Kulttimaineeseen yltänyt norjalainen tv-sarja SKAM kuvaa lukiota käyvien norjalaisnuorten elämää. Neljännen tuotantokauden keskushenkilönä on Sana, tavallinen lukiolainen, joka on muslimi ja käyttää hijabia. Vaikka sarjassa käsitellään myös Sanan uskontoa, ei Sanan kuitenkaan tarvitse edustaa katsojalle kaikkia muslimeja, vaan omaa itseään ja omia kokemuksiaan.
Samalla kun norjalaisen nuortensarjan pääroolissa nähdään hijabia käyttävä feministi, tuntuu valtavalta kontrastilta lukea Helsingin Sanomien kolumnistin Annamari Sipilän kehotus olla romantisoimatta muslimien huiveja. Kirjoituksessaan Sipilä vastustaa musliminaisten huivinkäyttöä kautta linjan ihmisoikeuksiin vetoamalla (!) ja kritisoimalla naisten itsemääräämisoikeutta puolustavia ihmisiä siitä, että he pelaavat patriarkaatin pussiin. Toinen valtamedia Yle puolestaan kysyy ohjelmassaan Obs Debatt, onko ylipäätään mahdollista olla samaan aikaan muslimi ja feministi.
Tällainen kysymyksenasettelu vastaa huolestuttavalla tavalla samanlaista kaavaa kuin populistisen äärioikeiston maalaama islamofobia. Suomen maahanmuuttoa vastustavat ryhmät ovat tehokkaasti käyttäneet naisia lyömäaseenaan omassa argumentoinnissaan, jossa halutaan turvata oma ”naisille turvallinen” yhteiskunta islamin vaikutteilta. Islamilainen maailma maalataan misogyyniseksi ja anti-feministiseksi periferiaksi, josta puuttuvat modernit arvot ja joka näyttäytyy kaikkinensa tasa-arvoisen länsimaailman vastakohtana.
Musliminaisten huiveja käsittelevä länsimaalainen narratiivi rakentuu vastaavalla tavalla: huivit ovat uhka yhteiskuntamme liberaaleja arvoja kohtaan, niihin liittyy aina alistusta ja epätasa-arvoa. Kuitenkaan sukupuoleen perustuva sorto ei lopu kuin seinään vaikka kaikki musliminaiset lopettaisivat hijabin käytön tai vaikka kaikki feministit lopettaisivat kainalokarvojen ajamisen. Käytät sitten burkinia tai bikinejä, patriarkaatti pitää kyllä huolen siitä, että naisten olemus on jatkuvan tarkastelun ja kritiikin kohteena. Lisäksi hijabin käytön kritisoiminen sen ”alistavuuden” vuoksi on jo itsessään paradoksi: näin sanomalla kritiikin esittäjä itse pyrkii alistamaan hijabin käyttäjän henkilöksi, jolla ei voi olla omia hijabin käytölle antamia merkityksiä. Näin näiltä naisilta pyritään myös riistämään omaehtoinen toimijuus uskonnollisten symbolien käytön suhteen piilottamalla se liberaalin näennäisfeminismin verhoon.
Vuonna 2011 kanadalainen poliisi totesi, että naisten olisi vältettävä huorahtavaa pukeutumista (eng. ”dressing like sluts”) jotta eivät joutuisi seksuaalisen väkivallan kohteiksi. Kommentti herätti närkästystä ja synnytti ensimmäisen Slut Walk -mielenosoituksen, marssin, jossa naiset protestoivat naisten syyllistämistä heihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Vaikka mielenosoituksia järjestettiin useita eri puolilla maailmaa ja Suomessakin niin Helsingissä, Turussa kuin Tampereella, ei huorittelu ilmiönä ole kadonnut mihinkään.
Julkisuudessa olevat naiset, olivat he sitten kulttuurialalla, politiikassa tai toimittajia, saavat osakseen valtavasti vihapuhetta. Radiojuontaja Alma Hätönen, toimittaja-juontaja Ina Mikkola ja muusikko Sanni kertoivat viime joulukuussa Yle X:lle heihin kohdistuvasta huorittelusta ja uhkauksista. Artikkeli kertoo, että ”Hätöstä kutsutaan huoraksi, Mikkolan pitäisi olla tyytyväinen siihen, että joku mies haluaa häntä, Sanni uhataan raiskata.”
Ulkonäön ja olemuksen kommentoinnin ja kritisoinnin takana on usein halu vaientaa toinen osapuoli – redusoida hänet huoraksi, alistetuksi muslimiksi tai yksinkertaisesti rumaksi, sanoi hän mitä vaan. Nämä ovat kaikki esimerkkejä siitä, että kun nainen ei suostu kontrolloitavaksi ja mahtumaan hänelle ylhäältä päin asetettuun tiukkaan raamiin, muuttuu hän solvaajan näkökulmasta tarpeettomaksi – ja patriarkaatin kannalta vaaralliseksi.
Naisen ulkonäkö ei nimittäin koskaan ole neutraalia, vaan siihen liittyy jatkuvia valintoja joita saa julkisesti kritisoida. Kysymyksiä, kuten: Voitko olla feministi jos käytät huulipunaa ja ajat säärikarvat? Näytätkö huorahtavalta jos käytät paljastavia vaatteita? Voitko käyttää hijabia olematta alistettu? Mitä tahansa valitset ulkonäkösi suhteen, voit olla varma, että valintaasi tulkitaan jollain tavalla, halusit tai et.
Sosiologina en usko vapaaseen valintaan – ympäristö ja rakenteet vaikuttavat aina yksilön haluihin ja valintoihin. Vaikka kuinka haluisin feministinä vastustaa patriarkaatin luomia ulkonäköpaineita ja ajatella, että käytän huulipunaa vain omasta tahdostani enkä vallitsevien ulkonäkönormien takia, tiedän ettei se ole koko totuus. Anu Silfverberg kirjoittaa erinomaisessa Imagen esseessään Miksi toteuttaa kauneusihanteita joita inhoaa? seuraavasti: ”Jonkin asian tiedostaminen ei harmi kyllä tee sille immuuniksi, erityisesti jos se on jotain, mikä läpäisee lähes kaikki elämänalueet.” Ulkonäköpaineiden alla sortuminen ei myöskään tee sinusta huonoa feministiä tai vähemmän pätevää ja älykästä ihmistä.
Ulkonäköön liittyviä paineita tulee käsitellä feministisestä lähtökohdasta, mutta ongelman ydin ei kuitenkaan ole huulipuna tai hijab vaan normit ja hierarkiat. Niitä puretaan keskustelemalla, kritisoimalla ja jatkamalla antirasistista feminististä kamppailua vuosi toisensa jälkeen. Niitä puretaan asettamalla hijabia käyttävä feministi nuoruutta ja teinielämää käsittelevän sarjan päärooliin.
Mia Haglund
Kirjoittaja on Pohjoismaisen vasemmiston pääsihteeri ja tekee parhaillaan Ylelle podcastia tv-sarja SKAMin neljännestä tuotantokaudesta.
Pitempään aihetta koskevaa keskustelua mielenkiinnolla seuranneena en malta olla laittamatta nyt ylös joitakin ajatuksiani.
Itseäni esimerkiksi huiveja koskevassa keskustelussa häiritsee se, että vain harvoin samaan yhteyteen tuntuu sopivan kaksi näkökulmaa yhtä aikaa: Se, että vaikkapa huivi, niqab kuten mikä tahansa muukin uskonnollinen tapa tai toiminta voi, naisellakin, olla mitä vahvimmin oman vapaan valinnan ja tahdon ilmaisu. Se, että yksilö voi kokea olevansa täysin vapaa halutessaan myös olemaan näitä tapoja noudattamatta. Samalla näin ei kuitenkaan ole kaikkien kohdalla, vaan yhtä tärkeää on muistaa niitä, jotka yhteisöpaineessa tekevät asioita, joita eivät sisimmässään haluaisi.
Itselläni ei ole erityistä suhdetta juuri islamiin, mutta tunnistan ja tunnustan tehneeni elämässäni muutoin asioita ja ratkaisuja, joita ovat ohjanneet toisten lähellä olevien ihmisten vahvat uskonnolliset näkemykset. Vakaumukset, jotka määrittävät kunniallista ja häpeällistä, sopivaa ja sopimatonta, hyvän ja huonon ihmisen. Olen tunnistanut olleeni erityisen herkkä niille tuntemuksille, että joku pitäisi itseäni tai käytöstäni häpeällisenä, sopimattomana. Häpeän, kunnian teemat ovat vahva voima. Vapaa tahto ja pakottaminen eivät myöskään ole millään tavoin pelkkiä absoluuttisia asioita vaan jatkumo, johon kytkeytyy ihmisen persoonallisuus sekä vuorovaikutus sosiaalisen ympäristön ja siinä vallitsevien arvostusten kanssa.
Kolumnin alkupuolen kaltaisia tekstejä lukiessani en voikaan olla ajattelematta myös niitä ihmisiä, joille esimerkiksi jokin uskonnollinen tapa ei pohjimmiltaan ole henkilökohtainen valinta. Ihmisiä, jotka kipuilevat tai ovat vähitellen alkaneet kipuilla asian kanssa mutta jotka pelkäävät, että tavasta luopuessaan menettäisivät arvostustaan, sosiaalista yhteisöään jne.
Myös näiden ihmisten näkyvän puolustamisen tulisi mahtua feministiseen keskusteluun. Argumentti, jonka mukaan esimerkiksi huivin käyttöön liittyvistä mahdollisista negatiivisista ilmiöistä saisivat puhua vain ne, joita asia koskee, ei ole millään muotoa looginen. Mikäli yksilö kokisi pystyvänsä täysin vapaasti tuomaan esille mielessään heränneitä pohdintoja ja epäilyjään, eihän koko ongelmaa olisi olemassakaan.
Kuinka suhtautua tiukkoihin, esimerkiksi uskonnosta kumpuaviin moraalisääntöihin ja niiden vaikutuksiin ihmisiin on teema, jota ei tämänkään päivän feminismissä voida paeta. Se on edelleen ajankohtainen.
Kirjojakin on tullut luettua vinoja pinoja, ja jopa muitakin kuin alakoulussa äidinkielisiä
Täytyy todeta, että tässä pläjäyksestä en saanut mitään tolkkua esille.
Kansankielellä sanottuna jo ilmastosta johtuu. että munasillaan ei voi lähteä hankea tallaamaan- ainakaan mieshenkilö.
Samaan sarjaan mahdottomuuksia pitää laskea, kulkeminen kesähelteellä, musta patjapussi päällä.päällä.
Ongelma on siinä, että yksilö ei voi päättää tai hallita niitä merkityksiä, joita hänen pukeutumiseensa liitetään. Tämä voi olla yksilölle ärsyttävää ja epäreilua, mutta on sosiaalisesti tietyssä mielessä ymmärrettävää. Symbolit saavat voimansa historiasta ja sosiaalisesta todellisuudesta, ja merkitystä on yleensä vaikea muuttaa, jos sosiaalinen todellisuus, josta se saa voimansa ei muutu. Poikkeava merkityksenanto voidaan toki hyväksyä, mutta lähinnä poikkeuksena.
Kuvittele vaikka tilanne, jossa Vasemmistoliiton puoluekokoukseen saapuu ihminen, jonka paidassa on näkyvästi isolla Israelin lippu. Oletettavasti kyseinen henkilö kohtaisi paheksuvia katseita ja saisi koko ajan olla selittämässä, mitä hän sillä tarkoittaa: ”Olen itsekin miehitys- ja sortopolitiikkaa vastaan, mutta Israelissa on paljon hyviäkin puolia, ja tämä lippu edustaa ja juhlistaa pelkästään niitä — sen lisäksi, että se juhlistaa ikivähemmistöosan historiallista selviytymistä rasismista ja vainosta.”
Vähemmän teoreettinen esimerkki hämmentävästä symbolismista on Suomen ilmavoimien lipuissa olevat hakaristit, joilla ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa, koska ne on otettu käyttöön vuonna 1918. Tunnetun historiallisen ja sosiaalisen todellisuuden vuoksi ovat ilmailu-upseerimme saaneet varmasti ulkomailla selitellä ja rauhoitella ihmisiä, mutta ilmavoimien neutraali hakaristinkäyttö ei tee siitä kuin poikkeuksen, joka tuskin yleisemmin heikentää hakaristin pahaa ”symbolipääomaa”.
Yhtä lailla kun on Israelin lippuun liittyviä yleisiä negatiivisia merkityksiä vaikea muuttaa ilman miehitys- ja sortopolitiikan lopettamista, on myös vaikea muuttaa hunnun/hijabin/burkan merkitystä, pahaa symbolipääomaa, jos maailmasta löytyy vielä kolkkia, joissa se täysin selkeästi ja kiistattomasti liittyy vallalla olevaan äärikonservatiiviseen ja -patriarkaaliseen uskonnontulkintaan; maihin, joissa se on pakollista naisille muun yhteiskunnallisen eristämisen ja ahdasmielisyyden ohella.
Vastauksia kommentteihin:
Maria Tapola-Haapala: Minusta nykyistä keskustelua musliminaisten huivinkäytöstä leimaa yleistäminen – eri kontekstien antamisen sijaan vedetään kaikki huivinkäyttö samalla argumentilla alas. Ei anneta tilaa henkilöille ja heidän omille argumenteilleen, ajatuksilleen ja vakaumuksilleen. Samalla tavalla kun en halua syyllistää yksittäisiä äitejä siitä, että he käyttävät suuremman osan perhevapaista joka rakenteena johtaa naisten heikompaan työmarkkina-asemaan, en halua vastuuttaa kaikkia hijabin käyttäjiä siitä, että joissain valtioissa tai kulttuureissa naisia painostetaan niitä käyttämään. Minusta voi erinomaisesti samalla kritisoida Saudia-Arabian ja Iranin naisia alistavaa politiikkaa ja puolustaa naisten oikeutta käyttää huivia länsimaissa.
Liberaali: Samaa argumentaatiota käytetään usein feminsmi-termiä kohtaan: vaikka kannattaa tasa-arvoa ei halua kutsua itseään feministiksi tai sitoutua feministisen politiikan edistämiseen, sillä haluaa karttaa termin negatiiviset tulkinnat. Itse en aio antaa ihmisten negatiivisten ja tietämättömyyteen perustuvien tulkintojen ohjata ajatteluani. Toiseksi meidän on voitava tunnustaa, että maailma ei ole niin mustavalkoinen paikka kun käyttämäsi argumentaatio antaa ymmärtää eikä samaa argumenttia voida käyttää esim hakarististä ja hijabista.
Hyviä pointteja, jokaisella.
Minusta nainen kuten mieskin saa peittää ja paljastaa just niin paljon kuin itse haluaa, siis vaatetuksessa.
Aivan alasti on hankala kulkea näillä leveysasteilla, pakkaskeleillä, mutta nudismikin on mukava harrastus…
Öisinajattelija
Kysyä myös voi, mitä sanomista ei-muslimilla on muslimien vaatetukseen? Keitä me olemme heitä arvostelemaan tai arvottamaan?