Kun JEF-maat kokoontuivat 26.3. Helsingissä, esityslista oli vain otsikkojulkinen, eikä ulkopuolisilla ollut käytännössä mahdollisuutta arvioida, mihin sitoumuksiin tarkkaan ottaen oltiin etenemässä.
Silti ministerien julkinen viesti tuli kuin yhdestä suusta: sotilaallista yhteistyötä pitää syventää, valmiutta lisätä ja toimintaa nopeuttaa. Tämä ”jep-henkisyys” pisti vähän miettimään.
Eikö sotaisa kielenkäyttö herättänyt mitään kysymyksiä?
Vuonna 2014 perustettu Joint Expeditionary Force, JEF, on Britannian johtama sotilaallinen järjestely, joka on olennainen osa Pohjois-Euroopan Venäjän vastaista sotilaallista infrastruktuuria.
Mediassa JEF esitetään pragmaattisena ratkaisuna nopeaan ja joustavaan kriisinhallintaan. Mutta samalla JEF on myös vastaus Britannian omaan strategiseen, EU-eron tuottamaan sivullisuuteen.
Brexit katkaisi institutionaalisen vallankäytön kanavat EU:n suuntaan, mutta ei poistanut tarvetta vaikuttaa. Niinpä muodollisen vallan tilalle oli kehitettävä jotakin epämuodollista, verkostomaista toimintaa.
Siihen JEF:kin toimintansa nyt perustaa.
Ei yhteisiä tukikohtia, ei pysyvää rakennetta, ei sitovia velvoitteita. Mutta yksi johtaja, joka pitää huolen siitä, että tarkastelukehikon asettaa Yhtynyt Kuningaskunta ja kaikki valmistelu kulkee Lontoon kautta.
Tämä on modernin vallankäytön muoto: infrastruktuuri ilman omistusta, vaikutus ilman julistettua valtaa, logistinen sodan infrastruktuuri ilman USA:lle alisteista liputusta.
JEF:n maantiede ei ole sattumaa.
Itämeri, Pohjola ja Pohjois-Atlantti ovat alueita, joilla Britannian omat strategiset intressit ovat suurimmillaan: merireitit, arktinen ulottuvuus, Venäjän pohjoinen sotilaallinen kapasiteetti.
Yhteistyö rakentuu sinne, missä Britannia tarvitsee kumppaneita – ei sinne, missä Eurooppa kokonaisuutena niitä eniten tarvitsisi. Siksi britit ovat – Israelin pyynnöstä – aktiivisesti pommittaneet myös Lähi-idässä.
Historiallisesti tässä ei ole mitään uutta.
Krimin sota 1853 – 1856 oli aikanaan Britannialle keino rajoittaa Venäjän vaikutusvaltaa ja turvata omat meriyhteytensä. Retoriikka oli moraalista, mutta intressit hyvin konkreettisia.
Sama paatos toistuu nyt uudessa muodossa. JEF:ssä Venäjä esitetään eksistentiaalisena uhkana, jolla oikeutetaan uudenlaisen sodan infrastruktuurin rakentaminen Britannian omista lähtökohdista.
Siksi JEF on kaikkea muuta paitsi poliittisesti neutraali turvallisuusratkaisu.
Se on valikoiva rakenne, joka heijastaa johtajansa prioriteetteja, joita järjestelyyn osallistuvat maat eivät selvästikään edes yritä kyseenalaistaa. Helsingissäkin kaikki meni ihan käsikirjoituksen mukaan.
Ilman soraääniä tärkeimmäksi lähiajan tehtäväksi valikoitui Venäjän varjolaivaston pysäyttäminen tavoilla, jotka eivät enää olennaisesti eroa siitä tavasta, jolla USA on laivoja viime aikoina kaapannut.
Pax Britannicalle tyypillinen tykkivenediplomatia on siis tulossa takaisin, eikä JEF:llä ole mitään sitä vastaan, vaikka eskalaatioriski siinä samalla tuntuvasti kasvaa.
Mikä meni pieleen?
Euroopan turvallisuudessa ei ole kysymys vain siitä, kuinka britit asiat näkevät ja kokevat. Euroopan turvallisuudessa on kysymys siitä, kuka päättää ja kenen ehdoilla.
Jos vastaus on yksi valtio, joka rakentaa verkostoja omien intressiensä ympärille, kyse ei ole enää pelkästä yhteistyöstä. Kyse on imperiaalisesta järjestelystä, jossa yksi päättää ja muut taputtavat.
Siksi ei voi kuin ihmetellä sitä tapaa, jolla keltainen lehdistömme on tätäkin tapaamista juhlinut demokraattisten valtioiden voittona imperialistisesta Venäjästä.
Siinä taas kerran pata kattilaa soimaa.
Kun toinen maailmansota päättyi, Britannian imperiumista jäi jäljelle vain Lontoon City, jonka tehtäväksi tuli rahan kanavointi entisistä siirtomaista emämaahan. Syntyi veroparatiisien verkosto.
Nyt on sotilaallisen verkoston vuoro. JEF-verkoston avulla Britannia vahvistanut vaikutusvaltaansa Pohjois-Euroopassa, jossa se toimii kuin imperiumi, ilman että sitä kutsutaan siksi.
Jonakin päivänä naamiot sitten riisutaan.
Erkki Laukkanen
Oletpa jälleen oikeassa!
… julkaisi tämän uudelleen!