Haastattelin aivan 1990-luvun lopulla Petroskoissa kansalaisaktivisti Juri Dimitrijeviä. Hän oli juuri silloin saanut vakuuttavia todisteita siitä, että Venäjän Karjalassa sijaitsi 1930-luvulla täytetty joukkohauta, jossa lepäsi useampia satoja, kenties jopa tuhansia stalinilaisen Suuren Terrorin vuosina 1937-38 teloittamalla ammuttua uhria. Tässä tekaistujen syytösten perusteella murhattujen joukossa oli mitä luultavimmin Dimitrijevin mukaan myös paljon suomalaisia ja karjalaisia.
Sandarmoh ja Krasnyi bor
Juri Dimitrijev puhui asiasta tuolloin liikuttuneena. Hän näytti minulle myös lukuisia ottamiaan valokuvia Karhumäen Sandarmohin metsiköstä, joissa näkyi ihmisluita ja pääkalloja, joissa selviä luodinreikiä. Toinen, myöhemmin Dimitrijevin selvittämä teloituspaikka sijaitsee Krasnyi borin mäntykankaalla, vain parinkymmentä kilometriä Petroskoista kaakkoon.
2000-luvulla Dimitrijevistä tuli Memorial-yhdistyksen tunnetuimpia tutkija-avustajia Luoteis-Venäjällä. Hänen avullaan sadat syyttöminä ammutut ja sittemmin rehabilitoidut uhrit saivat eräänlaisen “hautarauhan” ja omaiset tiedot teloitettujen surmapaikoista. Sandarmoh ja Krasnyi bor muodostuivat sitten monen jälkeläisen ja omaisen muistopaikoiksi. Metsikköön ja puihin ilmestyi omatekoisia muistolaattoja ja ristejä. Dimitrijevin innoittamana alettiin vaatia kunnon tutkimusta ja tehtiin esityksiä paikoille pystytettävistä muistomerkeistä, joissa uhrit myös nimettäisiin.
Aikaa kului byrokratian rattaissa ja pienempiä tutkimuksia ja lehtijuttuja ilmestyi – kunnes sitten yllättäen muutama vuosi sitten Dimitrijev sai käsittämättömän rikossyytteen “alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”. Kun hän oli kärsinyt 3 vuoden tuomiostaan suurimman osan, tapahtui selvä oikeusmurha: Juri Dimitrijev tuomittiin syyskuun 2020 lopulla uudestaan 13 vuodeksi ns. kovennetun kurin leirille (?) Venäjän Karjalassa ollaan tosin perustellusti sitä mieltä, että Dimitrijevin tuomiot ovat viranomaisten kosto kansalaistoiminnasta – sekä osoitus putinilaisen uuden historiatulkinnan tolkuttomuuksista. Teloitettujen hautapaikoistahan on esitetty Venäjällä myös uusi, täysin perustelematon väite, että ne olisivatkin suomalaisten miehittäjien teloittamien venäläisten hautoja (?). Niitäkin hautoja on, mutta Sandarmoh ja Krasnyi bor ovat asia erikseen!
Punakankaan suomalaiset
Lappeenrannassa asuva historioitsija ja journalisti Aimo Ruusunen (FT) on tutkinut viime vuodet Krasnyi borin (=Punakangas) teloituksia, tuomioita ja ammuttujen elämäkertatietoja sekä luetteloita – etsien niistä nimenomaan suomalaisuhreja.
Tutkimukset julkaistaan virallisesti marraskuun 2020 lopulla myös Warelia-kustantamon kirjana Punakankaan suomalaiset. Sen alaotsikko kuuluu: Teloitus- ja hautapaikka Krasnyi bor 1937-38.
Pienimuotoinen tutkimus on merkittävä myös tuntemattoman Suomen historian kannalta. Se sisältää nimittäin luettelon, jossa on 582 suomalaisnimeä. Se on lähimain puolet kaikista Krasnyi borissa vuosina 1937-38 teloitetuista (Juri Dimitrijevin mukaan). Luettelo on tähän mennessä täydellisin Krasnyi borissa / Punakankaalla ammutuista suomalaisuhreista.
Aimo Ruususen laatimasta teloitettujen kotipaikkaluettelosta löytyy paljon pienten itäsuomalaisten pitäjien nimiä – ja ammattien kohdalla enemmistö tavallisten työläisten, käsityöläisten, metsurien ja pienviljelijöiden ammattinimikkeitä. Puoluevirkailijoita tai sivistyneistöä on paljon luultua vähemmän. Merkille pantavaa on sekin, että joissakin tapauksissa teloitettujen joukkoon kuului jopa kokonainen perhe: mies, vaimo ja täysi-ikäiset poikalapset. Orvoiksi jääneet pikkulapset koottiin venäläisiin lastenkoteihin, mihin moni katosi ikiajoiksi.
Koko Venäjän mitassa Memorial-yhdistyksen keräämä joukkoteloitusten ja yksittäisten eri kansallisuuksia käsittävien uhrien luettelo kasvaa ja on jo nyt useamman miljoonan nimen mittainen. Vaikka yhdistyksen arvokasta työtä on yritetty viime vuosina estää esimerkiksi byrokratialla, mukana on yhä eri puolilla maata lukuisia aktivisteja.
Sivumennen sanoen, yksi keskeinen Venäjällä toimiva Memorial-aktivisti sattuu olemaan, Juri Dimitrijevin ohella, hyvin tuntemani pietarilainen kirjastonhoitaja Anatoli Razumov. Hänen kanssaan opiskelin samalla kurssilla Leningradin valtionyliopiston historian laitoksella 1970-luvulla. Anatoli eli Tolja oli jo tuolloin hyvin skeptisesti ns. viralliseen historiankirjoitukseen suhtautuva lahjakas tutkija. Hän ei ole ainut 1970-80-luvuilla historian laitoksella opiskellut, josta on tullut sittemmin itänaapurissa tunnettu, entistä virallista totuutta haastava historiantutkija. Heitä on Venäjän Karjalassakin.
Entisessä Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten joukkoteloituspaikkoja olivat 1930-luvulla Sandarmohin ja Krasnyi borin ohella myös Leningrad / Levasovo ja Itä-Uralilla sijaitseva Tsheljabinsk, joten tutkittavaa riittää. Aimo Ruusunen on jo nyt tehnyt huolellista ja monipuolista työtä Punakankaan suomalaisuhrien kohdalla – selvittäen eri lähteistä monen yksittäisenkin henkilön syntymäaikoja, elämänkohtaloita, keksittyjä tuomioita ja teloituspäiviä. Perustana Ruususen työlle on ollut paljolti edellä mainitun Juri Dimitrijevin matrikkeli Krasnyi bor (Petrozavodsk 2017).
Öisinajattelija
Juri Dimitrejevin tapaus, joka löytäessään ja paljastaessaan menneen rikollisen hallinnon suuren luokan joukkomurhan jäljet ja joutuu sen vuoksi nykyhallinnon koston uhriksi kansalaistoimintansa vuoksi, niin tämän laatuisista hallinnon kostoista ja kansalaisen demonisoinneista löytyy esimerkkejä myös demokraattisina oikeusvaltioina itseään pitävistä maista kuten Yhdysvalloista ja maailman onnellisimmasta maasta ja sen maailman luotettavimmasta poliisista.
Puhumattakaan autoritaarisista valtioista, jossa se on normaalia kohtelua toisinajattelijoita ja muita änkyröitä kohtaan.
Niin sanottu kansa saadaan leimaamalla ja lavastamalla joku syytön syylliseksi äärimmäiseen pahuuteen, kuten pedofiliasta syytettynä, moraalipaniikkiin ja joukkohysterian kouriin. Silloin ihmisjoukot menettävät mahdollisen järkensä kokonaan.
Noitavainot kertovat historiassa miten käy kun ”kansan oikeustaju” toimii kaikessa armottomuudessaan…
Noitavainoihin verrattavia olivat myös natsien juutalaisvainot ja Stalinin kansanvihollisten vainot, paha haluttiin hävittää kunnon ihmisten joukosta pois. Paholainen oli vain ikään kuin muuttanut muotoaan.
Erään Suomalaisuhrin tarina lyhyesti.
Isäni äiti oli kotoisin Uhtualta. En harrasta varsinaisesti sukututkimusta, mutta onhan se aina mielenkiintoista tietää esivanhempiensa edesottamuksista.
Memorialin sivuilta löytyy myös sukulaisianikin. Vaikka Memorialin nimimassaa onkin kerätty muunmuassa sotateollisuudessa palvelleiden nimistöstä, jolla sitä massaa on saatu tarkoitushakuisesti kasvatettua. Niin edesmenneissä sukulaisisissani on myöskin teloitettuja. Hain kaksi nimeä joiden kohtaloa ja mahdollista teloituksen syytä selvittelin. Olkoon serkusten niminä vaikkapa Pekka ja Vasili. Molemmat laukkuryssien sukua.
Siihen aikaan raja ei railona auennut, vaan kulku oli melko vapaata, eli 1800 luvulla ja 1900 luvun alussa ja nälkä ajoi kulkukauppiaiksi monia Uhtualaisiakin.
Vasilin tie vei Suomeen sotilaskoulutukseen jo vuonna 1919 ja sitä kautta niinsanottuihin heimosotiin. Olihan siellä jo sukulaismiehiäkin kouluttautumassa, kohoten esimiesasemaankin Kuopion johtajakurssilla 1920. Pekka serkku oli 10 muun Uhtualaisen kanssa Lapualla saamassa sotilaskoulutusta vielä 1922 – 1923.
Köyhille laukkukauppiaille maksettiin koulutuksesta ja sotaretkiin osallistumisista ihan tuntuvaa palkkaakin joka oli varmasti kovin tervetullutta.
Vasilikin sitten osallistui Majuri Tokkisen ja Sidorovin johtamaan Karjalan sotaretkeen vuonna 1921. Värväsivät paikallisia asukkaita mukaan sotaretkelle varustaen heitä aiemmin varustetuista kätköistä. He valtasivat 15 kylää joiden hallintovirkamiehet ja Kommunistipuolueen jäsenet he teloittivat (osa heistäkin suomalaisuhreja) .
Koska näistä ei järjestetty oikeudenkäyntejä, eikä siten dokumentoitu mitenkään, niin toisin kuin teloittajien teloituksista ei ole olemassa mitään kirjallisia todisteita. Eikä näiden tapauksien tutkintaa oletettavasti rahoita USAn valtion rahoituksella toimiva George Sorosin säätiö, kuten rahoittaa osaltaan Memorialin toimintaa.
Serkukset Pekka ja Vasili pidätettiin 1937 ja teloitettiin tammikuussa 1938.
Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan Pekan syytteenä oli osallistuminen aseelliseen kapinaan ja Vasilia syytettiin vakoilusta, luvattomasta rajan ylittämisestä ja tietojen antamisesta viholliselle, jolla aiheutettiin vakavaa vaaraa infrastuktuurille (liittyy ehkä Muurmannin radan katkaisuun).
Miten ja missä elivät serkukset vuosien 1923 ja 1937 välisen ajan, niin sitähän olisikin mielenkiintoista selvitellä. Liittyvätkö teloitukset vuosien 1919 – 1923 toimiin, vai oliko jotakin toimintaa olemassa ennen toista maailmansotaa. Tähän viittaa ainakin 1938 laadittu Muurmannin radan katkaisusuunnitelma, jonka asukas ja maastotiedot olivat hyvinkin kattavia. Jatkoivatko siis serkukset tiedustelutoimintaa, vai ovatko teloituksensa seurausta aiemmista toimista.
Ehkä siihen saa valaistusta jos ja kun raja jälleen aukeaa.