Viimeiset pari viikkoa Ukrainassa on kohistu korruptiosta korkeimmalla mahdollisella tasolla. Itse pidän tätä myrskynä vesilasissa, enkä usko, että tuomiolle päätyy lopulta ketään. Näin kun on käynyt monesti ennenkin.
Tuoreimmassa kohussa myrskyn silmään on valikoitunut presidentin kansliapäällikkö Andri Jermak, joka 28.11.2025 otti ja erosi. Mitään syytettä häntä vastaan ei kuitenkaan ole nostettu. Mitä nyt vähän toimistoa on ratsattu.
Lusikkansa soppaan on tökännyt myös ulkoministeri Elina Valtonen, joka pitää tilannetta vakavana. Mutta toisaalta hän pitää sitä myös näyttönä siitä, että korruptiontorjunta Ukrainassa – toisin kuin Venäjällä – toimii.
Siinä lausunnossa on aika paljon astian makua.
On totta, että Ukraina on vuosien saatossa parantanut juoksuaan. Mutta totta on myös se, että parannus koskee lähinnä kehittyville maille tyypillistä katukorruptiota. Sen sijaan rakenteellinen korruptio on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.
Suurin syy tähän on maailman tunnetuin korruptiomittari, Transparency Internationalin tuottama CPI, Corruption Perception Index. Jos se jotakin mittaa, niin katukorruptiota. Rakenteellisen ja poliittisen korruption se sivuuttaa.
Ukrainalle laskettu CPI on vuosien saatossa parantunut niin, että tuoreimmissa mittauksissa maa saa 35 pistettä sadasta mahdollisesta (100=täysin puhdas). Luku on pieni, mutta Venäjään verrattuna ero on selvä.
Kyllä tästäkin kehityksestä voi siis onnitella.
Mutta jos rakenteellinen ja poliittinen korruptio jätetään tietoisesti tarkastelun ulkopuolelle, niin julkisuudelta suljetun sisäpiirin perusteettomat edut jäävät kokonaan tarkastelun ulkopuolelle. Ja näin Ukrainassakin on päässyt käymään.
Ukrainan rikoslaissa on varsin seikkaperäisiä kuvauksia lainvastaisesta korruptiivisesta käyttäytymisestä. Mutta vuosien varrella nostetuista tapauksista ei tuomiolle ole joutunut vielä yhtään vallan sisäpiiriin kuuluvaa toimijaa.
Toistaiseksi näyttö on aina jäänyt vajaaksi.
Olisin siksi hyvin yllättynyt, jos tämä tuorein kohu vielä joskus lain salliman vankeusrangaistuksen jollekin sisäpiiriin kuuluvalle tuomitsisi. Sisäpiirin rankaisemattomuus on normi myös Ukrainassa.
Eikä tiedossani ole mitään sellaista, jolla tähän ongelmaan puututtaisiin. Sota itsessään on tekijä, joka ylläpitää salailua ja turvaa sisäpiirin vallankäytön myös niissä tilanteissa, joissa sisäpiirin keskinäiset edut syrjäyttävät yleisen edun.
Seurauksena siitä on yleensä laaja harmaa talous.
Harmaalla taloudella tarkoitetaan sitä osaa tulosta, jota ei ilmoiteta verottajalle. Kun Suomessa 5 – 8 prosenttia jää ilmoittamatta, Ukrainassa ilmoittamatta jääneen tulon määrä huitelee 30 – 45 prosentin haarukassa.
Se on asia, josta Ukrainan korruptio nousee. Jos tätä ongelmaa, josta poliittinen sisäpiiri suuresti hyötyy, ei saada hallintaan, on vaikea nähdä, että rakenteellinen korruptiokaan pienenisi olennaisesti nykyisestä.
Toinen Ukrainaa koskeva ongelma on poliittinen korruptio.
Ukrainan puoluelaitos on suurelta osin oligarkkien ohjauksessa. Välittävänä tekijänä ohjauksessa on rahalla ja vaikutusvallalla ostettu medianäkyvyys, jota ilman Ukrainassa on todella vaikea päästä julkisuuteen.
Sodan oloissa tämäkin ongelma korostuu siten, että muutamasta suuresta puolueesta tulee kansallisia yhtenäisyyspuolueita, joiden tehtäväksi tulee valvoa muita, vähemmän kansallisia puolueita, joita ei tarvitse ottaa vakavasti.
Taas kerran pukki on päässyt kaalimaan vartijaksi.
Siksi osa puolueista joutuu omaksumaan eräänlainen ajatushautomon roolin, ilman mahdollisuuksia tosiasialliseen parlamentaariseen vaikuttamiseen. Kun lisäksi 12 puoluetta on kielletty, kansallisen sisäpiirin toimintaan on hyvin vaikea puuttua.
Oli sen toiminta miten korruptiivista tahansa.
Erkki Laukkanen