Perussuomalaisten poliitikkojen julkaisemat naamanvääntelykuvat kirvoittivat joulun alla jälleen kerran keskustelun rasismin hyväksyttävyydestä Suomessa. Johtavat poliitikot muista hallituspuolueista taipuivat lopulta tuomitsemaan jyrkästi rasistiset ulostulot, toki vasta pienen patistelun jälkeen. Presidentti Alexander Stubb kommentoi, että ”suomalaisessa yhteiskunnassa rasismille ei ole minkäännäköistä tilaa” . Pääministeri Petteri Orpo julisti Japanin, Etelä-Korean ja Kiinan suurlähetystöjen kautta lähetetyssä viestissään, että ”rasismille ja minkäänlaiselle syrjinnälle ei ole sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa”. RKP:n puheenjohtaja Anders Adlercreutzin mukaan perussuomalaisten toiminta oli ”vastuutonta, lapsellista ja hölmöä”. Myös päivälehtien pääkirjoituksissa otettiin tiukkasanaisesti kantaa rasismiin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat jyrähti, kuinka ”rasismi vahingoittaa Suomea monin tavoin”. Karjalainen otsikoi, että ”rasismia ei voi kuitata huumorilla”. Turun Sanomien mukaan ”rasismi on tuomittava johdonmukaisesti ja selkeästi”.
Kaikilla yllä mainituilla tahoilla on yksi yhdistävä tekijä: nimittäin se, että heillä olisi valta tehdä jotain konkreettista rasismin torjumiseksi tässä maassa sen sijaan, että he esittävät vain hurskastelevia lausuntoja. Se, että nämä tahot päättävät olla käyttämättä tätä valtaa tekee heistä itsestään osasyyllisiä rasismin normalisoitumiseen Suomessa. Päättävässä asemassa olevat henkilöt pääsevät meillä kerta toisensa jälkeen rasistisista teoistaan pelkällä sormen heristelyllä (jos edes sillä), mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että rasismi on yleisesti hyväksytty osa poliittista kulttuuriamme ja julkista keskusteluamme. Näin ei tarvitsisi kuitenkaan olla, ja seuraavassa esitän, mitä asialle pitäisi hurskastelun sijaan tehdä.
Mitä poliitikkojen tulisi tehdä
Politiikassa toimivien tulee kategorisesti kieltäytyä kaikesta yhteistyöstä rasististen poliitikkojen ja rasismia edistävien puolueiden kanssa, kunnes nämä yksiselitteisesti ja ilman mitään venkoilua irtisanoutuvat kaikesta rasismista mukaan lukien etnisten ryhmien välistä eriarvoisuutta lisäävät politiikkatavoitteet.
Rasismi ei ole vain ihmisoikeuskysymys, vaan hyökkäys itse demokraattista järjestelmää vastaan. Demokratia ei ole enemmistön diktatuuria, vaan toimivan demokratian välttämätön edellytys on, että kaikilla ihmisillä on yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan toimintaan ja päätöksentekoon. Rasismi rapauttaa demokratian peruskiveä viestittämällä rodullistetuille ihmisille, että he eivät kuulu tähän yhteiskuntaan, eikä heille kuulu samoja demokraattisia oikeuksia kuin valkoisille ihmisille. Rasismin normalisoituminen tarkoittaa, että meillä vallitsee de facto apartheid-järjestelmä, vaikka lain silmissä ihmiset olisivatkin periaatteessa samanarvoisia.
Demokratiassa emme voi estää rasisteja asettumasta ehdolle vaaleissa, emmekä ihmisiä äänestämästä heitä, mutta se ei tarkoita, että meillä olisi mitään velvollisuutta antaa rasistien käyttää valtaa valtuustoissa tai eduskunnassa. Rasistit ovat väärässä riippumatta siitä, moniko heitä äänestää. Niin kauan, kun rasistit saavat alle puolet annetuista äänistä vaaleissa, tulee heidät jättää järjestään ulos pormestarikoalitioista ja hallituksista, eikä heidän aloitteidensa puolesta tule äänestää. Rasistisen ajatusmaailman tulisi välittömästi diskvalifioida esimerkiksi ministerin tai johtavan virkamiehen tehtävistä. Mikä tahansa yhteistyö rasistien kanssa millä tahansa politiikan osa-alueella tarkoittaa vallan luovuttamista rasistien käsiin, eikä sitä oikeuta minkään oman politiikkatavoitteen edistäminen.
On lapsellista ajatella, että jos rasisteille annetaan valtaa ja vastuuta, niin he ”kesyyntyvät” ja luopuvat rasistisesta ideologiastaan. Tosi asiassa käy täsmälleen päin vastoin: valtaan pääsy vain kertoo rasistille, että hän on ollut rasismissaan koko ajan oikeassa, ja että hänen ideologiansa edustaa enemmistön ajatusmaailmaa. Se antaa hänelle mandaatin toteuttaa syrjivää politiikkaansa ilman pidäkkeitä ja valjastaa myös rasismia periaatteessa vastustavia poliitikkoja ideologiansa käsikassaroiksi, kuten on tällä vaalikaudella nähty.
Ei pidä myöskään ajatella, että rasismi koskettaisi vain niitä, jotka joutuvat sen kohteeksi. Jos annamme periksi syrjinnälle yhden vähemmistön kohdalla, voimme olla varmoja, että sitä tullaan kohdistamaan myös muihin vähemmistöihin, olivat ne sitten ”kotoperäisiä” tai eivät. Hierarkkiseen yhteiskuntajärjestykseen uskovat pyrkivät luomaan eriarvoisuutta kaikkialle yhteiskuntaan, oli se sitten etnisten ryhmien, sukupuolten, seksuaaliryhmien tai yhteiskuntaluokkien välille, tai millä tahansa muulla perusteella, jolla ihmisiä voidaan luokitella ”meihin” ja ”toisiin”. Rasismin normalisointi on askel kohti yhteiskuntaa, jossa kukaan ei ole turvassa toiseuttamiselta, ja jossa kaikesta valtavirrasta poikkeamisesta rangaistaan. Jos lähdemme tälle tielle, niin silloin puhutaan jostain aivan muusta yhteiskuntamuodosta kuin demokratiasta. Siksi kaikkien poliitikkojen, joiden mielestä demokratia on säilyttämisen arvoista, tulee toimia aktiivisesti rasismia vastaan sulkemalla rasisteilta ovet vallan kabinetteihin.
Mitä toimittajien tulisi tehdä
Media ei voi rasismikysymyksessä asettua neutraalin tarkkailijan rooliin. Yleisradiolain mukaan Ylen tulee muun muassa ”tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia” ja ”tukea […] suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta”. Journalistin ohjeissa puolestaan edellytetään, että ”jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava” ja ”etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta, terveydentilaa, perhesuhteita tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei saa tuoda esiin leimaavasti tai halventavasti”. Toimittajalla on siis jo ammattinsa puolesta velvollisuus toimia rasismia vastaan.
Toimittajien tulee lakata antamasta rasisteille tilaa julistaa propagandaansa mediassa. Rasistisista teoista pitää tietenkin uutisoida, varsinkin jos tekijä sattuu olemaan valta-asemassa, mutta niitä ei pidä kehystää normaaliksi osaksi julkista keskustelua, vaan hyökkäyksiksi demokraattisen yhteiskunnan normeja vastaan. Rasistisia ulostuloja ei koskaan tule julkaista mediassa ilman, että lukijalle tai kuulijalle tehdään selväksi, että ne ovat rasistisia.
Toimittajien ei tule antaa rasisteille valtaa asettaa rasismikeskustelun reunaehtoja. Rasistilla ei tule olla oikeutta itse määritellä, onko hänen tekonsa rasistinen, aivan samalla tavalla kuin rikoksesta syytetyllä ei ole oikeutta itse määritellä, onko hän syyllistynyt rikokseen. Rasistit tykkäävät viedä rasismikeskustelua sivuraiteille saivartelemalla käsitteistä ja asettumalla itse uhrin asemaan. Toimittajien ei tule lähteä tähän leikkiin mukaan, vaan pitää fokuksensa tiukasti itse rasistisessa teossa. Rasistilta tulee kysyä ainoastaan yksi kysymys: irtisanoutuuko hän rasistisesta teostaan vai ei. Mikäli rasisti ei kykene siitä yksiselitteisesti irtisanoutumaan, toimittajan tehtävä on todeta sievistelemättä se tosiasia, että kyseinen henkilö on avoimesti rasisti.
Rasistien tyypillinen retorinen strategia on niin sanottu kaksoisviestintä, jossa esitetään suurelle yleisölle viatonta tai katuvaa ja samaan aikaan isketään omille kannattajille silmää antaen ymmärtää, että alkuperäisestä rasistisesta viestistä pidetään edelleen kiinni. Tähän teatteriesitykseen saattaa usein sisältyä anteeksipyyntö, joka kuitenkin muotoillaan siten, että siinä ei oikeastaan pyydetä lainkaan anteeksi itse rasistista tekoa. Toimittajan ammattitaitoon tuleekin kuulua kyky erottaa vilpitön anteeksipyyntö paskapuheesta. Seuraavassa evästeeksi muutama kuvitteellinen esimerkki.
Vilpitön anteeksipyyntö voisi kuulostaa esimerkiksi tältä:
”Pyydän nöyrimmästi anteeksi [rasistista tekoani]. Ymmärrän nyt, että [rasistinen tekoni] oli väärin, eikä sille voi esittää mitään päteviä perusteita. Sanoudun [rasistisesta teostani] ehdottomasti irti, kuten myös kaikista aiemmista rasistisista teoistani. Lupaan, etten tästä lähtien enää edistä rasismia millään elämänalueella, enkä tee minkäänlaista yhteistyötä rasististen toimijoiden kanssa. Mikäli petän tämän lupaukseni, sitoudun siihen, että luovun välittömästi kaikista luottamustehtävistäni ja vetäydyn pysyvästi pois julkisesta elämästä.”
Seuraavan kaltaiset esimerkit sen sijaan eivät ole vilpittömiä anteeksipyyntöjä, eikä niitä tule sellaisina hyväksyä:
”Pyydän anteeksi, jos olen loukannut jotakuta…”
”Olen pahoillani, jos [rasistinen tekoni] on tulkittu rasistiseksi…”
”Pahoittelen, jos jotkut ovat ymmärtäneet viestini väärin…”
”Pyydän anteeksi, että muotoilin viestini huonosti…”
”Pahoittelen huonoa huumoriani…”
On sinänsä oikein, että rasistillekin annetaan mahdollisuus pyytää tekosiaan anteeksi ja saada sitä kautta asia osaltaan loppuun käsitellyksi. Taustalla tulee kuitenkin olla vilpitön pyrkimys irti rasistisesta ajatusmaailmasta. Toimittajalla on velvollisuus tuoda julki, jos hän arvelee tulleensa rasistin sumutusyrityksen kohteeksi tai jos rasisti anteeksipyynnön jälkeenkin jatkaa rasistista käytöstään.
Lopuksi
Rasismi ei ole mikään luonnonvoima, vaan ihmisten vapaaehtoisesti omaksuma ideologia. Niin kuin mitään muutakaan ideologiaa, ei rasismiakaan tulla koskaan kokonaan kitkemään pois maailmasta, mutta sen yhteiskunnalliset vaikutukset on mahdollista minimoida. Tämä onnistuu kuitenkin vain, jos ne valtaa pitävät tahot, jotka väittävät vastustavansa rasismia, myös toimivat julkilausuttujen arvojensa mukaisesti. Valtaa pitävät tahot eivät voi pestä käsiään asiasta toteamalla, että ”rasismin kitkeminen on kaikkien asia”. On se sitäkin, mutta tässäkin asiassa pätee, että mitä enemmän on valtaa, sitä enemmän on myös vastuuta. Vallan huipulla tapahtuvaa rasismin normalisointia ei lopeteta satunnaisen työpaikan kahvipöydästä käsin.
(kuva: Xochiquetzal Fonseca/CIMMYT)