Brian Jones – aito Rolling Stone elää yhä dokumentissa
Rolling Stones on legendaarinen rock-porukka, joka on esiintynyt ja tunnetuksi tullut kautta globaalin maailma, jo 1960-luvulta nykyaikaan. Yhtye on yhä koossa ja esiintynyt aina 2020-luvulle. Se on käsittämätön periodi, nimenomaan yhä lyhyemmäksi käyvässä tähtien rock-historiassa. STONES-suosio etsii vertaistaan kuten kumijalka-huuli Mick Jaggerin ura yhtyeen nykyisenä keulakuvana.
Mutta aito Stones on muuttunut paitsi tyyliltään myös koonpanoltaan. Se on hylännyt täysin alkuvaiheensa soundinkin, rythm&bluesin. Tämä johtunee keulakuvien, ja vielä elävien Stones-veteraanien Mick Jaggerin & Keith Richardsin yhteistyöstä. Tämä äärimmäisen lahjakas parivaljakko kaupallistutti alkuperäisen Stones- soundin, tyylin ja bluesin. Keith, “Keef” Richards keksi “Satisfaction” – rytmityksen huikeat esisoinnut aamutuimaan Lontoon kämppänsä kellarissa, jos oikein muistan, jolloin Stones vasta haki menestystään. Siitä lopullinen maine alkoi.
Brian Jones muistoissani
HARVA MUISTAA, että Stonesin perusti alkujaan superlahjakkuus, itseoppinut monen instrumentin taitaja ja muusikko BRIAN JONES. Hän tunnusti juurensa sodanjälkeiseen rythm&bluesiin selkeämmin kuin kukaan muu Stones; hän myös (kaiketi ja monen spesialistin mukaan!?) osasi soittaa eri instrumentteja paremmin kuin kukaan alkuperäisjäsen, mukaanlukien Bill Wyman, Keith Richards, Charlie Watts. Kukkona jo alkuaikoina hääri Mick Jagger, laulajana aluksi kirkuvan keskinkertainen, mutta lahjakas tanssija, opetellen 1965 Yyterissäkin tulevaa koreografiaa.
Harva muistaa ajat ja alkubiisit “Little Red Rooster”, “King Bee”, “I Wanna be Your Man” , “Last Time”. Minä muistan. Näin Stonesin kiistattoman silloisen johtohahmon valkopäisen Brianin valloittavan ja naisia viekoittelevan hymyn, näin hänen soittavan Porin Yyterissä lavan etupuolella, juhannuksena 1965. Olin vajaat 14-vuotias, mutta pääsin paikalle Pohjanmaalta liftaten , olin varhainen 60-lukulainen hippi, seurasin hurjan sisareni jalanjälkiä…ja muistan itseni suht pienen yleisön joukossa Yyterin hiekalla, esiintymislavan vasemmalla laidalla. Kävin Yyterissä kymmenisen vuotta sitten eikä sieltä, rantaravintolan vierestä löytynyt kuin pieni lasivitriinissä ollut lehtileike Stonesien vierailusta 1965. Mikä häpeä!
Kokemus oli orgastinen ja se saattoi määritellä suhteeni rock-musiikkiin ja tähteyteen, viettelykseen ja siihen miten naissukupuolta lähestytään, ainakin rock-puolella. Katselin Yyterin keikalla enemmän Brian Jonesia kuin Mick Jaggeria. Minusta hän oli kaikessa salaperäisessä hymyilyssään ja vaatimattomuudessaan paljon hyppelehtivää Jaggeria seksikkäämpi! Muistan äkkipäisen idolini katseen yli naisjoukon, muistan hyvin kuinka pian liimasin kotona ulkovessan seinälle Suosikki-lehden parin sivun jutun Brian Jonesista, jonka otsikko kuului muistaakseni: “Rolling Stonesien Brian lupasi rakastaa vain kerran, mutta kuten usein käy, hän valehteli”. Tarina oli kaiketi muunnos/käännös jostakin engl.lehden skandaalijutusta, jossa mainittiin seitsemän naisen hakeneen Brianin isyyttä lapselleen.Noh, jutut juttuina, mutta kaiketi hänellä oli lapsi ainakin Ruotsissa kuten Jimi Hendrixillä ja sittemmin mm. Andrei Tarkovskilla. Kukaan heistä ei lapsiaan tunnustanut, mutta babyvauvoja riitti siellä sun täällä huhujen mukaan ainakin seitsemän naisen kanssa kuten samaa lukua tavoittelevalla Bob Marleyllä , tuolla reggae-tähden huippumiehellä myöhemmin 1980-luvulla, eri vaimojensa kanssa.
(?)Mutta mutta: musiikki oli aivan eri asia eli se miten Brian Jones vaikutti Stones- kappaleisiin, yrittäen viedä Jagger-Richard-kumppaneitaan alkuperäisvinyyleistä lähtien enemmän aitoon rythm&blues-tyyliin. Ei se onnistunut enää sitten 1960-luvun loppupuolella. Kaupallinen rock voitti. Viimeisiä huikeita vetoja kai oli Brianin osuus kappaleessa “ Paint it Black”. Mutta vaikutuksia voi nähdä vielä levyllä “Symphaty for the Devil”, mistä ranskalaisohjaaja Jean-Luc Godard teki huikean kuvallisen dokumentaation.
Pitää sanoa, että Brian Jonesin ujo hellänaito hymy, kenties tarkoituksellisen polyfoninen tai polyamorinen suhde naissukupuoleen kiehtoi meikäläistäkin aikansa, jotenkin. En kiellä, mutta yksinkertainen ja aitoon ihastus-rakkauteen päätyvä uskollinen parisuhde on se mihin olen sittemmin ortodoksis-luterilaisena ateistina päätynyt pitkien harkintojen kautta: LOVE FOR EVER on lopputulos. Ole siis uskollinen, jos jotakuta oikeasti rakastat ja sinua rakastetaan (?) Pettäminen vie tuhoon ja uskottomuus on synneistä pahin (?) . Rakkaus on tahdon asia.
Silti: mikään ei ole enemmän Öisinajattelijaa viehättänyt Brianin hahmossa kuin se, että aika monet naisrakastajat ja tilapäiset tuttavuudet ovat elämäkerroissaan ja muistelmissaan maininneet Brian Jonesin aivan oivallisen helläksi ja huomaavaiseksi rakastajaksi: muistaakseni myös myöhemmin Keith Richardsin sylissä viihtynyt Anita Pallenberg, eräs Brianin vaimoehdokas näin totesi (?)
Kuuntelimme 1960- luvun alkupuolella Keski-Pohjanmaalla enemmän Stonesia kuin Beatlesia, ainakin minä ja kenties ystäväni Juppa ja Moco. Varma en ole, koska muisti pätkii, mutta ainakin itse pidin sittemmin tulevaa megayhtyettä tuolloin vallankumouksen airueena, Stones oli tärkeä maailmankatsomukseni kannalta, siinä missä Che-intoilunikin!
Yritin hetken, jopa soitella kotikutoisella kitaralla ja matkia Stonesia, mutta minusta ei tullut muusikkoa. Silti hyvät ystäväni, muusikon uralle komeasti etenevät Juppa & co Kannuksen Parsialasta vaikuttivat minuun pysyvästi: Stones ylitti Beatlesit, ja sitten tulivat Jimi Hendrix ja Cream. Ja Doors. Ylittämättömät… kunnes reggae vei sydämeni, mutta se on ihan toinen tarina!
Brian Jonesin kuolema
Brian Jonesin kuolema 27-vuotiaana vuonna 1969 on edelleen mysteeri. En ole koskaan sitä ennen tai sen jälkeen tuntenut jonkun rock-idolini kuolemasta suurempaa surua kuin Brian Jonesin yllättävästä poismenosta. Olin syvän masennuksen pauloissa pitkään; koin melkein samaa kuin silloin kun kuulin uutisen Chen teloituksesta Boliviassa. Tai silloin kun luulin menettäväni esikoispoikani Leon riitaisessa avioero-oikeudenkäynnissä Leningradissa.
Kuukausi sen jälkeen kun yhtyeen perustaja Brian Jones oli erotettu Stones-porukasta Mick Jaggerin ja Keith Richardsin yhteisellä päätöksellä (huumesekoilun ja epäluotettavuuden vuoksi?), hän hukkui ostamansa kartanon uima-altaaseen. Hänet löysi kuolleena silloinen tyttöystävä railakkaiden juhlien jälkeen, mutta epäilyjä herätti myös Jonesin ja kartanoa restauroineen miehen rahariita juuri edellisenä iltana. Muusikko kuoli upporikkaana. Hukkuiko Brian vai hukutettiinko hänet, on edelleen kysymys…Mitä kaikkea musiikin ja bluesin/ rockin maailma hänessä menetti?
Jotakin vakavista Stones-riidoista kertoo sekin, että bändikaverin hautajaisiin osallistuivat vain Stonesien Charlie Watts ja (yhtyeestä pian eronnut) Bill Wyman.. Sittemmin huikea muistokonsertti, jossa tunnelma oli jo toinen, kokosi puoli Lontoota, lähes puoli miljoona kuulijaa! Briania rakastettiin, kaikesta miehen vittumaisuudesta huolimatta.
Jälkisanat:
Nick Broomfieldin dokumentti The Stones and Brian Jones, 2023 kertoo moniulotteisen tarinan ihailemani kitaristi-moniottelija-muusikon elämästä, jonka elämä ja kuolema 27-vuotiaana heijastelee sitä ankeaa todellisuutta, jonka kohtasivat monet hänen jälkeensä ( Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison jne) aivan liian nuorina. Heitä ei ole kuitenkaan unohdettu samassa mitassa kuten 19-vuotiaana Rolling Stones-yhtyettä perustanutta Briania, jota muistan varhaisia Stones-vinyylejä soitellessani silloin tällöin. Lepää rauhassa, Brian!
Öisinajattelija
Totta. Brian- the first real grave stone.
Kieltämättä musiikilla on elämässä oma roolinsa, etenkin nuoruudessa.
Vanhempana voi ihmetellä, mitä niillä kaikilla vinyyleillä ja digiajan hopeaplätyillä tekisi. Ei niitä viitsisi poiskaan heittää, yhtä vähän kuin hyllyssä edelleen pölyttyviä tarzaneita ja pekkatöpöhäntiä, koska lapsuuskin on hyvin merkityksellistä aikaa, jonka säikeitä ukkonakin vielä kantaa mukanaan.
Koska en voi olla aivan varma, mitä aikaisemmin olen kirjoittanut, niin mahdollisesti sorrun asioiden toistamiseen. Mutta koska kertaus jne. , niin kirjoitan sen uhallakin.
Ensimmäisiä päräyttäviä musiikkikokemuksia oli O. Virran joku poitsu varjoisalta kujalta, poikasena kuultuna, tietenkin.
Sitten tulivatkin Black Sabbath, Slade, Status Quo, Sweet, Gary Glitter ym., jotka jättivät lähtemättömän nuottijäljen nuoreen mieleen. Viimemainitusta erityismaininnan ansaitsee Joker-pätkässä nähty klippi vauhdikkaanoloisesta porraslaskettelusta, jossa em. herran musiikki soi kyytipoikana. A’vot, kyllä lähtee!
Vankilatuomio jääkööt muiden pureskeltavaksi.
Progesta Pink Floyd ja jotkut Peter Gabrielin aikaiset Genesikset.
Tämän jälkeen tulikin uusi aalto ja punk; The Stranglers ja Iggy Pop ulkomaan pelleistä kärkisijoilla.
Sitten kuului radiosta ensimmäistä kertaa erittäinkin päräyttävä ”Ace of Spades”. Mitäs hemmetin meininkiä tämä nyt sitten on, häh? Taas oli yksi brittipumppu päässyt jytäosastoa täydentämään.
Onhan noita ulkomaanpumppuja ja artisteja vaikka hurumykky: hevistä bluusiin, funkkiin ja souliin, regeistä punkkiin. ja kaikkea siltä väliltä, alta, päältä ja takaa, edestäkin.
Suomalaisistakin musiikkiaalan toimijoista on muutamia ollut jukeboksia täydentämässä.
Kaikille näille on yhteistä, ettei niitä juuri koskaan kuule ”Muistojen bulevardissa”, joka on rakennettu muiden arvojen varaan. Poika varjoisalta kujalta voi kyllä vilahtaa. Ja vahingossa jotain muutakin.
Mutta tätäkään ei voi varmaksi sanoa, kun ohjelmaa harvoin pystyy kuuntelemaan käden hakeutusessa armottomasti sulkemaan ärsytystä herättävät, ajan aalloissa moneen kertaan huuhtoutuneet ja kulahtaneet uikutukset, joiden toivoisi pysyvän siellä minne ne kuuluvat: monin lukoin sinetöityihin arkistoholveihin.
Aikansa lapsia, ja jo vainaita.
Kuten useimmat 60 -luvun Stones- ja muut Kinks-kilkuttelut, jotka ovat nykyisin yhtä esteettisesti korvia hiveleviä kuin 70-luvun nuorisokuteet luokkakuvissa silmän ruokaa.
Koska vanha koira ei uusia temppuja opi, ja ihminen on usein menneisyytensä vanki -jolla en viittaa tandemilla ajeluun – niin nuoruuden parhaimmat musiikkijutut kulkevat punaisena lankana läpi elämän. Kaikki sen jälkeen tuleva tuntuu vanhan toistolta tai muuten vaan tyhjänpäiväiseltä paskalta, mitä se tosiasiassa useimmiten onkin.
Toisen totuus on toisen valhe ja toisen romu toisen aarre.
Mutta joskus voi sattuman kaupalla korviin kantautua jotain pysäyttävää, jota melkein jähmettyy kuuntelemaan.
Viimeisimpänä hiljentymisenä, josta siitäkin on ties kuinka kauan, aika kun rientää niin petollisen vilkkaan – jos aikaa nimittäin on todellisuudessa olemassakaan – niin radioaalloilta kuului perin vangitsevaa musiikkia, joka pakotti jäljittämään artistin ja kappaleen, joka paljastui Teho Teardon ”Nerissimo”- nimiseksi kokemukseksi, jota tuskin voitaisiin uskottavasti esittää elämänibiisissä, vaikka toiveena se olisikin poikkeuksellisen uskottava.
Koska maailmankaikkeus on kehä ja planeetat pyöreitä, jotka kiertävät kehää toistensa ympäri, ja maapallo vaivainen tomuhiukkanen, jossa piirit pienet- joissa puhutaan toisten päitten yli ja ali – pyörivät loputonta kehäänsä, kunnes atomiydin tämän turhuuden mahdollisesti lopullisesti eliminoi, niin palataan lopuksi Stonesiin.
Koska olen 62 ja syntynyt -62, Brian ei ole meikäläisen musiikkimaailmassa merkinnyt mitään muuta kuin tietoisuuden kiltin näköisen pellavapääjuipin joskus yhtyeessä soittaneen. Dokumentti todisti, että ulkonäkö saattaa pettää.
Meikän eka Stones-levy oli It’s Only Rock’n Roll, joka kyllä jytäsi ihan rouheesti, ilman Briania, joka lepäsi jossain Brianin elämän tuolla puolen.
Dance Little Sister. Ja kyllä muuten lähtee, että tukka pöllyää.
Tanssi tyttö, tanssi. Vielä kun ehdit.
Kiitokset pitkästä rock-yms.mielimusiikkisi esittelystä, MottoHed! ’
Ymmärrän hyvin sen, että olet kymmenkunta vuotta nuorempaa sukupolvea kuin Öisinajattelija.
Öisinajattelijalle Stones, Animals, Kinks, Cream, Hendrix, Joplin ja Morrison olivat aina kuumaa kamaa kun keskustelimme Juppan, Mocon jne ystävien kanssa levyuutuuksista KannusCityssä, ”Annelin baarissa”, vahvaa teetä (viikonloppuisin) salaa nautiskellen.
Mahtavaa oli nähdä esim. suomalaisbändit Blues Section tai Topmost, Ernos ja Boys myös. Puhumattakaan siitä minkä vaikutuksen teki Renegades , joka teki kiertueen Pohjanmaallakin. Elettiin siis suunnilleen 1960-luvun loppupuoliskoa, joten kyse oli eräästä merkittävästä sukupolvikokemuksesta musiikin parissa
. Tottakai 1970-luvun hevi ja 1980-luvun alun punk / Hassisen kone…vielä puhuttelivat – ja tansseissa elettiin 1970-luvun lopulla disco-aikaakin: Donna Summer ja Beegees – Saturday Night Feveria unohtamatta. Mutta disco-viehätyksestä vaikenin sujuvasti – näytellessäni aitoa che-vallankumouksellista (?). Ainut rajumpi muisto Kannuksen lavatansseista on Irwin Goodman – Ei tippa tapa jne
Kaikki sittemmin levytetty tasapaksu lällätys, matkiminen, syntetissaattorit ja soft-pop-imellys, erityisesti suomalaisten artistinykynaisten pikkutyttömäinen piipitys radioaalloilla ärsyttää helvetisti.
ps. Onneksi on muuan Sam Jaffa, jonka musiikkimaku on lähellä omaani, erityisesti Jamaican reggae ja afro!
Öisinajattelija
Jatketaan vielä hieman, kun alkuun päästiin.
Jokaisella sukupolvella on oma juttunsa. Eihän se ole minulta pois, jos nuoriso diggaa esimerkiksi jotain suomiräppiä, jossa suomipojat heiluttavat raajojaan kuin mitkäkin orangit matkien jenkkinotkuja, jotka enimmäkseen tällä saralla ovat mustia.
Sanoitukset saattavat tässä lajissa olla meikälle jonkilaisen huomion arvoisia, muuten aivan apinatouhua. Paitsi edesmenneen Jope Ruonansuun vetäisy ”Aattelepa Ite”, jossa kiteytyy jotain olennaista.
Pink Floydin Syd Barretilla ja Brian Jonesilla oli hieman sama kohtalo. Tosin he erosivat ainakin siinä, että ensinmainittu osasi säveltää.
Eikä Stones ole ilmeisesti tehnyt vainajasta mitään muistobiisiä muistokonsertin lisäksi, kun Floyd teki yhden mielestäni hienoimmista kappaleista koskaan: itseasiassa kaksi pitkää levyn molemmille puoliskoille. Ehkä he eivät järjestäneet muistokonserttia, joten saattaa olla tasapeli.
Kyllä meikällekin tietyt discopalat upposivat ihan kybällä, kuten BeeGeesin ”Staying alive” tai Donna Summerin ”Hot Stuff”, vain pari mainitakseni. Jyvät ovat jyviä tyylistä riipumatta.
Joskus fanittamiseeni ovat riitäneet puhtaasti ulkomusiikilliset seikat, joita en tässä käy ruotimaan.
Musiikista on moneksi.
Irwin Goodmanillakin on ihan hyviä kappaleita, jopa erinomaisa, kuten esimerkiksi Esileikkiä, Rentun Ruusu ja Viimeinen laulu.
Veljeni suosikkiartisti, jota humalapaissään on tuonut joskus rasittavuuteen asti julki, kun perhettä on ollut koossa vaikkapa jonkun juhlapyhän aikaan. Mutta kullakin idolinsa ja elämäntapansa, mitäpä niihin mitään sanomaan.
Pikkutyttömäisestä piipityksestä puheenollen, ja nyt en tarkoita mitään pahaa, päinvastoin.
Ylen kanavalla on erään Lauran jazz-aiheista ohjelmaa, jonka suloisen tyttömäinen ulosanti panee höristämään korviaan. Pelkkä puhekin voi olla musiikkia korville, jos sävelkorkeus, rytmitys ym. seikat stemmaavat omien korvakäytävien asetuksiin.
Musiikkiaiheisia ohjelmia voi hyvinkin kuunnella, mutta politiikkaosasto on pelkkää propagandapaskaa, olipa nuotti mikä hyvänsä.
Mainitsemasi muuan Jaffa on ainakin soittanut Hanoin lisäksi arvostamani David Johansenin Dollseissa, ja jonkun haastattelun perusteella saattoi päätellä, että kovin on kaveri jenkki, niin jenkkilover, että.
Toisaalta, en minäkään ole montaa hyvää venäläistä biisiä kuullut, mikä ei automaattisesti tarkoita sitä, että Venäjä valtiona olisi amerikkaa vähäpätöisempi. Ainakin siellä on huomattavasti fiksummat heput ruorissa.
Ehkäpä musiikkikukkaset sitten kasvavat paskassa paremmin.