En ole (onnekseni) kokenut tai nähnyt sotaa kuin elokuvissa ja televisiossa. Ensimmäinen näkemäni elävä elokuva oli Kannuksen Kuva-Tuvassa vuonna 1958 esitetty Pikku Ilona ja hänen karitsansa. Se kertoo alkupuolella kuolemasta ja sodasta, sittemmin evakkojen kohtalosta. Siinä sivussa (kuten myöhemmin ymmärsin) Pikku Ilonan tarina kosketti läheisesti äitini, hänen, orpolapsen karuja lapsuusvuosia. Juuri siksi hän halusi näyttää elokuvan lapsilleenkin…
Sittemmin hurjimmat sotaelokuvat, jotka näin (työni puolestakin) Suomen elokuva-arkistossa, olivat sodanvastaiset filmit, Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. – ja Elem Klimovin Tule ja katso. Niiden käsikirjoituksilla on muuten vahva kirjallinen ja myös “raamatullinen” pohja!
Armeijan sotaleikit
Olen käynyt Suomen armeijan ja leikkinyt rynkyn kanssa alokaskuukaudet Helsingin “Santahaminan Saharassa”, kiroillut paukkupakkasta teltassa, jäätynyt kaasunaamari päässä Upinniemen Suojelukoulussa – sekä pulskistunut ainakin viisi kiloa “Nastolan Väyjyssä”, pari kuukautta laverilla levyttäen, juustomakkaraleipiä lämmitellen, välillä asevarikon vartiolenkkiä apaattisena laahustaen. Armeijakokemus yli 40 vuotta sitten oli masentava ja puuduttava, pelkkää odottelua ja loppuaikana lihomista, minkä seurauksena piti pudottaa painoa, jotta jaksoi kuntoutua Finlandia-maratonille. Muuten, armeijassa sain kielitaitoni ja varusmiestoimikunnassa esitettyjen mielipiteideni vuoksi lempinimen “Ryssän äänitorvi”. Pitkä, tummaihoinen varusmiestoverini oli puolestaan “Sambian agentti”.
Ainut positiivinen muisto intistä liittyy siihen, että tapasi kohtalotovereita ympäri Suomea ja sai hyvän kuvan ja poikkileikkauksen tuon ajan, jo menneen maailman nuorisosta…
Armeijan jälkeen oli helppo “kieltäytyä aseista”, palauttaa sotilaspassi ja liittyä siviilipalvelusmies-kategoriaan. Upseerien aseistakieltäytymistä organisoi 1980-luvun alkupuolella periaatteellinen “vihreä mies” – nimeltä Ville Komsi. Kauaksi ovat noista antimilitaristisista ajoista pilvet karanneet ja “natovihreät” ajautuneet. Koijärvi-ajatukset ovat nyttemmin jääneet myös luonnonsuojelun, radikaalin toiminnan ja ydinvoiman vastustamisen suhteen!
Yleisen saunan sotajutut
Elin 1950-luvulla lapsuuttani maalla, Keski-Pohjanmaalla, Kannus-nimisessä kunnassa. Eräässä vaiheessa 5-henkinen perheeemme asui Yrjö Jääskä -nimisen sotaveteraanin omistaman kaksikerroksisen talon alakerran huoneen vuokralaisina. Nyt jo purettu, “kolhoosiksikin” kutsuttu iso keltainen rakennus sijaitsi Kannuksen hautausmaan aidan takana, Ojuanmäellä. Vuokralaiset olivat kirjavaa sakkia: köyhälistöä, pari vankilakundia, sairasta tai juopottelevaa kurjalistoa. Onneksi äidin tuttavia oli mukana naapureinamme, ja miellyttävää jehovalaista lesboparia muistan lämmöllä. Lähes jokainen vuokralaisporukka oli velkaa kyläkaupan porvarille, Martti Eskolalle, jota haukuttiin riistäjäksi yleisessä saunassa. Vuokranantaja Jääskä sai armon, koska oli kai jonkin sortin sosialisti: kiskurihintoja hän ei kolhoosiasunnoista velottanut.
Kun tuli lauantaina miesten ja siinä sivussa poikien saunavuoro, kolhoosin yleisessä saunassa sai kuulla keskusteluja sodastakin. Miehet – yksi jalkapuoli, toinen mielipuoli, kolmas kaiketi kommunisti peilasivat eräässä vaiheessa kokemuksiaan Väinö Linnan / Edvin Laineen Tuntemattomaan sotilaaseen. Huumori ja kiljunjuonti kuulemma auttoivat oikeastikin pysymään rintamalla järjissä. Luultavasti kyseessä oli nimenomaan elokuvan katsomiskokemus Kuva-Tuvassa, sillä kirjahyllyä ei ollut meilläkään, virsikirja ja raamattukin visusti äidin piilossa. Kansan Uutisia …vai oliko se silloin Työkansan Sanomat?… luki isä iltaisin. Äiti selaili iltayöstä enemmän Herätkäätä ja Vartiotornia. Niistä lehdistä minäkin opettelin lukemaan, minkä jälkeen avautui Mäkiraonmäen vaatimaton kirjasto tai “lainasto”, lainastokortilla nro 818.
Kolhoosisaunan sotajutut olivat kaikkea muuta kuin sankarillisia. Rasvaisia vitsejä, joita hörökorvin lauteilla kuuntelin, seurasi usein naurunremakka ja pukuhuoneessa jonkun veteraanin itkukohtausta ryyppy kirkasta (Me lapset saimme joskus kotikaljaa, “villiinaa”). Kun kysyin kerran Onni-isältä montako ryssää hän sai ammuttua, vastaus oli nolla: Me poksauttelimme ilmaan jos käskettiin, kuka sitä elävää ihmistä huvikseen ampus? Myöhemmin ymmärsin että kyseessä oli asemasotavaihe ja isä välillä vahdissa Äänislinnassa, Solomannin lentokentällä. Kun sitten tuli tieto Pentti-veljensä katoamisesta ja ilmeisestä kuolemasta Kannaksella, hän ja pari muuta kenttävahtia yrittivät nousuhumalassa napata lentokoneen ja paeta Ruotsiin. Tarinasta on monta versiota, mutta seurauksena oli koneen tai miesten sammuminen tai törmääminen puihin ja 8 kk kuritushuonetta.
Luin Väinö Linnan Tuntemattoman vasta myöhäiskeski-ikäisenä. Jostakin syystä, ehkä elokuvallisista kokemuksista johtuen, en innostunut. Sotaisia mielikirjoja olivat nuorempana Ernst Hemingwayn Kenelle kellot soivat ja Paavo Rintalan Pojat ja lopulta Siinä näkijä, missä tekijä, Hannu Salaman paras romaani!
“Vain sodassa kuollut mies”
Kansallisarkistossa ylitarkastajana työskentelevä Raija Ylönen-Peltonen on monelle arkistovieraalle ja sukututkijallekin tuttu henkilö. Sen sijaan hänen erinomaisesti dokumentoitu tietokirjansa “Vain sodassa kuollut mies” (SKS 2020) on melko tuntematon “sotaromaani”.
Ylönen-Peltonen on uhrannut sen Reino-nimiselle päähenkilölle useita vuosia tutkimustyötä virkansa ohella. Päähenkilöönsä tekijä törmäsi sattumalta, avaamansa arkistomapin lisälehtiä selatessaan. Sattumasta alkaa tapahtumasarja ja selvitystyö, jonka Ylönen-Peltonen dokumentoi harvinaisella arkistoihmisen tarkkuudella – mutta kiehtovasti, kirjallisesti, mukaantempaavasti!
“Vain sodassa kuollut mies” Reino esiintyy vain etunimellä eikä hänen kohtalostaan saada täyttä varmuutta edes jännitysromaanin tyylillä etenevässä elämäntarinassa. Kiusallisesti, mutta ymmärrettävistä syistä jäämme viimeisilläkin sivuilla epätietoisiksi siitä, milloin ja miten Reino lopullisesti katosi, kuoli /”kaatui” ja hävisi sota-ajan arkistoistakin. Oliko hän loikkarista vakoojaksi sotavankeudessa palkattu petturi? Oliko niin, että hänet sittenkin teloitettiin jo vuoden 1939 lopulla eikä hän kuollutkaan Mikkelin pommituksissa alkuvuodesta 1940, kuten yksi katoamisversio monista kertoo? Vain sodassa kuollut mies, tässä tapauksessa Reino, kuoli ilman virallista päivämäärää tai kuolintodistusta. Sankarivainajaksi hän ei päässyt, ei edes rintamalla kadonneeksi tai sotavangiksi, vaan pikemminkin sukunsa, tuttaviensakin häpeämäksi isänmaanpetturiksi.
Sodan pimeä puoli jää askarruttamaan kuten myös vaikeneminen ja puhumattomuus Suomenkin käymien sotien tabu-aiheiden ympärillä. Kuka on sankari, kuka petturi? Miten tappaminen oikeutetaan ja kuinka siitä selvitään? Kuinka eläimellistä on tappaa kun sitä ei tee (eläimen lailla) nälkäänsä missä hyvänsä sodassa, hyökkäys- tai puolustussodassa, vaan siksi että tuolla jossakin vaanii vihollinen, joka muuten tappaa sinut. Kuinka moneen sukupolveen viha, kosto tai epätietoisuus ja vaikeneminen vaikuttaneet? Miten isäni (todella harvat sotaa koskevat) kertomukset ovat vaikuttaneet minuun? Sota häneen?
Ps. Jokaisessa sodassa on sankarien ohella pettureita ja karkureita, isänmaan ystäviä ja vihollisia, kostajia ja uhrautujia, uhreja ja selviytyjiä, sodanvastustajia ja kannattajia – kuolleita tai eläviä, sankarivainajia tai unohdettuja. Näin myös Venäjällä ja Ukrainassakin vuonna 2022. Kun presidentti Vladimir Putin ilmoitti televisiopuheessaan osittaisesta liikekannallepanosta maassa (siis käytännössä myönsi lopultakin että ollaan sodassa 21. 9. 2022 !), Venäjällä on Meduza-sivuston mukaan alkanut kasvava sodanvastainen protestiliikehdintä ja mielenosoitukset kymmenissä suur- kaupungeissa. Allaolevassa linkissä kuvia Moskovasta, Pietarista, Jekaterinburgista…
https://meduza.io/feature/2022/09/21/v-rossii-zhestko-razognali-aktsii-protiv-mobilizatsii
Öisinajattelija
Arndt Pekurinen.
Rohkea vakaumuksellinen pasifisti.
Murhattiin.
jep, tottakai Arndt Pekurinen, mies jonka vuoksi säädettiin jopa erityislaki aseistakieltytymisestä, pitää mainita.
ps.mun blogeissa vaan keskityin muuhun unohdettuun sota-todellisuuteen,
Öisinajattelija
Ylen pipalakkisen toimittajan radio-ohjelmassa pääsi ääneen ”sotilasasiantuntija” Martti J. Kari, jonka onttoa
konekivääripölötystä oli pakko kuunnella, koska aiheena oli suomalaisille niin rakkaat Putin ja Venäjä.
Evp. sopiikin paremmin radioaalloille, koska habitukseltaan karvaisia sukulaisiamme muistuttavana ihmiset voisivat erehtyä luulemaan häntä banaaniasiantuntijaksi.
Pipalätsä kysäisi banskumieheltä, että pitäisikö Suomen antaa turvapaikka nuorille venäläismiehille, jotka oletettavasti ovat tehneet pienimuotoista rynnäkköä rajan yli, oletettavasti Venäjän rajoitetun liikekannallepanon vuoksi.
Banaanimies oli sitä mielipuolta, että parempi vaan jättää ne naapurin riitaojat kylvämään paniikkia ja kauhua Venäjän sotavoimissa.
Onko paljon tyhmempää kuultu? Evpanaanin mielestä voidaan vetää Linnan pakasta Riitaoja-kortti välittömästi, jos ei ole valmis vaarantamaan henkeään herra Isoapinoiden käskystä.
Nähtäisiinkö banskumies pyrkimässä etulinjaan, jos ryssä olisi tulossa rajan yli, vai olisiko liukastunut banaaninkuoreen jo kynnyksellä?
Kaikille venäläisille asevelvollisuusikäisille miehille,jotka kieltäytyvät osallistumasta Putinin typerään sotaan ja pakenevat Venäjältä, on myönnettävä turvapaikka Suomesta, johon jo Suomen valtion tekemät pakolaissopimuksetkin velvoittavat.
Ei ole syytä taantua yhteisölliseen paranoiaan epäilemällä kaikkia venäläisiä sotapakolaisia ”viidennen kolonnan” miehiksi tai vakoilijoiksi. Yhteisöllinen paranoia tuntuu vellovan kansamme keskuudessa, vaikka siihen sairastuneet eivät sitä itse huomaakaan.
”Venäjän hyökkäyssota”, ”niinsanottu kansanäänestys”, ”mielikuvitustasavallat”. Esim. näitä kuulee jatkuvalla syötöllä mm. Ylen uutiskanavilla ja ajankohtaisohjelmissa. Korvamato leviää tehokkaasti kutittamaan myös äänihuulia, joten jokainen tartunnan saanut päästää ilmoille nuo fraasit asiaa sen kummemmin pohtimatta.
Tasavallan presidentti kertoo otsa kurtussa, ettei viisumi ole subjektiivinen etuoikeus, ja samalla pyrkii etujoukoissa estämään venäläisten pääsyn Suomeen, muutoin kuin painavista perhe tms. syistä. Eikö Pekka-ministeri voisi valistaa Yhdysvaltojen medioille Venäjästä ja Putinista tiuhaan lausuntoja antavalle Niinistölle, että ehkä moni maahamme pyrkivä venäläinen haluaisi kuulua Pekankin hehkuttamaan Nato-perheeseen, jolloin voitaisiin katsoa perhesyiden täyttyvän?
Tänään A-Studion Venäjäntäyteiseen lähetykseen oli kutsuttu mm. HS:n Pekka Hakala, joka kilpailee sujuvasti suurimman pölhön tittelistä aikaisemmin esittelemäni banskuheppulin kanssa. Hänen näkökantansa mukaan Venäjän fiksu ja liberaali porukka asuu kaupungeissa ja tollot böndellä. Eli; Navalnyita kannattava yliopistoväki kaupungeissa ja toisaalla sotapuoluetta myötäilevät ammattikoululaiset maaseudulla. Viihtyyköhän Hakala liikaa lihapatojen äärellä, kun vaikuttaa siltä, että pahemman luokan happivajausta on aivolohkoissa veren pakkauduttua alemmas suolistoon sulattelemaan raskaita liha-aterioita, jotta ne pääsisivät uudessa muodossa porsliini-istuimen kautta saastuttamaan viemäriverkostoa?
Tuomitaan banaanimestarin ja lihapatojen herran kisa tasapeliksi.
Koska en ehdi enkä viitsi seurata median hössötyksiä kuin ajoittain, saattaa olla monikin pölvästien kuninkuuden titteliin oikeutettu sammakkosuu mennyt ohi tietoisuuteni, mikä sinänsä on mainio asia.