Kun uusi eduskuntatalo otettiin käyttöön vuonna 1931, löytyi sieltä kolme vain naisedustajille tarkoitettua kokous- ja oleskelutilaa. Tuohon aikaan ajateltiin, että koska muissa tiloissa mennään miesten ehdoilla, on kohtuullista varata erikseen joitakin tiloja naistapaiselle olemiselle. Huoneista suurin oli sijoitettu huomaavaisesti täysistuntosalin tuntumaan, jotta kureliiveissään pyörtyilevät naiset saivat vetäytyä lepäämään.
Uuden rakennuksen seurusteluhuoneet olivat tuolloisten naisedustajien aktiivisen vaikuttamistyön tulos. Siitä iloittiin nimenomaan naisasian voittona, askelena kohti tasa-arvoisempia työskentelymahdollisuuksia. Samalla nämä huoneet kuitenkin manifestoivat naisen paikkaa politiikan marginaalissa. Kenellekään ei tullut mieleen, että naisillakin tulisi olla yhtäläinen oikeus oleskella yhteistiloissa ilman kohtuutonta epämukavuutta.
Olen miettinyt tätä historiaa paljon viime aikoina seuratessani keskustelua turvallisista tiloista. Se alkoi vaatimuksista, että jokaisen tulisi voida tuntea olonsa turvalliseksi yhteisissä tiloissa. Että rasismille, sovinismille, seksismille ja kaikelle muulle kiusaamiselle tulisi olla aidosti nollatoleranssi. Edistyksellisissä piireissä kehiteltiin käytäntöjä ja laadittiin pelisääntöjä.
Sittemmin turvallisilla tiloilla on alettu tarkoittaa erityisiä tiloja, joihin arjessaan jatkuvaa syrjintää kokevien ryhmien edustajat voivat vetäytyä ikään kuin suojaan. Tällaisia huoneita ovat vähemmistöjen edustajat vaatineet esimerkiksi yliopistoille. Tiloja, joissa heidän ulkonäköönsä, alkuperäänsä, seksuaaliseen suuntautumiseensa tai muihin ominaisuuksiinsa ei kohdistu jatkuvaa mikroaggressiota.
Vaatimus saada olla rauhassa on erinomaisen kohtuullinen. Silti se saa minut surulliseksi: kun ei enemmistöä saada olemaan ihmisiksi, vetäytyvät vähemmistöt omiin huoneisiinsa. Se on käytännöllistä, ehkä välttämätöntäkin, mutta reilua se ei ole. Eikö todella ole muuta tietä?
Eduskunnassa naisten seurusteluhuoneita on vähennetty sitä myöten, kun naisedustajien osuuden ja vallan kasvu ovat muuttaneet yleistä kulttuuria vähemmän miestapaiseksi. Siinä missä 1930-luvun naiset juhlivat omia huoneitaan tasa-arvon merkkinä, voidaan sellaisena pitää myös niistä luopumista. Viimeistään yhtenäisen peruskoulun kasvattamat sukupolvet kokevat jo luontevana yhteisen tilan jakamista.
Eikä siihen mennyt kuin 86 vuotta.
Anna Kontula
Kirjoittaja on kansanedustaja, sosiologi ja kirjailija.
[…] Kontula pohtii vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan Kansan Uutisten Feministipistoja-blogissaan ”turvallisia […]
Vähemmistöihin kohdistuneista mikroagressioista on menneisyydessä siirrytty makroagressioihin ikään kuin huomaamatta, sorrettut kokevat sen ensimmäisinä kohtelun kovenemisena ja muuttuessa pian raaoiksi otteiksi.
Kun enemmistöä ei saada olemaan ihmisiksi, kirjailija Sartre veti siitä johtopäätöksen: Helvetti on toiset ihmiset.
Ranskalainen Jean-Paul Sartre ( 1905-1980 ) ei ollut pelkästään kirjailija, vaan hänet tunnetaan myös filosofina ja eksistentialistisena ajattelijana, johon olivat vaikuttaneet mm. Hegelin ja Marxin ajatukset . Sartre analysoi kirjoituksissaan konkreettisia tilanteita, joissa ihminen ottaa vastuun vapaudestaan ja toiminnastaan.
Sartren elinkumppanina oli pitkän aikaa tunnettu ranskalainen ”naisasianainen ” eli feministi SIMONE de BEAUVOIR ( 1908 – 1986 ), jonka teos ” Le Deuxième Sexe ” ( Toinen Sukupuoli ) on ollut yksi tärkeimmistä etapeista feminismi-liikkeen kehittymisessä. Sartren tiedetään käyneen hyvin kiivaitakin keskusteluja ja väittelyitä sekä julkista riitelyäkin kumppaninsa kanssa naisia ja heidän oikeuksiaan koskevasta de Beauvoirin lempiaiheesta. Voimakasluonteisella Simone de Beauvoirilla oli vaikutusta Sartrenkin ajatteluun naisia koskevissa kysymyksissä.
Nykypäivän yhtenä tasa-arvon merkkinä noista naiset ”omiin nurkkakuntiinsa ” työntävistä kaikenlaisista ”seurustelutiloista” sun muista erottavista omista huoneista eduskunnassa voisi kyllä luopua. Ja se ”enemmistö” tulisi saada jollain konstilla olemaan ihmisiksi. Tähän voi kyllä taas mennä vuosia satasenkin, mutta ei kannata jättää toimimista sen eteen siinä uskossa, että se ei tuota tulosta …tai jos ja kun tuottaan niin vasta hamassa tulevaisuudessa. Tässäkin on asioita katsottava pitkällä tähtäimellä ja oltava pitkäjännitteinen.
Simone de Beauvoirista ei pitäisi ollenkaan puhua vain suhteessa Sartreen. Erehdyin tässä minäkin esittämään Simone de Beauvoirin miehisen ” Sartren kumppanina ”. Tätä tempperamenttinen Simone varmasti pitäisi itseään kohtaan epäoikeudenmukaisena.
Simone de Beauvoirissa on jotain ylivertaista Sartreen verrattuna : hänen humaanisuutensa ja tapansa ymmärtää tämä oleellinen kohta naisena olemisessa. Tällaista naisena olemisen inhimilliseen todellisuuteen ankkuroitumista Sartrella ei ole. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa de Beauvoirin teokset ovatkin nousseet.etualalle.
De Beauvoirin inhimillisen feministisen ajattelun mukaan naisten ei tule ilmaista ja korostaa itseään naisina, vaan heidän on oltava täysivaltaisia ihmisiä. Hänen mielestään naiseksi ei synnytä, vaan naiseksi tullaan. Kova työ on taistella ikivanhoja naisia koskevia perinteitä vastaan. Hänen teoksensa ” Toinen sukupuoli ” on ollut vaikutukseltaan vallankumouksellinen , sillä se muistuttaa naisia siitä, että heitä ei ole suljettu kohtalon huomaan. Se on vallankumouksellinen koskien myös miehiä, sillä sen mukaan ” ensimmäinen sukupuolikin ” on tukahdutettuna , kun isäntä on orjiensa orja.
De Beauvoirin feminismi voidaan käsittää radikaaliksi, ja jo eläessään hän toivoi, että hänen käsityksiään pitäisi voida ajankohtaistaa. Mitä tulee meetoo-kampanjaan, niin varmaankin hän olisi ollut samaa mieltä siitä, että seksuaalisesta ahdistelusta pitää puhua ” räjähtävällä ” tavalla.
Seksuaalisesta ahdistelusta puheenollen, de Beauvoirin adoptoima Sylvie Le Bon de Beauvoir on kertonut Roomassa sattuneesta häntä itseään koskevasta tapauksesta, jolloin eräs pappi oli nipistänyt häntä takapuolesta. Ahdistelun kohde oli ollut tästä hyvin tuohtunut. Asiasta kuultuaan Sartre ja de Beauvoir olivat kuitenkin tukehtua nauruun siksi, että kyseessä oli pappi ! Tämän koomisen tapahtuman jälkeen he olivat keskustellleet pitkään seksuaalisesta häirinnästä. Jos Simone de Beavoir eläisi nyt, niin hän olisi varmasti kirjoittanut kirpaisevia artikkeleita seksuaalisen häirinnän paljastamiseksi ja tuomitsemiseksi. Samoin olisi tehnyt Aarno Koistisen siteeraama Jean-Paul Sartre.
Anna Kontula kirjoittaa, turvahuoneita vankiloihin.
Vankila kustannukset ovat jo suuret veronmaksajille, joten enempi samoihin selleihin, vettä leipää ja suoloja ja vain raadot viedään pois kerran viikossa.