Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1 mukaan palkalla pitää tulla toimeen. Suomi on ainoa Länsi-Euroopan maa, joka ei ole ratifioinut kyseistä artiklaa.
Miten tähän on tultu?
Vielä sukupolvi sitten matalat, toimeentulominimin alittavat palkat olivat tasa-arvokysymys. Kilpailukykyyn perustuvassa sopimisessa eivät enää ole. 2000-luvulla ja erityisesti vuonna 2008 alkaneen talouskriisin seurauksena työtä tekevien köyhien määrä on kasvanut kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa.
Tämän kehityssuunnan katkaisemiseksi pitäisi sopia rajasta, jonka alle ei voida sopia. Periaatteessa raja voi olla kansallinen tai kansainvälinen. Mutta käytännössä sen on oltava molempia. Muuten kansallisen ja kansainvälisen erolla aletaan pelata tavalla, joka ei ole ainakaan palkansaajan etu.
Suomessa ei ole lakia vähimmäispalkasta. Mutta sitä vastaavassa roolissa ovat sopimusalakohtaiset palkkataulukot, joiden alin palkka on alan minimi. Sen alle ei saa maksaa. Tosiasia kuitenkin on, että yhä useammalla alalla myös alimmat taulukkopalkat ovat jääneet alle toimeentulominimin.
Mitä sääntelyjärjestelmästämme siis puuttuu?
Euroopan sosiaalisen peruskirjan (ESP) artiklassa 4.1 kohtuulliseksi palkaksi määritellään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Tätä pienemmät palkat ovat alipalkkausta, jonka poistamisen prosessi on osa artiklan toimeenpanoa kaikissa artiklan ratifioineissa maissa.
Valitettavasti Suomen hallitus ei ole ratifioinut kyseistä artiklaa. Se ei ratifioinut sitä vuonna 2002, ei vuonna 2007, ei vuonna 2012, eikä vuonna 2017, kun asiasta viimeksi keskusteltiin. Kaikki muut Länsi-Euroopan maat ovat ratifioineet artiklan jo kauan sitten.
Virallisia perusteluita ratifioimatta jättämiselle on kaksi. Ensimmäisen mukaan Suomesta puuttuvat nettopalkkatilastot, joiden avulla kohtuullisen palkan alaraja määritellään. Toiseksi menettely loukkaisi työmarkkinaosapuolten sopimusautonomiaa, niiden valtaa päättää palkoista.
Molemmat perusteet ovat huonoja.
Tämän on todennut myös Suomen linjaa ja sen perusteita arvioinut komitea. Ei nettopalkkatilastoja ole muissakaan maissa, mutta silti ne ovat ratifioineet kohtuullista palkkaa koskevan artiklan. Ja mitä sopimusautonomiaan tulee, niin sitä sopimisvaltaa rajattaisiin vain alipalkkauksen osalta, ei muuten.
On varmasti totta, että sopiminen – myös yleissitova sopiminen – on helpompaa silloin, kun alimman taulukkopalkan kohtuullisuudesta ei tarvitse vääntää. Mutta toisaalta, tällainen sopiminen korruptoi tehokkaasti koko sopimusjärjestelmän epäämällä kohtuuden niiltä, jotka sitä eniten tarvitsisivat.
Merkkejä tästä on ollut nähtävissä jo kauan. Alipalkatun työn piiriin valuu koko ajan lisää väkeä ilman toivoa paremmasta. Pikkuhiljaa tämä näköalattomuus on johtanut myös järjestäytymisasteen laskuun erityisesti matalapalkkatyötä tekevien keskuudessa. Ilman toivoa paremmasta näköalattomuus varmasti jatkuu.
On johtopäätösten aika.
Ilman kohtuullista palkkaa koskevan artiklan ratifiointia Suomen paikka alipalkkauksen vastaisessa rintamassa on kyseenalainen. Jos Suomi ei vieläkään tähän prosessiin sitoudu, keskustelu Euroopan sosiaalisesta Euroopasta on jatkossakin vailla sen kovaa ydintä, toimeentulon turvaavaa palkkaa.
Kohtuulliseen palkkaan sitoutuminen tarjoaisi mahdollisuuden myös erilaisen pätkä- ja silpputyön uudelleenorganisoimiselle suuremmiksi, toimeentulon turvaaviksi kokonaisuuksiksi tavalla, joka nykyjärjestelmässä ei ole mahdollista.
Voisiko Antti Rinteen hallitus tehdä historiaa ja esittää eduskunnalle Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1 ratifiointia?
Erkki Laukkanen
PS. Tämä artikkeli perustuu minun ja Anu Suorannan KU:n mielipidepalstalla julkaistuun kirjoitukseen. Artikkelin viimeistä kappaletta on päivitetty poliittiseen tilanteeseen sopivaksi.
Nykyään on noussut paljon puheenaiheeksi alipalkaisuus, varsinkin naisten palkkaerot. Ei niinkään ne suuret tulot, vaan ne pienet menot, niinhän sitä sanotaan. Palkkaa maksetaan sitä mukaa, kun virka ja auktoriteetti antaa siihen mahdollisuuden. Yleensähän palkoista päättää taho jota ei voida syyttää, siis kaikki pyritään ulkoistamaan, tietystä syistä, näin varsinkin kun luodaan ylipakkaa. On kohtuutonta maksaa nykyisen elitason vallitessa esim. yli neljäntonnin ja varsinkaan viiden kuuden tonnin, ylikin meneviä kuukausi palkkoja kenellekään. Puhutaanhan tasa-arvosta.
Tarvitaan palkka ja eläkeremontti korjaamaan tämä epäkohta ja tasaamaan näin alipalkkaisuutta. Samalla ylieläkkeet leikataan pois.
Vaikea uskoa, että mitään on tehtävissä alipalkkaisuudelle, sen enempää, kuin ylipalkkaisuudelle, joka on päättävien herkkua. On niin huonot mitään aikaansa saavat päättäjätkin.
Alipalkkaisuus loppuu, kun saadaan työvoimapula. Sen vallitessa työantajat joutuvat kilpailemaan työvoimasta palkkojen avulla.
Alipalkkausta voi esiintyä työvoiman ylitarjonnan vallitessa. Mikä on siis ratkaisu?
Alipalkkaus johtuu siitä, että se on mahdollista. Jos kukaan ei menisi töihin liian alhaisella palkalla, niin alipalkkaus loppuisi. Työvoimapulan vallitsessa kenenkään ei tarvitsisi ottaa alipalkattua työtä. Työttömyyttä ja alipalkkausta ylläpidetään poliittisilla ratkaisuilla.
Olennaista tässä on se, miten kysyntä ja tarjontakehikkoa muokataan. Sehän ei voi olla sopimusosapuolista ja heidän tahdostaan riippumaton. Juuri sen muokkauksen tuloksena meillä on Euroopassa – toki muuallakin – hyvin erilaisia kansallisia palkka- ja työmarkkinamalleja. Tästä pitäiisi nyt päästä eteenpäin, kohti yleisempää, aikanaan koko EU-alueella sovellettavaa palkka- ja työmarkkinamallia. Muuten kansallisiin eroihin perustuvaa kilailukykykorporatismia, jossa kukin maa sopii muiden kustannuksella, on todella vaikea haastaa.
Vielä 1990-luvulla tämä oli julkinen politiikkatavoite, jonka varaan EU:n sosiaalisen ulottuvuuden – se, miten työehdot ja sosiaaliturva nivotaan yhdeksi toimivaaksi järjestelmäksi – piti rakentua. Vaan ei ole enää. Myös palkansaajapuoli on tästä kaikessa hiljaisuudessa tavoitteesta luopunut. Retoriikan tasolla se toki paasaa edelleen sosiaalisen Euroopan puolesta, mutta käytännössä se toimii yhä enenmmän kansallisista, lähes perussuomalaisista, lähtökohdista. Yksi näyttö siitä ovat nämä vähimmäispalkat. Suomalainen ay-liike pitää ay-vastaisena sitä, että niitä säädeltäisiin jollakin kansainväisellä sopimuksella , kuten Euroopan sosiaalisella peruskirjalla ja sen artiklalla 4.1.
Ennusteeni on, että tämä kaksilla korteilla pelaaminen tulee johtamaan Ekoko U:n sosiaalisen ulottuvuuden alasajoon. Ilman sosiaalisen ulottuvuuden kovaa ydintä – palkkaa, jolla tulee toimeen – työvoiman kysyntä ja tarjonta määräytyvät puhtaasti kansallista kilpailykykyä tukevista lähtökohdista.
Hieno ja tärkeä kirjoitus Laukkaselta. Vapaan pääoman ja työvoiman liikkuvuuden Euroopassa yli 30 vuotta jatkuneessa ylitarjontatilanteessa pääoma pyrkii kilpailuttamaan palkat matalapalkkamaiden tasolle.
Euroopassa siitä on jo karmeita esimerkkejä. Olkiluodon voimalatyömaa ja Turun telakka on siitä jo varoittavia esimerkkejä. AY-liike voisi ryhdistäytyä.
https://blogit.kansanuutiset.fi/maailmanparantajan-madonluvut/44-markkinavapauden-tuottavuushyodyt-revitaan-vuokratyosta
http://blogit.kansanuutiset.fi/maailmanparantajan-madonluvut/21-suomen-palkkataso-ei-ole-kilpailukyvyn-este
[…] Erkki Laukkanen on sentään kiinnittänyt huomiota siihen, että yhä useammalla alalla myös alimmat taulukkopalkat ovat jääneet alle […]
[…] sosiaalisen peruskirjan (ESP) artiklassa 4.1 kohtuulliseksi palkaksi määritellään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Tätä pienemmät palkat ovat alipalkkausta, jonka poistamisen prosessi on […]