Bardi, pasifisti ja prosaisti
Runoilija ja lauluntekijä Bulat Okudzhava (1924-1997) tunnetaan naapurimaassamme Venäjällä kantaaottavana lyyrisenä bardina, omien runojensa tulkitsijana. Hän oli varhainen toisinajattelija, joka kulki kitaransa kanssa pienissä juhlissa ja ystäväpiirissä kunnes saavutti viimeistään 1960-luvulla samanlaista mainetta kuin (aivan toista laulutyyliä edustava) häntä paljon tunnetumpi bardi, laulava runoilija ja näyttelijä Vladimir Vysotski (1938-1980).
Tänä keväänä tuli kuluneeksi 100-vuotta Bulat Okudzhavan syntymästä. Hänen vanhempansa olivat kommunistisen puolueen aktiiveja, äiti armenialainen, isä georgialainen, jotka tekivät 1920-luvulla työuraa Moskovassa. Pojasta kasvoi kuitenkin aikuisena pasifisti ja ja lyyristen kantaaottavien runojen ja laulujen tekijä. Vähitellen – ja erityisesti 1980-luvun lopulta lähtien Okudzhavasta on tullut melkein hiljaisen vastarinnan ikoni neuvostosysteemin sisällä, jonka laluja on levitetty ja esitetty monenlaisina tulkintoina eri maissakin.
Paperisotilaan tarina: Bulat Okudzhavan pienoiselämäkerta
Suomessa Bulat Okudzhava tunnetaan yhä huonosti, mutta tamperelainen “alakulttuurin monitoimihiihtäjä” Tomi Leppänen (s.1984) on vastikään julkaissut hänestä laulujen ja runojen tarinoihin keskittyneen pienoiselämäkerran “Paperisotilaan tarina “ (Tampere 2024). Leppänen, taiteilinimeltään “Kalevi Suopursu” on itse esittänyt Okudzhavan lauluja venäjäksi jo 15 vuoden ajan. Kielitaito on peräisin Leningradissa syntyneen äidin suvun puolelta ja ääntäminen täysin virheetöntä, sykähdyttävästi Okudzhavan omaa esitystyyliä ja kitararytmitystä kunnioittava ja muistuttava.
Tomi Leppänen esiintyi Joensuussa, pääkirjaston Muikku-salissa 21.9. esittäen kymmenkunta laulua, välillä tarinoiden ja kertoen vaiheita ihailemansa Bulat Okudzhavan värikkäästä elämästä ja matkasta kommunalka-asunnoista ja Moskovan Arbat-kadulta suuremmillekin estradeille ja lopulta “virallisesti” Melodia-yhtiön levytysstudioon. Muusikkona, toimittajana ja kääntäjänä työtä tehnyt Leppänen ei todellakaan ole turhaan Suomen parhaan Okudzhava-tulkitsijan maineessa. Hän sai jokaisen laulun jälkeen raikuvat aplodit myös Joensuussa, Muikku-salin suomalais-venäläiseltä yleisöltä! Itse jäin ihmettelemään Leppäsen täydellistä venäjää – ja upean yleisönsä huomioivan tarinankertojan lahjoja…
Bulat Okudzhava tulee iholle ja jättää muistijäljen sieluun ja sydämeen
Kuulin ensi kertaa Bulat Odudzhavaa kasettinauhalta Leningradin yössä, olisiko ollut keväällä 1977. Se tapahtui Vasilinsaaren kommunalka-asunnon pikkuriikkisessä nurkkahuoneessa…, Gavanin kaljakapakkaillan päätteeksi. Muistan hyvin laulut Arbatista, Mozartista ja Sinisestä ilmapallosta, jotka vaikuttivat ensi kuulemalta vähän vaisuilta. En osannut vielä arvostaa niiden lyyrisyyttä, saati vaivihkaista yhteiskuntakritiikkiä. Onneksi sentään hankin sittemmin monta Okudzhava-levyä, vinyylejä tietenkin, joita nyt kuuntelemme hartaasti venäjää ymmärtävän vaimonikin kanssa useamman kerran vuodessa.
Arbat-katu oli tuttu jo 1970-luvun alun Moskovasta, jossa vietin vuoden ns. valmistavassa tiedekunnassa kieltä opiskellen. Katu on muistaakseni vajaan kilometrin mittainen ja tuolloin siinä oli vielä muisto oikeasta vanhasta kirjailijoiden ja boheemitaiteilijoiden Arbatista – kunnes se modernisoitiin ja tuhottiin mafiamaisilla ravintolakomplekseilla ja modernilla arkkitehtuurilla Neuvostoliiton hajottua. Bulat Okudzhava näki ja koki tuonkin tuhon kotikadullaan ja kärsi siitä kovasti, vaikka sai jo matkustella vapaasti ulkomailla. Hänen suosionsa esimerkiksi Pariisin venäläisemigranttien keskuudessa oli ollut vankkumaton jo 1970-luvulta…
Kuten Tomi Leppänen kirjoittaa Okudzhava-elämäkerrassa:
“Okudzhavassa kiehtoo hänen monietnisyytensä, yleishumaanit arvot ja epävirallinen runous, joka ajasta ja paikasta riippumatta versoo sanoittamaan ihmisen syvimpiä tuntoja… Okudzhava on suuri runoilija, sillä hän laulaa hiljaa. Okudzhava on myös suuri pasifistinen runoilija, koska hän antaa lelusotilaille anteeksi – he ovat vain suurten poliittisten aaltojen pelinappuloita”
Sekä Vysotski että Okudzhava ovat tänäkin päivänä äärimmäisen ajankohtaisia runoilijoita ja toisinajattelijoita. Vladimir Vysotskille Bulat Okudzhava oli “henkinen isä”. Jotakin samaa runoilijoiden teksteistä löytyykin, vaikka bardi-tyyli olisikin aivan erilainen: Vysotski kähisee ja huutaa suoraan, Okudzhava kuiskaa ja on lyyrisesti moniselitteisempi. Kuunnelkaapa vain: Paperisotilas, Keskiyön trolleybussi, Näkemiin pojat, Rukous.
Susirajan Öisinajattelija
Mulle aika ristiriitainen henkilö, josta tiedän kovin vähän. Hienoja säveliä, mutta lopetin niitten laulaminen sen jälkeen kun mies alkoi ihailla ns lännen demokratiaa, joka on kaukana oikeasta demokratiasta eikä pysy pystyssä ilman aseita ja talous romahtaa ilman asetuotantoa. Myös suhteet Israeliin eivät mielytä. Minäkin inhoan sotaa, joka ei silti tarkoita ettei pidä toimia oikeudenmukaisuuden puolesta. Niin kauan kun eletään uskossa että lännessä on demokratiaa en usko rauhaan. Uskoisin että suurin osa ihmisistä haluaa saada tulojaan rehellisestä työstä, eivätkä ajattele vain voittoja. Lännen demokratia tarkoittaa että ihminen on äärimmäisen ahne elukka ja itsekäs. Silloin kun lännessä myönnetään että eletään kuten parasiitteja ja tuhlataan ja tuhotaan luontoa, ja ollaan huolissaan siitä että ihmisiä kuolee nälkään joka päivä 30000, vasta silloin näen toivoa.
Ah Arbat, vanha Arbat… mitä sille tehtiin, samaa tehdään kaikkialla.
Okudzhavan sykähdyttävän laulun Ljonka Koroljovasta nimihenkilöä ei tarvitse digata, mutta siinä on vangitseva tunnelma: radion ja levysoittimen yhdistelmä – nostalginen neukkulaite – radiola soi vanhalla Arbatilla, parit tanssivat että piha pölisee…
Kuulin ja näin Bulat Okudzhavan ensi kerran syksyllä 1969 Moskovassa, ihan keltanokkana, ensimmäistä kertaa Venäjällä. Hän esiintyi opiskelijoille järjestetyssä tilaisuudessa yhdessä runoilija Naum Korzhavinin kanssa (joka sittemmin emigroitui Amerikoihin). En tiennyt kummastakaan mitään, mutta tajusin kuulijoiden reaktioista jotain Okudzhavan suosiosta: Korzhavin jäi varjoon ja osoitti innokkaasti suosiota kollegalleen.
Toisen kerran törmäsin Okudzhavaan Tallinnassa Olümpia-hotellin hississä 1984. Minulla oli silloin jo varmaan kaikki hänen saatavissa olevat vinyylinsä, mutta en ehtinyt kerätä rohkeutta puhutellakseni häntä. Harmitti jälkeenpäin.
Tomi Leppästä muistan kuulleeni joskus Tampereella takavuosina, olisi mukava kuulla uudestaan noita lauluja. Pentin esittelyn perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta.
Spasibo Hannu,
mahtavia muistoja! minä kävelin Arbatia syksyllä 1971, juuri tultuani kaupunkiin, opiskelemaan kieltä. Matka jatkui Leningradiin, mutta aina kun kävin Moskovassa myöhemmin, oli sisäinen pakko käväistä Arbatilla, mikä katu sitten pilattiin kun ryöstökapitalismi voitti alaa 1990-luvulla. Tapasin toki toisen bardin, Vysotskin , ohimennen opiskelijaillanvietossa, Leningradissa joskus 70-luvun puolivälissä, mutta en koskaan Okudzhavaa. Harmin paikka. Luepas fiktioni LEIJONASILLALLA, VÄHÄN VAILLE VIISI; saatavana hyvistä kirjASTOISTA, siinä jotakin opiskelijaelämästä ja musiikki-illoistakin Pietarissa!
Öisinajattelija
100 vuotta Okudzhavan syntymisestä! Kaivoin sille cd:n ”Opjat vesna na belom svete” – täynnä sodanvastaisia lauluja. Sitä voi vielä kuunnella, mutta vhs-kasettia soittava laite ei enää toimi. Siinä olisi niitä kaikkein tunnetuimpia. Hänhän konsertoi Helsingissä muistaakseni joskus 1980-luvulla. Näitä bardeja ei pitäisi unohtaa; ovat olennainen osa mennyttä NL:oa.
Kiitos kirjoituksestasi, Pentti. Itse aloin aktiivisen taipaleeni venäjän kielen opiskelijana vuonna 1972 ja se matka jatkuu vaan. Opiskelin tuolloin Kouvolan kieli-instituutissa. Siellä Bulatin laulut soivat opiskelijakämpässämme ja nytkin juttuasi lukiessa sanat ja sävelet pulpahtavat soimaan päässä ponnistelematta, kuin itsestään. Pidän niistä tavattomasti vieläkin. Parasta niissä on juuri se hienostunut huutamatta sanominen! Täytyy kaivaa taas vinyylit ja vanhat C-kasetit esiin!
Hei, sain venänänkielisen viestin vanhalta tutkijakollegalta – koskee hänen juttujaan Bulat Okudzhavasta, kas tässä:
Gasan Gusejnov kirjoitti 25/09/2024 klo 21:07:
> Дорогой Пентти,
>
> Может быть, Вы помните меня?
> Вот несколько моих текстов о Булате Окуджаве – вдруг будет интересно?
>
> Посмертная биография Булата Окуджавы (май 2024)
> Щемящее чувство, или Высоцкий поет Окуджаву (май 2023)
> Возвращение Булата Окуджавы (2015)
> Есть и довольно длинная статья:
>
> ПОЭТИКА МЕМУАРОВ, ИЛИ ТЕХНОЛОГИЯ РЕДАКТИРОВАНИЯ ПРОШЛОГО Взгляд на ноябрь 1967-го из 1990-х. – В кн.:
> Новое о Булате [ Окуджава ]. Вып. 5. М.: Булат, 2008. С. 222-233.
> Мне очень интересно узнать, что думаете об этом.
>
> Сердечно Ваш
> Гасан
> —
Bulat tuli itselleni tutuksi 70-luvun jälkipuoliskolla ja hänen maanläheinen pienen ihmisen lyriikkansa ja sametinpehmeä äänensä saavat mieleni edelleen joka kerta herkistymään häntä kuunnellessani. Minulla on myös kirjana hänen runojaan ja laululyriikkaa. Käänsin hänen laulujaan omaksi ilokseni suomeksi joskus 80-luvun loppupuolella, ja vieläkin voin palauttaa mieleeni sen tunnelman mikä näiden herkkien kappaleiden kääntäminen minussa synnytti. Bulat on itsessään suurempi kuin hänen laulunsa ja äänensä. Hän edustaa väkevästi oman aikansa tapaa olla toisin.