Suomalaisilla on paradoksaalinen suhtautuminen työhön. Poliitikot laidasta laitaan muistavat kyllä aina juhlapuheissa korostaa työn merkitystä: kuinka vain työ luo meille kaikille hyvinvointia, kuinka jokaisen kynnelle kykenevän tulisi tehdä mahdollisimman paljon töitä, ja kuinka vain työtä tekevä ihminen voi olla täysivaltainen yhteiskunnan jäsen. Työ on meille suorastaan sakramentti, ja työstä kieltäytyminen näin ollen aina jonkin sortin pyhäinhäväistys.
Kuitenkin kun puhe siirtyy niihin ihmisiin, jotka tosiasiallisesti tekevät sitä työtä, muuttuu ääni monella kellossa. Työtä tekevät ihmiset ovatkin yhtäkkiä laiskoja, epäluotettavia, osaamattomia ja tehottomia, ja lisäksi aina vain vaatimassa lisää palkkaa ja etuuksia lainkaan välittämättä yritystemme kilpailukyvystä tai julkisen sektorin kantokyvystä. Työn tekijöitä edustavat järjestöt ovat joidenkin mielestä suurin piirtein saatanasta seuraavia, kun ne vaativat edustamilleen ihmisille täysin ansaitsemattomia etuja ja kehtaavat vielä päälle uhkailla viattomia työn antajia lakoilla. Ikään kuin työpaikat olisivat almuja, joita työn antajat hyvää hyvyyttään jakelevat työn tekijöille, ja jotka työn tekijöiden tulisi ottaa kiitollisena vastaan ilman lisävaatimuksia.
Täällä todellisessa maailmassa työtä ei kuitenkaan ole olemassa minään työn tekijöistä irrallisena abstraktina ideana, vaan työ tulee olevaksi vain silloin, kun joku sitä konkreettisesti tekee. Samoin työpaikka on pelkkä tyhjä merkitsijä niin kauan, kunnes siihen palkataan joku tekemään niitä konkreettisia töitä. Ei myöskään ole olemassa mitään työn antajia, koska ei työtä, siis toimintaa, voi antaa toiselle, ainoastaan työn tuloksia. Tosi asiassa on vain työn tekijöitä, ja sitten on joukko ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen määrätä työn tekijät tekemään töitä heidänkin puolestaan. Jostain syystä tämän itsestäänselvyyden toteamisesta ääneen seuraa nykyään helposti syytöksiä luokkasodan lietsomisesta. (Luokkasodankäyntiä sen sijaan ei ole se, että maan hallitus riistää yksipuolisesti työn tekijöiltä oikeuksia pääomapiirien lobbareiden toimeksiannosta.)
Joka ikisen yrityksen reaalinen arvo muodostuu kokonaisuudessaan siitä työstä, mitä työn tekijät siellä tekevät. Ilman sitä yrityksillä ei olisi muuta myytävää kuin paskapuhetta (joka sekin kyllä valitettavasti tekee kauppansa). Yritysten omistajat, nämä paljon mainostetut työn antajat, sen sijaan eivät tuota minkäänlaista arvoa, vaan päin vastoin kuppaavat sitä yrityksistä ulos osinkoina. Koska elämme ylösalaisin-maailmassa, niin tietenkin nämä jälkimmäiset ovat niitä, joita kutsutaan tv:n ajankohtaisohjelmiin kertomaan kuinka juuri työn tekijöiden on nyt luovuttava vaatimuksistaan, jotta heidän työpaikkansa voidaan säilyttää. Ilmeisesti työn merkityksen ymmärtää parhaiten se, jonka ei tarvitse tehdä sitä elääkseen. Näkemys sekin.
Työstä tai työpaikoista puhuminen ilman, että puhutaan samalla työn tekijöistä, on siis todellisuuspakoista hourailua, mutta silti tällainen puhetapa näyttää hallitsevan työmarkkinapoliittista keskustelua Suomessa. Tämä on johtanut muun muassa siihen absurdiin tilanteeseen, että valtiovarainministeriö voi kirkkain silmin väittää Orpon hallituksen luoneen maahan 90000 uutta työpaikkaa, vaikka todellisuudessa työtä tekevien ihmisten määrä on laskenut. Kukahan olisi riittävän rohkea paljastamaan, että keisarilla ei ole lainkaan vaatteita, eivätkä valtiovarainministeriön virkamiesten Excel-taulukot ole todellista elämää?
Kapitalismia puolustellaan joskus argumentilla, että se allokoi yhteiskunnan resursseja tehokkaammin kuin muut tuotantojärjestelmät. Silti kapitalismissa suuri osa ihmisistä tekee täysin tuottamatonta työtä – siis työtä, joka ei tuota maailmaan mitään uutta tai ylläpidä mitään olemassa olevaa: esimerkiksi myyntityötä, markkinointia, hallinnointia, raportointia, kaikenlaista paperinpyörittelyä ja rahan siirtelyä yhdestä taskusta toiseen. Tuottavastakin työstä iso osa keskittyy tarpeettoman krääsän tuottamiseen, jonka aiheuttamien haittojen siivoaminen maksaa yhteiskunnalle moninkertaisesti enemmän riihikuivaa kuin mitä tämä tuotanto tuottaa.
Kolikon kääntöpuolena taas paljon hyödyllistä tai jopa välttämätöntä työtä jää tekemättä: hoito- ja hoivatyötä, kunnossapitotyötä, kasvatusta, koulutusta ja tutkimusta, muun muassa. Eikä tämä johdu siitä, ettei näille töille olisi halukkaita tekijöitä, vaan siitä, että ”rahaa ei ole”. Yksinkertaisempi saattaisi ajatella, että ongelma ratkeaisi sillä, että lakkaisimme tekemästä turhaa työtä ja siirtäisimme siihen käytetyt resurssit hyödylliseen työhön, mutta silloin hän ei selvästikään ole ymmärtänyt markkinoiden näkymättömän käden erehtymättömyyttä.
Ristiriitainen käsitys siitä, mitä työ ylipäänsä on, ei esiinny pelkästään porvariston puheenparressa, vaan myös moni työn tekijän asemassa oleva on ottanut sen omakseen. Tämä näkyy esimerkiksi työn tekijöiden järjestäytymisasteen laskuna. Yhä useampi työn tekijä ei enää kykene hahmottamaan omaa rooliaan työmarkkinoilla. Tämä ei ole suinkaan sattumaa, vaan pääomapiirien vuosikymmeniä jatkuneen järjestelmällisen propagandan tulosta.
Jos ja kun vasemmisto aikoo ottaa aloitteen takaisin työmarkkinapoliittisessa keskustelussa, sen tulisi lakata käymästä sitä porvariston termein. Tulisi lakata puhumasta työn antajista, yrityksistä ja yksityisistä ja julkisista sektoreista, ja puhua sen sijaan siitä, ketkä sitä työtä tosi asiassa tekevät ja millä ehdoilla. Tulisi puhua vähemmän työpaikoista ja työllisyydestä, ja enemmän työstä konkreettisena käytäntönä ja siitä, mihin me tällaista käytäntöä yhteiskunnassa ylipäänsä tarvitsemme. Tulisi puhua siitä, millainen työ on oikeasti merkityksellistä, ja millainen yhteiskunnan tulisi olla, jotta mahdollisimman monella olisi mahdollisuus tehdä juuri merkityksellistä työtä, eikä vain mitä tahansa työtä.
Juhlapuhujat ovat oikeassa: työ on tärkeä asia. Mutta se ei ole sitä niistä syistä, joita olemme tottuneet ajattelemaan. Työn todellinen merkitys ei näy kansantalouden kirjanpidossa, vaan siellä missä sitä työtä tosiasiallisesti tehdään. Työn todellinen merkitys on siinä, millaista hyvinvointia se tuottaa työn tekijälle itselleen ja ihmisille sekä ympäristölle hänen ympärillään, eikä siinä, paljonko se paisuttaa pääomasijoittajan lompakkoa. Jos haluamme yhteiskunnan, jossa työ on oikeasti hyvinvoinnin lähde, tulee meidän ajatella työn käsite uusiksi.
(kuva: Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo)