2010-luvun feminismissä hallitsevana piirteenä on intersektionaalisuus. Tämä tarkoittaa sen huomioimista että syntymässä määritellyn sukupuolen lisäksi ihmisen elämään vaikuttavat yhdessä ja erikseen monet muut tekijät: esimerkiksi etninen tausta, sukupuolen moninaisuus, seksuaalinen suuntautuminen, toimintakyky ja yhteiskuntaluokka. On kuitenkin myös sellaisia feministejä, jotka eivät tätä halua tunnustaa, syystä tai toisesta. Useimmiten heitä kiusaa eniten sukupuolen moninaisuuden huomioiminen. Miksi? En tiedä, mutta aion arvata.
Imagessa 2/2018 suomalaistunut ruotsalainen ”veteraanifeministi” Ebba Witt-Brattström sanoo pettyneensä 2010-luvun feminismiin. Hän kertoo syystä, jonka takia erosi Ruotsin feministisestä puolueesta: ”Minusta tuntui käänteiseltä naisvihalta, kun yhtäkkiä ei haluta puhua naisten kokemuksista vaan sanotaan, että on kuusitoista erilaista sukupuolta”.
Samanlaista ajattelumallia on ollut liikenteessä mm. Naisasialiitto Unionissa, jossa ”vanhan koulukunnan feministit”, Päivi Istala kärkenään, ovat mm. järjestön hallituksen tahdon vastaisesti juntanneet Unionin jatkamaan naiserityisenä järjestönä. Jäseniksi ei siis hyväksytä muita kuin naisia. Istala on perustellut syyksi yleisen miesten ulkopuolella pitämisen halun lisäksi sen, ettei Unionista tulisi transihmisten oikeuksien ”yhden asian liikettä”.
Witt-Brattströmin ja Istalan mielipiteiden mukaista aatetta kutsutaan valtamediassa usein esimerkiksi ”klassiseksi feminismiksi” tai ”perinteiseksi tasa-arvofeminismiksi”. Sitä voisi kutsua myös mm. TERF-feminismiksi (Trans Exclusionary Radical Feminism, transihmiset ulossulkeva radikaalifeminismi). Minä aion nyt kutsua sitä pillufeminismiksi, sillä siinä yhdistetään feminismi pelkkään naiseuteen ja naiseus lähinnä genitaaleihin.
Witt-Brattströmin ja Istalan sukupuolivähemmistöjen pelko hämmentää; kyse on ihmisryhmistä, joiden yhteiskunnalliset olosuhteet ovat hyvin paljon keskimääräistä, valkoihoista cisheteronaista huonommat.
Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat kärsimään poikkeuksellisen räikeistä ihmisoikeusloukkauksista. Väärin nimeäminen, utelu genitaaleista ja seksielämästä sekä loukkausten kuunteleminen on arkipäivää. Itsemurhan tai väkivaltarikoksen riski on kohonnut.
Valtio pakottaa transihmiset sterilisaatioon, sukupuolen itsemäärittely on vielä kaukainen haave ja alaikäiset transihmiset eivät pääse lainkaan korjausprosessiin. Transsukupuolisuus on edelleen WHO:n terveysluokituksessa mielen sairaus, vaikka asiantuntijat ovat maailmanlaajuisesti suositelleet sen poistamista koko luokituksesta.
Näiden kaikkien marginalisoivien ja ihmisoikeuksia rikkovien tekijöiden vallitessakin, pillufeministit näkevät nimenomaan nämä ihmiset feminismin uhkana. Vaikka Ebba Witt-Brattström kritisoi koko intersektionaalista feminismiä, nostaa hän ainoastaan sukupuolen moninaisuuden tikun nokkaan.
Sukupuolivähemmistöjen asia korostuu ajoittain feminismin neljännessä aallossa, tämä on myönnettävä. Hyvin monet keskustelunavaukset Facebookin kuuluisassa Feministiryhmässä ja sen vertaisissa koskevat sukupuolivähemmistöjä, Sukupuolentutkimuksen päivillä queer-aiheita on paljon. Mutta ketä se oikeastaan haittaa, keneltä se on pois? Ilmeisesti ainakin Ebbalta ja Päiviltä, heidän omasta mielestään.
Sukupuolivähemmistöjen oikeuksia puolustava liike on suhteellisen nuori laajassa muodossaan; esimerkiksi Suomen sukupuolivähemmistöjen etua valvova järjestö Trasek ry. on perustettu vuonna 1984. Koska transsukupuolisuutta ollaan käsitelty mielen sairautena, on se ollut pitkään tabu. Sukupuolivähemmistöt ovat pysyneet kaapissa, nyt heidän ei enää niin laajasti tarvitse olla siellä ja sanottavaa on paljon. Teen kuitenkin rohkean väitteen: 2010-luvun feminismi kestää myös sen, ettei narratiivisessa keskipisteessä ole jatkuvasti valkoinen cisheteronainen.
Voi myös olla, että sukupuolen moninaisuus on ainoa asia, jota pillufeministi voi intersektionaalisuudessa mitenkään vastustaa menettämättä täydellisesti kasvojaan. Intersektionaalisen feminismin muut liitännäiset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeudet, vammaisten asema, rasismin vastustaminen sekä köyhien puolustaminen ovat kaikki jo laajemmin hyväksyttyjä yhteiskunnallisia ajatussuuntia, eikä niiden suoraviivainen julkinen vastustaminen juuri ole korrektia muille kuin sakeimmalle Hommaforum-väelle.
Pillufeministin on valittava kohteekseen viimeinen ”luvallinen” kritiikin kohde, ihmisryhmä joiden olemassaolon Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit haluavat kieltää, ja joihin vielä Kansan Syvissä Riveissä suhtaudutaan vähintään kriittisesti, tämän todistavat internetin mutaisimpien syövereiden myötähäpeää aiheuttavat purkaukset. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat länsimaisen sivistysvaltion viimeinen legitimisoidun eriarvoisuuden linnake, joiden niskaan on pillufeministien vielä suhteellisen turvallista kaataa epäjohdonmukaiset ja turhat pelkonsa.
Mikä sitten tekee pillufeministien pelosta turhaa? Tähän ei tarvita edes kymmentä riviä lähdeviitteitä vaan puhdasta maalaisjärkeä ja ripaus matematiikkaa; yhteiskunnallinen elämä ei ole nollasummapeliä.
Netti on pullollaan intersektionaalisten feministien blogeja, podcasteja ja muuta viestintää, joissa puhutaan lasikatoista, fatfobiasta, ableismista, rodullistamisesta, #metoosta ja translaista rinta rinnan, menestyksekkäästi saman liikkeen osana. Sama ihminen voi kohdistaa ja usein kohdistaakin vaatimuksia näihin kaikkiin. Ne eivät ole myöskään erillisiä asioita; rodullistettu nainen saa vielä huonommin johtopaikkoja yritysmaailmassa kuin valkoihonen nainen, pyörätuolissa istuva nainen on alttiimpi ja transnainen todennäköisempi kohde vihasta kumpuavalle väkivallalle kuin toimintakyvyltään normaali cisnainen.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät valkoiselle naiselle muodostuvat lasikatot olisi väärin tai että toimintakykyisen cisnaisen saisi raiskata. On myös tasa-arvo-ongelmia, joiden merkitys jossain määrin painottuu nimenomaan cisheteronaisten kohdalla, esimerkiksi lähisuhdeväkivalta. Tämä on huomioitava jatkossakin. Se, että myös marginaalisemmat ihmiset huomioidaan, ei tarkoita, että cisheteronainen ollaan heittämässä tasa-arvoasioissa bussin alle, kuten Witt-Brattström ja Istala ovat valmiita tekemään transihmisille.
Intersektionaalista feminismiä on syytetty myös feminismin perinteiden hylkäämisestä. Witt-Brattström väittää Imagessa feminismin historian olevan ”Uusille feministeille täysin yhdentekevää”. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Muun muassa Oulun yliopiston naistutkimuksen professorina ja Kanadan Simone de Beauvoir -naistutkimusinstituutin johtajana toiminut Kaarina Kailo on kertonut, että intersektionaalisuuden edeltäjästä, ’integraatio-feminismistä’ on alettu pikku hiljaa puhua naistutkimuksessa jo 1960-70-luvulla.
Kailo kertoi vuonna 1994 Naistutkimus-lehdessä: ”Integraatiofeminismi on uusi laaja-alainen käsite, jota tapaa lisääntyvästi varsinkin Kanadan naistutkimuspiireissä ja joka heijastaa naisliikkeen uutta kollektiivista tietoisuutta feminismin sisäisistä valta-ongelmista.”. Kailo luettelee näiksi ongelmiksi melko lailla samat asiat, jotka nykymuotoinen intersektionaalinen feminismi tunnistaa. 80-luvun lopulla samoista asioista on kirjoittaneet myös maailmanlaajuisesti tunnetut feministit kuten Audre Lorde, Bell Hooks, Luce Irigaray ja Kimberle Crenshaw.
On myös niitä, joille koko neljännen aallon feminismi itsessään on liikaa. Kirjailija Laura Honkasalo tuskaili blogitekstissään reilu vuosi sitten sitä, kuinka intersektionaalinen feminismi on vaikeaa ymmärtää monine termeineen, eivätkä vähemmistöt vaivaudu selittämään sitä auki. Etuoikeutetun enemmistön edustajan täytyy ihan itse käyttää Googlea. Ja sitten, kun luulee jotain oppineensa ja avaa suunsa, heti tulee turpiin; vähemmistöjen asiasta eivät saakaan ensimmäistä todistusasemaa enemmistön edustajat vaan vähemmistöt itse. Joissain tilanteissa etuoikeutettua enemmistöä jopa kehoitetaan olemaan hiljaa asioista, jotka eivät heitä koske. Rankkaa, täytyy kuunnella ja oppia, jaksaa etsiä tietoa ja ymmärtää, ainoana palkkiona parempi maailma. I feel you Laura, onhan tämä raskasta. Olen itse valkoisena cisheteronaisena kävellyt saman tien, ja palaan sille usein edelleen.
On kuitenkin yksi asia, joka on vielä rankempaa kuin joutua kohtaamaan omat etuoikeutensa: olla vailla niitä ja joutua kestämään erilaisia itseen kohdistuvia ihmisoikeusrikkomuksia päivittäin. Tämän verran uskon voivani sanoa niiden vähemmistöjen puolesta, joihin en itse kuuluu.
Intersektionaalisuus on valtavirtaistunut siinä vaiheessa, kun feminismi on ollut riittävän kypsää vastaamaan aitoihin tarpeisiin, jotka ovat aina olleet olemassa; feministien huomattua, että syntymässä määrätty sukupuoli ei ole riittävä määre kuvaamaan ihmisen kohtaamia tasa-arvo-ongelmia. Siksi 2010-luvun feminismin ei ole enää mahdollista peruuttaa taaksepäin; kun joku epäkohta huomataan, se korjataan. Intersektionaalinen feminismi on aatteen korjattu, päivitetty versio ja siksi feminismin ei ole mahdollista selviytyä enää ilman intersektionaalisuutta.
Ebba Witt-Brattström, Päivi Istala, Laura Honkasalo ja hengenheimolaiset, haluan sanoa teille tämän: Älkää pelätkö, feminismi ei ole unohtamassa naista. Feminismi ei mene pilalle siitä, että me valkoihoiset, keskiluokkaiset, toimintakykyiset cisheteronaiset huomioimme myös ne, jotka ovat itseämme huonommassa asemassa. Sen sijaan se menee pilalle, jos haluamme heittää heidät bussin alle.
Pillufeminismi-termi joutuu puolestani kuolemaan heti synnyttyään.
Kaikki aatteet muuttuvat ja kehittyvät. Se, että tämä kielletään ei ole ”klassista feminismiä”, TERF-feminismiä eikä pillufeminismiäkään. Se ei nimittäin ole feminismiä lainkaan, ainoastaan elämistä menneisyydessä tai oikeastaan kuvitelmassa siitä.
Minna Sumelius
Kirjoittaja on Vasemmistonaisten Valtikan jäsen, turkulainen varavaltuutettu, punavihreä aktivisti ja ränttäävä intersektionaalinen feministi.
Entäpä jos perinteiset sukupuolikäsitykset tulevat elämään uusien sukupuolikäsitysten rinnalla, ja feminismi jakautuu haaroihin joista jotkut tunnustavat sukupuolien moninaisuuden ja toiset eivät?
Helvetin väärin on heittää bussin alle jo kärsiviä vähemmistöjen edustajia, mutta myös kannattaa hetki harkita ennen kuin vanhat naiset, vaikkakin valkoiset cis-saastat, tuomitaan täysin kelvottomiksi.
Ok. Kertoisitko, missä kohtaa tekstiä tehdään mielestäsi niin?
Hei, V.L.! Mun ymmärtääkseni Sumelius ei tuominnyt ketään kelvottomaksi vaan yritti avata sitä, miksi aihe on niin tulenarka ja miksi ois syytä ottaa huomioon myös muut kuin cisheteronaiset.
Minua ei ärsytä intersektionaalisuus, vaan sen nykyinen skene, jossa keskusteluilmapiiri on usein juuri tämä, että olet joko täysin meidän kanssa samaa mieltä tai sitten meitä vastaan ja vihollinen. Nyanssierojakaan ei sallita. Esim. ei mitään ikärajaa translasten hormoonihoidoille? Eikö todella?
1. Feminismi on täynnä nyanssieroja, ei se ole koskaan ollut (eikä taida koskaan tulla olemaan) yhden äänen ja yhden totuuden liike. Yhteistä löytyy silti paljon ja siksi yhä yhdessä ajetaan isoja asioita, joista samanmielisyys tai kompromissi on saavutettu
2. Kukaan ei aja translapsille ikärajatonta hormonihoitoa. Translakikampanjan ajama blokkerihoitojen mahdollistaminen translapsille vanhempien luvalla silloin, kun lääkäri sitä pitää perusteltuna, ei edes ole hormonihoitoa: sen käytön lopettamisen (jos siihen pääsytään) jälkeen keho alkaa tuottaa estettyä hormonia ja puberteetti käydään normaalisti, mutta myöhennettynä. Hormonikorvaushoidoille ei ole esitetty vaatimusta ikärajan muutoksesta, joka nyt on käytännössä 18. Blokkerihoito myös aloitetaan vasta teini-iässä, silloin kun puberteetti itsestään alkaisi, joten sitä kautta alaikäraja muodostuu jo itsestään.
Nyanssieroja siis sallitaan, mutta tahallinen väärinymmärtäminen taas ei sovi. Tämä siksi, että näin helposti selvitettävissä olevat väärinkäsitykset (tässä tapauksessa vierailu translakikampanjan sivuilla riittäisi) juontuvat yleensä halusta ymmärtää väärin, joka taas juontuu halusta vastustaa tietyn ihmisryhmän, tässä tapauksessa transihmisten, oikeuksien ajamista
Nyt syvä hengenveto. Olenko siis ymmärtänyt jotain väärin? Katsotaanpa. Ja olenko minä nyt sitten vastaan tietyn ihmisryhmän oikeuksien ajamista? Eli tämä meni heti tähän olet joko meidän puolella tai vihollinen -ajatteluun, valitettavasti.
Translaki-kampanja ei ole ainut taho, joka asiaa edustaa, mutta hyvä jos siinä kampanjassa on tehty edes jotain linjauksia ikärajoista. Setan puheenjohtaja taas ei rajannut mitään hoitomuodoista pois lapsilta 24.4. pitämässään puheessa. Hän käytti suoraan ilmaisua, että jo 3-vuotiaille lapsille voitaisiin antaa ”tarvittavia hoitoja”. Puhe on katsottavissa netistä. Mitä ovat ”tarvittavat hoidot”, sitä hän ei määritellyt, mutta mitään ei myöskään rajannut pois. Myöskään nuo blokkerit eivät suinkaan ole mikään kevyt juttu. Mutta jos aikuiset tekevät päätöksen lapsen puolesta, joka vaikuttaa koko lapsen loppuelämään, onko se milloinkaan oikein?
Transihmisille on tietysti saatava oikeudet olla mitä ovat, mutta joku ikäraja täytyy siinä olla, että kuinka nuorille diagnoosi ja hoitoja voidaan alkaa antaa. Kaikki puhe 3-vuotiaisiin ulottuvista hoidosta on täysin amatöörimäistä ja vastuutonta. Takaisin koulun penkille tuollaiset höpöttelijät. Lasten oikeudesta koskemattomuuteen ei pidä tinkiä, vaikka transihmisille onkin saatava oikeudet.
Kukaan ei ole antamassa hormoneja kolmevuotiaille tai muuten lapsille. Hormonikorvaushoito voidaan aikaisintaan aloittaa puberteetin aikana, joka alkaa yksilöstä riippuen 9-11 ikävuoden välillä. Koska kuitenkin tässä vaiheessa käsitys omasta sukupuolesta on yhä kehitysvaiheessa, ei ole hyvä aloittaa hormonikorvaushoitoa vaan blokkerihoitoja, jotka siirtävät puberteettiä ja mahdollistavat hormonikorvaushoidosta tehtävän päätöksen siirtoa kauemmas, jolloin sukupuolikokemus ja ymmärrys seuraamuksista ehtii vahvistua. Ennen puberteettia annettaviin, tarpeellisiin hoitoihin voivat kuulua esimerkiksi juridisen sukupuolimerkinnän muutos, perheterapia ja yksilöterapia, jolla varmistutaan sukupuolikokemuksesta ja tuetaan lapsen kehitystä esimerkiksi käsittelemällä kiusaamisen aiheuttamia tuntemuksia.
Translaki-kampanja on Setan ja Trasekin kampanja ja siten maan johtavien sukupuolivähemmistöjä edustavien järjestöjen kampanja, jonka tavoitteet on selkeästi avattu sen sivuilla. Kampanja on myös vastannut Leena Meren virheellisiin väittämiin, jossa vetävät selkeän rajan lapsille saatavilla oleviin vaihtoehtoihin. Joten kun annat ymmärtää, että olisi jokin (varteenotettava) taho joka vaatisi pysyviä muutoksia tuottavaa hoitoa lapsille, rakennat olkiukon jota ei ole olemassa. Tällaisia olkiukkoja harvemmin rakentavat ihmiset, jotka tosissaan haluavat edistää kyseisen ihmisryhmän ihmisoikeuksia.
Translasten oikeuksina tavoitellaan Norjan mallin mukaisesti juridisen sukupuolimerkinnän korjaamista ikärajoittain (6-15 vanhempien luvalla, 15- omalla ilmoituksella), joka helpoittaa sosiaalista (ei medikaalista) transitiota. Translakikampanja ei itsessään vaadi muuta alaikäisille, mutta transihmisten etujärjestöt yleensä ajavat hormoniblokkereiden (jotka ovat ihan tutkitusti turvallisia ja joiden efektit ovat peruttavissa) saatavuutta puberteetti-iässä ja hormonihoitojen saatavuutta sitten 18v iässä. Hormoniblokkereiden määräyksessä kuitenkin tarvittaisiin edelleen lääkärin määräys, joten ei sitä päätöstä olisi vanhemmat yksin tekemässä ja tämän lisäksi lasta itseään tulee kuulla kehitysvaiheeseensa sopivissa määrin.
Vanhemmat tekevät jatkuvasti päätöksiä lastensa puolesta, jotka vaikuttavat lapsen koko loppuelämään. Jos tällä kriteerillä lähdettäisiin rajaamaan vanhempien oikeuksia niin eipä niitä paljoa jäljelle jäisi. Tulee myös muistaa, että transihmisten kohdalla transition ja/tai hoidon kieltäminen on myös valinta joka vaikuttaa voimakkaasti lapsen koko loppuelämään. Tekemättä jättäminenkin on valinta
JOOPA JOO, Parahin Minna!
joskus tulee mieleen, että miehiäkin on olemassa,
ihan meitä tavallisia heteroja, joita ei kamalasti pillufeminismi tai kyrpäsovinismi kiinnosta.
me vaan olemme olemassa, yritämme kunnioittaa lähimmäisiämme, huolehtia lapsistakin ja, rakastamme oikeasti naisiamme, lähimmäisiämme ja yritämme pärjätä yliseksualisoituneessa
yhteiskunnassa, jossa, näköjään, edelleen käydään ihmeellistä valta?kamppailua sukupuolten kesken.
Siinä missä miehet, osaavat myös naiset alistaa ja käyttää sukupuoltansa ja valtaansa väärin. Senhän jokainen perheellinen, nainut ja eronnut hyvin tietää…
Öisinajattelija
Kiitos: Rohkea ja reipas, vaikkakin karkeahko avaus intersektionaalisesta feminismistä. Transihmisten ihmisoikeudet on turvattava ja niitä on puolustettava. Miiinus: henkilötasolle meneminen, koska se ei ole aina hyödyllistä, ellei se rakenna dialogia, hyvää keskinäistä argumentaatiota.
Patriarkka, joka pitää valtaa yhteiskunnassame (ja maailmassa) on vaarallisin ja tuhoavin voima mitä on. Ihmisten enemmistölle. Siksi minusta yhä tarvitaan feminismin monia muotoja, ilmiasuja. Mikäli maailmaa ja yhteiskuntaa haluaa muuttaa, on minusta melko hyödytöntä tehdä feminismin jostain oksasta vihollista nro yksi. Feminismi on kuin iso puu, jota ei kannata leikata aikakautena jolloin hyvin hyvin monien ihmisten ihmisoikeudet, perusoikeudet ja elinolot ovat oikeasti uhanalaisia.
Aivan kuten oli sääty-yhteiskunnan murtamisen aikoihin, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saavuttaminen Suomessa. Siitä on muuten varsin hyvä artikkeli wikipediassa (suomen äänioikeuden historia, kannattaa lukea). Ei sekään alkuun ollut yhdenvertainen aivan kaikille, kuten on väitetty, eikä se ollut ainoastaan naisille (osalla naimattomista naisista oli jo äänioikeus) vaan myös miehille. Oliko se senajan intersektionaalista feminismiä? Se tuli mieleeni, koska sääty-yhteiskunta tekee ikävällä tavalla vahvasti paluuta, hyvin patriarkaalisen poliittisen vallankäytön alla.
Transvastainen feminismin siipi on erittäin vaarallinen transihmisille ja siksi siihen tulisi puuttua feministisen liikehdinnän sisällä. Transvastainen toiminta muualla saa selvästi konservatiivisen ja patriarkaalisen leiman, ajaen sen marginaaliin, mutta feminismin yhteydessä hyväksytty transfobia luo transvastaisuudelle uskottavuutta: jos feministejäkään ei häiritse transfobia, miksi sen pitäisi häiritä muita?
Transihmiset ovat pitkään olleet mukana taistelussa naisten, seksuaalivähemmistöjen ja muiden vähemmistöjen oikeuksien puolesta, joten tuntuu julmalta että kun olisi transihmisten oikeuksien vuoro edistyä, on niin moni, sekä feministi että HLB-aktivisti, valmis heittämään transihmiset syrjään ja sietämään (ja joskus jopa tukemaan) avoimen transfobisia toimijoita. Kuten Sumelius kirjoittaa, niin vastaavaa kohtelua ei sallittaisi millekään muulle vähemmistölle feminismin piirissä, joten sitä ei pidä sallia myöskään silloin, kun se kohdistuu transihmisiin
En ota kantaa kommentissani Naisasialiitto Unioniin, en tunne asiaa riittävän hyvin, että voisin sanoa siitä juurikaan mitään. Ja onko kyse varsinaisesta transfobiasta, vai mistä on kyse? Järjestöissä on useimmiten kyse valtaproblematiikasta ja siitä syntyvistä ristiriidoista. Valtataistelut joiden jalkoihin jää lopulta varsinainen asia. On vaikea uskoa, että Naisasialiitto Unioni olisi transfobinen järjestö. Saatan olla silti väärässä, koska kuten sanoin, en tunne tätä asiaa riittävän hyvin. Tunnen kyllä HLB-ihmisiä, useiden vuosien varrelta, ja en kyllä allekirjoita kirjoittamaasi: ” moni feministi ja HLB-aktivisti on valmis heittämään transihmiset syrjään”. Ei moni, mutta osa sateenkaariväestä (ja feministeistä) on kyllä heittämässä milloin mitäkin ihmisryhmää junan alle, omien poliittisten tai maailmankatsomuksellisten arvojensa pohjalta.
Yhdysvalloissa on päästy jo siihen pisteeseen, että siellä erilaiset feministiryhmät ja järjestöt tappelevat verisesti keskenään. Sellainen keskinäinen riitely palvelee konservatiivista oikeistoa, uskonnollisia fundamentalistiliikkeitä ja aivan äärimmäistä oikeistoa (neonatseja ja muita fasistisia ja rasistisia ryhmiä). Senkaltaista kehitystä en toivoisi Suomeen.
En itsekään viitannut Unioniin, enkä pidä sitä erityisen transfobisena järjestönä. Jäsenyyden rajaaminen naisille on sinänsä ihan perusteltua, varsinkin kun Unioni (käsittääkseni) hyväksyy itsemääräämisoikeudella sukupuolen ilmaisun jäsenyyttä ratkottaessa.
Omassa kommentissani tarkoitin sitä, että kun transfobiset toimijat toimivat feministisen liikehdinnän parissa ilman kanssafeministiensä tuomitsemista, antaa se transfobialle sellaista arvovaltaa ja hyväksyttävyyttä joita se ei ansaitse. Siksi on tärkeää tuomita feminismin liepeillä olevat aktivistit, jotka aktiivisesti sortavat yhtä ryhmää.
Unionista vielä: jos tosiaan jäsenyyden rajaamisen perusteena tai tarkoituksena on rajata transihmisten tai transaktivistien määrää Unionissa niin se on ihan puhdasta transfobiaa, vaikka järjestö muuten tukisikin transihmisiä. Se ei kuitenkaan tee Unionista kokonaisuutena transfobista, ainoastaan tuosta tavoitteesta/argumentista.
Yhdysvalloissa taas käydään samaa taistelua kuin mikä Eurooppaankin on rantautumassa: valkoisen cisfeminismin edustajien portinvartijuutta haastetaan intersektionaalisuuden vaatijoiden toimesta. Vaikka se saattaakin ehkä joitain puskea syvemmälle oikeistoon/patriarkaalisiin liikkeisiin, niin sen tekemättä jättäminen sulkisi valtavan määrän naisia ja syrjittyjä ryhmiä feministisen liikkeen ulkopuolelle, jolloin liike itsessään kuihtuisi ja kärsisi valtavasti. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun feminismin vanhempi aalto kohtaa seuraavan edistyksellisemmän ja inklusiivisemman aallon ja joka kerta siitä on seurannut kasvukipuja, joista feministinen liike on aina selvinnyt vahvempana, yhtenäisempinä ja solidaarisempina
Julia, toivotaan parasta! Homo- ja transfobiaa voi vähentää, mutta sen katoaminen ei valitettavasti ole näköpiirissä. Se on ja pysyy aika sitkeästi elossa. Ikävä kyllä.
Varsinainen blogikirjoitus ja sen kirjoittaja tekee minusta virheellisen päätelmän siitä ketkä tai mitkä järjestöt, liikkeet tai aatteet ylläpitävät todellisia transfobisia asenteita ja muidenkin marginaalin työnnettyjen ihmisryhmien syrjintää. Minna Sumeliuksen teksti kuvailee lähinnä cis-heterofeminstien välisiä ja keskinäisiä ristiriitoja. Koska kuulun itse LGBTI-ihmisiin, olen näiden kiistojen ulkopuolella.(Anna Kontulan fb-sivullaan julkaisema kommentoiva kirjoitus oli ajatelultaan selkeä, koska ajattelun perustana on luokkatutkimus).
Muutama huomio varsinaisesta blogitekstistä:
Yleisesti: lukijan ulkopuolisuuden tunne voimistuu mikäli kirjoittaja asemoi itsensä keskiöön (”etuoikeutetun rankka polku tiedostamisen tiellä”) tai kirjoittaa yläpositiosta käsin (toisista, ei toisille) tai mikäli lukijalle jää epäselväksi kenelle/keille tämä kirjoitus on kirjoitettu. Kirjoittajan etuoikeutettu asema korostuu mm viitelinkin käytössä, joka on maksumuurin takana ( ne joilla ei ole lukemisen oikeuksia eivät tiedä mihin viitataan, pikkujuttu mutta merkityksellinen).
Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä puhutaan ikäänkuin nämä ihmisryhmät olisivat ajattelu-ja arvomaailmoiltaan sekä luokka-asemaltaan yhteneväisiä. Eivät ole. Tätä tarkoitin, mutta ilmaisin yhdessä kommentistani sen epäselvästi. Myös näiden ryhmien sisällä on syrjintää, erilaisia poliittisia virtauksia ja ennenkaikkea: luokkajakoja joka synnyttää aina syrjinnän monet muodot. Osa LGBTI-ihmisistä vetäytyy kokonaan feministisistä sekä LGBTI- liikkeistä tai siirtyy jopa konservatiisviisin ja uusnationalistisiin poliittisiin liikkeisiin, mikäli jälkimmäisten ääni voimistuu yhteiskunnissa.
Ja sitähän tässä maailman ajassa tapahtuu:
”Käsikirja, jonka nimenä on ”Eurooppalainen agenda” (englanniksi: Restoring the national Order: An agenda for Europe) sisältää 130 sivua. Se on yhteenveto siitä, miten taistellaan hlbtiq-väestön, abortin kannattajien ja naisliikkeiden poliittisia vaatimuksia vastaan. Joissakin maissa (esim Puola, Unkari) on jo viety läpi kristillis-fundamentalistien vaatimia asioita. Käsikirja osoittaa, että liberaalin yhteiskunnan sisällä saavutetut uudistukset eivät ole vakaita.” (ranneliike.net/”vaeltaja” 25.4.2018)
Fundamentalistien käsikirjaan on otettu vakavasti ja huolellisesti kantaa EU:n tasolla. Huhtikuussa 2018 EU:ssa on julkaistu yhteenvetoraportti ”Restoring the natural order”. Raportista käy ilmi, että fundamentalisti-nationalistien verkosto aloitti käsikirjansa valmistelun vuonna 2013. Poliittisena tarkoituksena on purkaa nykyiset ihmisoikeussäädökset seksuaalisuuden ja lisääntymisen osalta (naisten ja seksuaali- sekä sukupolivähemmistöjen oikeudet). Siinä menisivät myös kaikki jo saavutetut ja myös ne tavoitellut homo- ja transihmisten oikeudet. Päämääränä on myös estää naisasialiikeitä ja HLBTI-liikkeitä/ryhmiä pääsemästä eurooppalaisiin instituutioihin.
”Eurooppalainen agenda” on vatikaanin (katolisen kirkon) sponsoroima ja taustalta löytyy EU:n selonteon mukaan myös venäläisiä ääroikeistolaisia oligarkkiryhmiä, ilmastonmuutoksen kieltäjiä yms. EU:n selonteko ”Eurooppalaisesta agendasta” on hätkähdyttävää luettavaa.
Siksi kysyn: eikö oleellista olisi löytää feminististen liikkeiden ja aatevirtausten sisällä niitä asioita, jotka yhdistävät ja sen lisäksi käydä rakentavaa keskustelua niistä asioista jotka tällä hetkellä vaikuttaisivat erottavan?
Linkki EU:n selontekoon:
https://www.epfweb.org/sites/epfweb.org/files/rtno_epf_book_lores.pdf
Olipa kyllä hyvä kirjotus, enkä kyllä tuntenu valkoihosena heteromiehenä oikeuksiani poljettavan… ei sillä, en koe valkoihosena heterona oloa mitenkään merkittäväksi identiteetilleni, ja tähän intersektionaaliseen suuntaan olen itsekin ajatellut jo kauan, vaikken termiin ennemmin ollut törmännytkään.
Minna, I think it’s strong of you to admit in the beginning of your writing what type of research you’re basing your reasoning behind calling some feminists cunts (pillu).
”Useimmiten heitä kiusaa eniten sukupuolen moninaisuuden huomioiminen. Miksi? En tiedä, mutta aion arvata.”
Later on you seem to be more critical of women who don’t do their research properly:
”intersektionaalinen feminismi on vaikeaa ymmärtää monine termeineen, eivätkä vähemmistöt vaivaudu selittämään sitä auki. Etuoikeutetun enemmistön edustajan täytyy ihan itse käyttää Googlea.”
So, I decided to help you out and do some googling for you.
Here’s an article of a person who is laying forward an argument for why it’s important to talk about gender and define gender. And also to explain what the difference between sex and gender is. Cause it has an impact on the same minorities that you seem to want to protect in your writing.
The article is written by a man. A transwoman. A human being who has no problem explaining the terms for you. Since you seem to be too nonchalant to even google before you start calling women names. It’s a very lazy conclusion to think that all women who are critical of gender must by default be middle class and white and have no clue what they are talking about.
https://www.economist.com/open-future/2018/07/03/gender-identity-needs-to-be-based-on-objective-evidence-rather-than-feelings
Search words that might be helpful for you in your future writings, in order to not just guess why gender is important to talk and think about could be: ’gender critical’ or ’radical feminism’.
Radical feminist,
Milla Ahola