys Venäjää vastaan kasvaa ja muuttaa alueen nykyistä vakautta, mihin toimiin Venäjä ryhtyy?”
Aarno, pahimmassa tapauksessa Venäjä näkisi oikeaksi ampua toistakymmentä ydinohjusta sopiviin kohteisiin Suomessa.
Savuava kuoppa edesmenneine natosairaine tsuhnineen lakkaa tällöin olemasta minkään tasoinen ongelma Venäjälle.
Ja se käy helposti, ei tarvitse epäillä!
Voiko liian matalalle asetetun riman alittaa? Kyllä voi.
Ainakin hesarille haiseva HöSsö voi, joka onnistui omissa sisäänpäin lämpiävissä kirjoitelmissaan valjastamaan sinivalkoiset kypäräpäiset – leijoniksikin kutsutut – mustan kumilätkän perässä ryntäilevät urhot omien harhaisten mielikuviensa välikappaleiksi.
Joku urheilutoimittajahaisuli toivoi leijonilta silmäniskua Ukrainalle. Tämä tapahtuisi voittamalla Venäjän olympiajoukkue tietynvärisellä erkalla mailan lavassa.
Kun karhu kaatui, vaikkakin ihan tavanomaisella eristysnauhalla, voisi kuvitella tämän penkkinatoilijan vetäneen kuivat siniristilippuun ja pyyhkineen loput jälkitipat kalsongeistaan sinikeltaiseen, ei kuitenkaan Ruotsin lippuun.
Toisessa neroutta hipovassa otsikossa kerrottiin, miten somessa oli ilkuttu Putinille, kun Suomi oli kaatanut Venäjän karhun, noin niinkuin vertauskuvallisesti.
Tämähän on aivan kamalaa. Putin on varmastikin todella käärmeissään, kun on lukenut kaiken itseensä kohdistuneen pilkan suomalaisilta somekanavilta.
Panee varmasti lätkäkamansa myyntiin Huutonetissä pilkkahintaan.
HöSsön natopenkkeilijöidenkin olisi hyvä pitää mielessä, että Venäjän sotakalusto voikin äkkiä olla Ukrainan sijasta Suomen rajoilla, ja tulevat vielä suon yli niin että heilahtaa. Eivät Mantan patsaalla kiekkokultaa juhlineet juuliat ja jäppiset ole vielä ehtineet toipua kohmelostaan, kun toverien Kalashnikovin piippu jo painaa olvista kivistävää ohimoa.
Haluavatko HöSsön omahyväisyyden liemessä lilluvat toimittajaplantut todellakin ottaa sen riskin, että itäisen invaasion vuoksi lehden nimeksi tulee oikeasti Pravda? Jonka pitäisi olla Seiska, ellei nimi olisi jo käytössä.
Persujen mestari, jolla on valitettavan paljon älliä, ja joka osaa valita sanansa valitettavan harkitusti puhuessaan, pitäen naamansa valitettavan hyvin peruslukemilla, toisin kuin kirjoittaessaan kurapieruista, oli kiertoilmaisujen kautta sitä mieltä, että Suomi voisi viedä Ukrainaan aseita.
Kun Venäjä on juuri ilmoittanut Yhdysvalloille, että sen pitää lopettaa asetoimitukset Ukrainalle ja vetää jo toimitetutkin aseet takaisin, niin meidän persumestarimme olisi sallimassa Suomelle asemyynnit tällaisessa tilanteessa.
Pitäisiköhän järjestää uusi suljettu kansanlippuäänestys ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajasta, ettei tule enempää vahinkoa kuin mitä HöSsö määrää?
Jetsulleen sanottu!
Kun kolumnisti päättää,mitkä kommentit jäävät näkyviin, ja mitkä eivät, näkyvillä olevat kertovat kolumnistin omastakin ajattelusta.
Siksi en usko oman kommenttini jäävän näkyviin, mutta se ei olekaan minulle tärkeintä.
Olen äänestänyt vasemmistoa kaikissa aluevaaleissa vuosikymmenet ja ollut vihainen jokaisesta talouspolitiikalla perustellusta leikkauksesta, jolla hyvinvointivaltiota on heikennetty.
Haluaisin äänestää vasemmistoa myös eduskuntavaaleissa, mutta se on täysin mahdotonta, kun näkemykset ovat samaa tasoa kuin tämän kolumnin kommentit.
Yhtään asiantuntijaa ei tarvita sen havaitsemiseen, että Venäjää ei uhkaa mikään vaara lännen suunnalta.
Se, että rajanaapurit näkivät Neuvostoliiton romahtamisen tilaisuutena itsenäistymiseen, ei oikeasti voi hämmästyttää ketään -yhtä vähän kuin niiden hakeutuminen Naton jäseniksi.
Logiikka oli yksinkertainen: Neuvostoliitto tarkoitti Venäjän valtaa ja Venäjän vallan alla olleet halusivat pois Venäjälle alistetusta asemastaan.
Ne tiesivät, että ilman liittoutumista ne eivät saa itsenäisyyttään pitää, koska Venäjä pyrkisi ottamaan alueet valtaansa uudelleen.
Siitä on nyt kysymys. Nyt ei ole kysymys Venäjän halusta turvata rajojaan. Niitä ei uhkaa kukaan.
Mutta kuten Putin on ilmoittanut, Venäjä kokee Neuvostoaikaisen suurvalta-asemansa menettämisen ”vääryytenä”, joka pitää korjata.
Viimeisimmässä puheessaan hän ilmoitti, että Ukrainalla ei ole oikeutta itsenäistyä, koska sen alue on osa historiallista Venäjää.
Hyökkäyssota on kansainvälisen lain mukaan rikos.
Oikeuttaakseen hyökkäyksensä Venäjän on esiinnyttävä uhrina ja väitettävä hyökkäyksiään puolustuksellisiksi.
Venäjän ”oikeus” suurvalta-asemaan on samaa lajia kuin natsisaksan oikeus hankkia Lebensraumia saksalaiselle rodulle: Yksittäisen diktaattorin hulluudesta syntynyt ”visio”, jonka myötäileminen johtaa umpikujaan.
Viimeksi umpikujasta ei ollut muuta ulospääsyä kuin sota, jossa britit ja amerikkalaiset pelastivat Euroopan Hitleriltä.
Putinin johtama Venäjä ei tavoittele Hitlerin lailla koko Eurooppaa.
Se ”tyytyy” laajentumaan reunavaltioihinsa ja mitätöimään niiden itsenäisyyden.
Tämänkö te siis sallisitte, vai mikä estää tunnustamasta, että Venäjä ei Ukrainassa ja muilla lähialueillaan puolusta minkäänlaisia legittimejä intressejä, vaan hyökkää?
Kiitos, spasibo, danke!
Tottakai julkaisen kommenttisi ja sen perustelut, Helena.
Öisinajattelija-blogi ei ole salaseura – mutta aika vähän kritiikkiä saan osakseni, vaikka kestän sitä oikein hyvin, tottavie. Siksi kiitos.
Öisinajattelija on Nato-kriittinen, kuten tiedätte – mutta myös erittäin Putin-kriittinen kulttuuri-ihminen, joka vaatii kulttuuririntamalla sananvapautta. Nyky-Venäjän politiikassa sananvapauden vaatimus on paljon hankalampaa ja aika harvoin otan kantaa politiikkaan yleensä.
Nyt on aika olla RAUHANRINTAMASSA, laajassa sodanvastaisessa yhteisrintamassa. Syyllisiä on roppakaupalla, niin Kremlissä kui Natossa, joten parasta toimintaa on RAUHANAJATUS: rauhaa rajoille, ei sotaa, ei myöskään Suomen liittoutumista , vaan Paasikivi-Kekkosen-Koiviston -linjan säilyttämistä . Meillä on tehtävä: olla välissä ja liittoutumatta! Selviytyä… kuten selviydyimme sodanjälkeisessä Suomessa
Öisinajattelija
Helena, on silti hyvä muistaa, kuinka 1990 Gorbatsov`ia ”vedettiin nenästä”, ja mikä oli nykytilanteen alkupiste…
https://nsarchive.gwu.edu/briefing-book/russia-programs/2017-12-12/nato-expansion-what-gorbachev-heard-western-leaders-early
Veikolle:
Gorbatsovia ei vedetty nenästä.
Maailmassa ei ole ketään, jolla olisi valtuudet luvata, että jokin maa ei hae jäsenyyttä Natossa.
Jos Gorbatsov muuta luuli, niin oma vika, – ei sen, joka jätti oikaisematta G:n mahdollisen väärinkäsityksen. Ei neuvostoliiton johtaja voi – eikä hänen tarvitse – jättäytyä luulon varaan. Tieto oli saatavilla.
Blogistille: Kansat ovat luonnostaan ”rauhanrintamassa”. Ainakin nykyisin. Pidän mahdottomana, että ensimmäisen maailmansodan
kaltainen sotainnostus viriäisi uudelleen. Rauhantahto ei kuitenkaan suojele ketään, kun diktaattori päättää liikekannallepanosta.
Sen jälkeen vaihtoehdot ovat samat kuin Suomella viimeksi. Olen kiitollinen että isät – ja äiditkin – suostuivat taistelemaan meille vapauden. (Olen yrittänyt korvata sen omille vanhemmilleni, sodassa kärsineille: henki jäi, mutta muun menettivät.) Tekisin saman valinnan kuin he, jos olisin nuori. Koska en ole, haluan, ettei Suomi enää jää yksin. Yksi kokemus hiuskarvan varassa selviytymisestä riittää.
Kaikkein typerintä tässä monipolvisessa ja ennustamattomassa tapahtumaketjussa on se, että toiset sotarikollisvaltiot voivat mestaroida ja sanktioida omaan etupiiriinsä kuulumattomien valtioiden sotilaallisia toimia oman mielensä mukaan, itse koskaan joutumatta vastuuseen suuristakaan kansainvälisen oikeuden loukkauksista.
Minua puistattaa joka kerta, kun Joe Bidenin jenkkimongerrus kantautuu korviin ja naamansa viiruille siristyneet silmät tapittavat kameraan.
Minkä tähden Hollywood on Bidenissä menettänytkään!
Stetson päähän ja tinanappi rintaan, niin a’vot, John Waynekin kalpenisi, mikäli vielä olisi elossa.
Eurooppa on jostain syystä alistunut Yhdysvaltojen peukaloruuviin, elleivät sitten jostain kumman syystä ihan vapaaehtoisesti kumarra Atlantin suuntaan.
Biden ja Co on varmastikin tehnyt mm. Saksalle tarjouksen, josta he eivät voi kieltäytyä. Säröytettyä jenkkikaasua alkaa todennäköisesti saapua rahtilaivoilla Saksan satamiin, kun Venäjän putki on pantu ns. jäihin, missä tilassa se on itseasiassa ollut jo pitemmän aikaa, kiitos Yhdysvaltojen.
Eurooppa tulee maksamaan pakotteista kovaa hintaa, ja rahat tietenkin ohjautuvat sylttytehtaalle.
Samaan aikaan Suomessa ylintä valtionjohtoa myöten keskustellaan tarpeesta ottaa Hanhikiven ydinvoimalan rakennuslupa Rosatomille uuteen harkintaan. Joku tutkija esitti, että hanke pitäisi keskeyttää, koska muutoin Suomi osallistuisi suoraan myös Rosatomin ydinaseistuksen tukemiseen.
Niinpä niin.
Ylen ajankohtaisohjelmissa Venäjän toimia arvioitaessa ja ennustettaessa pääsevät ääneen etupäässä USA-orientoituneet Mika Aaltola ja Charley Salonius-Pasternak, joiden voisi hyvinkin kuvitella pitävän rintataskussaan tähtilipuin koristeltua taskuliinaa. Aaltola istui kerran innosta piukeana kommentoimassa Yhdysvaltojen vaaleja, jossa studion rekvisiittana oli Yhdysvaltain lippu.
Viimeksi hän istui A-studiossa jäykkänä kuin Yhdysvaltain sotilas esimiehensä edessä selostaessaan näkemyksiään Ukrainan tilanteesta.
Aleksanteri Instituutin Markku Kangaspuro toi sentään myös hieman toista näkökulmaa, mikä ei tarkoita, että hän Venäjän toimia olisi mitenkään puolustellut. Heikki Patomäki on myös jossain päässyt ääneen, eikä hänenkään puheestaan päällimäisenä tule mieleen hesarin makuinen Nato-löpertely.
Jenkit tunkeutuivat Irakiin ja panivat Saddam Husseinin roikkumaan köyden päähän. Millä oikeudella?
Entäpä Muammar Gaddafin raaka lynkkaus Libyassa? Hillary Clinton taputti tapahtuneelle pikku kätösiään, ennenkuin tuli valitsematta presidentiksi.
Näihin molempiin invaasioihin osallistui Yhdysvaltojen eurooppalaisia liittolaisia, sotkeutuen samalla itse sotarikoksiksi luokiteltaviin tekoihin.
Oliko tuolloin minkäänlaisista pakotteista puhe?
Olisiko Afrikka, Aasia, Intia tai Venäjä voinut asettaa Yhdysvalloille tai Euroopalle pakotteita? Afrikkalaiset olisivat ilmoittaneet, etteivät he enää suostu työskentelemään orjaolosuhteissa ja -palkalla heidän maanosaansa ryöstävissä monikansallisissa yhtiöissä? Ei heillä olisi ollut siihen varaa.
Vauraalla USA:lla ja Euroopalla varaa on. Money talks.
Jenkit vieläpä tarkoituksellisesti ärsyttävät Venäjää lähettämällä Ukrainalle massiivista aseapua ja joukkojaan koko ajan lisää sekä Eurooppaan, että Baltiaan. Näitä toimia he kutsuvat vakauttaviksi. Lisää Nato-rautaa Venäjän rajoille, sillä rauha taataan. Samaa mieltä on mm. Suomen kokkaripyrkyri Kypärä-Mykkänen, joka sallisi Suomen aseviennin Ukrainaan.
Voiko paljon typerämpää ajattelua olla?
Venäjän kannalta olettaisi kyseessä olevan myös heidän kyllästymisensä jenkkien jatkuvaan määräilynhaluun.
Vielä kun Kiina on vauhdilla pian ajamassa Yhdysvaltojen ohi talouden ykkösvaltiona ja kiinalaisten kyltymättömään kitaan voi suunnata taloudellisia toimiaan Yhdysvalloille alisteisen Euroopan sijaan, niin pian voikin Eurooppa huomata olevansa suurin häviäjä tässä leikissä.
Mutta kun leikkiin on ryhtynyt, seuraukset on otettavana sellaisina kuin ne tulevat.
Putinilta petti hermo.
Muistan lukeneeni, että Putin katupoikavuosinaan oli saanut opin, että tappelu pitää katsoa loppuun asti, eli luovuttaminen ei tule kyseeseen.
Nyt oli vuosikausia lännen ärsyttämälle Putinin Venäjälle tullut mitta täyteen.
Tämä on tietenkin vain omaa spekulaatiotani, mutta olettaisin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun keränneen kaiken mahdollisen psykoanalyysin Putinin luonteenlaadusta, jota kepillä sopivasti sörkkimällä saisi ohjattua haluttuun suuntaan.
Kyllä amerikkalaiset keinot löytävät, kuten Mika Aaltola totesi.
Hinnan tästä joutuu maksamaan ensikädessä Ukraina, ja Venäjäkin, mutta myös Eurooppa pakotepakettien ja tulevien vastapakotteiden puristuksissa. Mikäli se tähän jää.
Voihan olla, että jos ruuvia aletaan kiristää entisestään jo valmiiksi ärsytettyä ja raivoisaa karhua vastaan, mikä näyttäisi olevan monenkin toiveena, niin saattaapi olla, että nallukka heittäytyy todella hankalaksi, ja kohta kenelläkään ei ole kivaa.
Suomessakin kannattaisi olla vääntelemättä Nato-ruuvia mihinkään suuntaan etenkään tällä hetkellä, vaikka Putin on tavallaan tehnyt karhunpalveluksen Nato-uskovaisille heittämällä vettä heidän spekulaatiomyllyynsä.
Siihen myllyyn ei kannata hypätä, ettei joudu uitetun koiran osaan.