Suomalaiselle julkiselle keskustelulle on tyypillistä, että siihen mahtuu aina kerrallaan vain yksi aihe, jonka ympärillä koko keskusteluavaruus pyörii. Eurokriisin jälkeen tuo yksi aihe on suurimman osan ajasta ollut valtion velka. Porvarillinen media on jo toistakymmentä vuotta jaksanut toitottaa, että et voi olla vakavasti otettava poliittinen toimija, jos et ole alati huolissasi valtion velkaantumisesta. Muistamme vuoden 2015 eduskuntavaalien yhteydessä lanseeratun velkakellon, joka tv:n vaalikeskustelun taustalla tuolloin alleviivasi sitä ainoaa asiaa, joka toimittajien mielestä noissa vaaleissa todella merkitsi jotain. Samaa meininkiä on nähty kaikissa vaalikeskusteluissa tuon jälkeenkin.
Valtion velan koko ilmatilan täyttävä rooli julkisessa keskustelussa näyttäisi olevan suomalainen erityispiirre. Kyllä velasta muissakin maissa puhutaan, mutta missään se ei taida jyrätä alleen kaikkia muita poliittisia kiistakysymyksiä samalla tavalla kuin Suomessa. Mitään objektiivista syytä velkapuheen ylivoimalle juuri Suomessa ei näyttäisi olevan: velan suhde bruttokansantuotteeseen on meillä OECD-maiden keskitasoa ja luottoluokitus edelleen lähes parasta luokkaa. Mitään riskiä siitä, että Suomi ei selviäisi veloistaan ei ole näköpiirissä. Velkapuheeseen keskittyminen on näin ollen valinta, eikä olosuhteiden asettama pakko.
Suomessa on viimeiset 15 vuotta (ehkä koronaelvytys poislukien) harjoitettu talouskuripolitiikkaa vaihtelevalla intensiteetillä juurikin sillä verukkeella, että valtion velkaantuminen saataisiin sillä käännettyä laskusuuntaan. Seurauksena Suomen koulutusjärjestelmä, joka vielä vuosituhannen alussa oli maailman huippuluokkaa, on valahtanut keskikastiin, terveydenhuoltojärjestelmä on kriisissä, työttömien määrä kasvaa ennätysvauhdilla, jo kertaalleen käytännössä ratkaistu asunnottomuusongelma on tullut takaisin, ja niin edelleen. Ihmisten yleinen kokemus tänä päivänä on, että kaikki muuttuu koko ajan huonommaksi, eikä mihinkään ole enää varaa. Ja mitä onkaan samana ajanjaksona tapahtunut valtion velalle? No, sehän on vain paisunut paisumistaan. Todisteet ovat päivänselvästi nähtävissä, jos vain vaivautuu katsomaan: talouskuripolitiikka on epäonnistunut siinä ainoassa tehtävässään, eli velkaantumisen pysäyttämisessä. Silti samaa lääkettä tuputetaan meille edelleen, ja velkajarrusopimuksen myötä ei pelkästään tuputeta, vaan myös pakkosyötetään.
Kukaanhan ei tosiaan ole sanonut, että velkaantumiselle ei tarvitsisi tehdä mitään, ja se, joka väittää näin sanotun, harrastaa puhdasta olkiukkoilua. Tässä on kyse suhteellisuudentajusta. Elämme maailmanajassa, jossa ilmastokriisi ja luontokato uhkaavat koko ihmiskunnan selviytymistä, nouseva autoritarismi nakertaa liberaalidemokraattisen järjestelmän perustuksia, omalla takapihallamme käydään brutaalia tuhoamissotaa ja holtittomasti leviävät tekoälyteknologiat hämärtävät käsitystämme siitä, mikä tässä maailmassa ylipäänsä on totta. Nämä ovat valtavan mittaluokan haasteita, joiden ratkaisemiseen tarvitsisimme kaiken mahdollisen poliittisen mielikuvituksen ja ajattelukyvyn, mitä meillä on suinkin käytettävissä. Sen sijaan me väännämme loputtomasti kättä käytännössä budjettiteknisestä detaljiikasta. Se, jos mikä, on valtavaa tuhlausta.
Valtion velka on viime kädessä vain ihmisten välinen sopimus, kun taas ympäristökriiseissä ja sodissa on kysymys meidän kaikkien jakamasta fysikaalisesta todellisuudesta ja sen vähittäisestä rapautumisesta. Se, että tästä huolimatta priorisoi velanhoitoa kaikkien muiden poliittisten tavoitteiden edelle ei ole osoitus järkipohjaisesta ajattelusta vaan ideologisesta sokeudesta. Jatkuva velkapuhe merkitsee suomalaiselle poliittiselle järjestelmälle samaa kuin silmälaput ravihevoselle: se estää meitä näkemästä mitä ympärillämme tapahtuu ja reagoimasta siihen tarvittavalla päättäväisyydellä. Sanalla sanoen, velkapuhe tekee meistä tyhmempiä, ja tyhmyys tulee meille vielä todella kalliiksi.
Erinomaisen hyvin ja täsmällisesti sanottu.