Sota alkaa aina infrastruktuurin rakentamisesta

Keskustelu sodasta keskittyy yleensä johtajiin, kriiseihin ja ideologioihin. Harvemmin puhutaan infrastruktuurista, joka tekee sodista mahdollisia.

Mutta onneksi on antropologi David Vine ja hänen kirjansa, kuten The United States of War. Ilman niitä olisi vaikea ymmärtää esimerkiksi Iranin ympärille syntynyttä tukikohtien verkostoa.

Ne tukikohdat ovat osa sodankäynnin sotilaallista infrastruktuuria, joka on mahdollistanut jo yli sataa sotaa, joista vain viisi on alkanut sodanjulistuksella.  

Aika näppärää, eikö totta?

Tätä kirjoitettaessa USA:lla on noin 800 tukikohtaa ympäri maailman. Ne mahdollistavat joukkojen siirrot, asevarastot ja sotilaalliset operaatiot lähes missä päin maailmaa tahansa.

Kun kriisi puhkeaa, infrastruktuuri on jo olemassa, eikä pitkää asemiin ajoa tarvita. Tässä struktuurissa USA voi samanaikaisesti käydä useampia sotia ilman sisäpoliittisesta debatista seuraavaa viivettä.   

Ei siis ole sattumaa, että USA:n tukikohtien verkosto laajenee aina sinne, missä sen hegemonia on uhattuna. Eikä ole sattumaa, että Iran on nyt sotatoimien kohteena.

Kun katsoo karttaa, ymmärtää miksi.

Suuria tukikohtia Iranin ympärillä on kymmenkunta, mutta kun mukaan lasketaan pienemmät tukikohdat, droonikentät ja logistiset keskukset, puhutaan jo noin neljästäkymmenestä tukikohdasta.

Ja sitten on vielä tukikohtien tukikohta, Diego Garcian atolli Intian valtameressä. Se todistaa, että sota ei enää tarvitse etulinjaa. Se tarvitsee vain riittävän pitkän kiitoradan tarpeeksi kaukana vastaiskuilta.

Näistä tukikohdista USA – joko yksin tai yhdessä Israelin ja ”kumppanien” kanssa – on pitänyt yllä jatkuvaa sotatilaa joko ennalta ehkäisevän tai jonkin muun, nimellisesti puolustuksellisen opin nimissä.

Tällä järjestelmällä on kuitenkin myös toinen puoli.

Jos konflikti eskaloituu, myös tukikohdat voivat joutua vastaiskujen kohteiksi. Silloin sota ei enää koske vain yhtä valtiota, vaan koko alueellista infrastruktuuria, jonka kautta sotaa käydään.

Ja koska sotilaallinen järjestelmä on jo valmiiksi monikansallinen, myös yksittäinen kriisi voi nopeasti levitä useaan maahan. Aivan kuten Iranin sodassa on nyt käynyt.

Tästä syntyy turvallisuusparadoksi: Mitä enemmän tukikohtia, sitä suurempi riski sodan alkamisesta ja sen laajentumisesta.

Tämä pätee myös Suomeen.

Suomi on solminut USA:n kanssa puolustusyhteistyösopimuksen (DCA, Defense Cooperation Agreement), joka – vaaran uhatessa – antaa USA:n joukoille nopean pääsyn useisiin suomalaisiin sotilaskohteisiin.

Mutta samalla Suomi liitetään osaksi laajempaa sotilaallista infrastruktuuria, joka ulottuu kauas maan rajojen ulkopuolelle ja erityisesti Venäjän suuntaan.

Kysymys ei siten ole vain Suomen puolustamisesta, vaan myös siitä, minkä verkoston osaksi Suomi kytkeytyy ja mitä hyökkäyksellisiä ominaisuuksia sillä verkostolla on.

Sama pätee tietysti myös ydinaseisiin.

Toistaiseksi ydinaseista Suomen maaperällä on puhuttu vain puolustuksellisena pelotteena: mitä vahvempi pelote, sitä epätodennäköisempi hyökkäys.

Mutta infrastruktuurin näkökulmasta ne ovat muutakin. Ydinaseet ovat osa strategista järjestelmää, joka määrittää alueen roolin mahdollisessa suurvaltakonfliktissa.

Jos niitä sijoitetaan, joko hämäyksenä tai oikeasti, Suomeen, maamme muuttuu samalla osaksi ydinsodan maantiedettä, ei vain ”vahvan” puolustuksen alueeksi.

Siksi ajatus Helsingistä Suomenlahden syvimpänä kohtana ei ole vain teoreettinen mahdollisuus. Se on olennainen osa ydinsodan maantiedettä.

Automaattista vai ei?

Vine ei sano, että tukikohdat tai asejärjestelmät automaattisesti johtaisivat sotiin. Mutta hän sanoo, että sotilaallinen infrastruktuuri muuttaa tarjolla olevia poliittisia vaihtoehtoja.

Kun järjestelmä on rakennettu valmiiksi, sotilaallinen ratkaisu on aina vain helpommin saatavilla ja siten myös poliittisesti houkuttelevampi käyttää.

Ehkä juuri siksi Vinen tuotannosta on tullut tabu.

Se muistuttaa, että sodan mahdollisuus ei synny vain poliittisista päätöksistä. Se syntyy myös siitä maailmasta, jonka olemme jo rakentaneet valmiiksi sotaa varten.

Tätä ulkopoliittinen johtomme ei taida vieläkään ymmärtää.

Erkki Laukkanen