Keskustelua kokoomuksen masinoimasta Suomen ydinasepolitiikan linjanmuutoksesta on ollut turhauttavaa seurata. Ydinenergialakiin tehtävää muutosta vastustavat ovat vaikuttaneet olevan enemmän kiinnostuneita tavasta, jolla muutosta on valmisteltu, kuin sen konkreettisista seuraamuksista. On peräänkuulutettu parlamentaarista valmistelua ja haikailtu kekkoslaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen perään. Tätä konsensusargumenttia ovat käyttäneet muun muassa demareiden puheenjohtaja Antti Lindtman, kepun puheenjohtaja Antti Kaikkonen, vihreiden kansanedustaja Krista Mikkonen, sekä emerituskansanedustajat Erkki Tuomioja ja Seppo Kääriäinen.
Konsensus on kuitenkin paska argumentti käytettäväksi niinkin tärkeästä asiasta kuin ydinasepolitiikasta keskusteltaessa. Konsensuksella ei ole mitään itseisarvoa, eikä se, että meidän poliittinen eliittimme on jostain asiasta yhtä mieltä, lisää kenenkään turvallisuutta. Terveeseen demokratiaan kuuluu, että mistä tahansa asiasta voidaan käydä kriittistä keskustelua ilman, että eri mieltä olevia leimataan ulkovaltojen kätyreiksi. Avoin keskustelu ei suinkaan heikennä yhteiskunnan resilienssiä ulkoisia uhkia vastaan, vaan vahvistaa sitä.
Konsensus ei myöskään takaa sitä, että tehdyt päätökset olisivat järkeviä. Esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyys, DCA-sopimuksen allekirjoittaminen, Ottawan sopimuksesta irtautuminen ja käännytyslaki toteutettiin laajan ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen turvin ilman käytännössä minkäänlaista demokraattista keskustelua. Kaikissa näissä tapauksissa konsensukseen vetoaminen toimi itse asiassa nimenomaan keinona tukahduttaa kansalaiskeskustelua. Se, että ydinenergialain muutos ei mennytkään samalla sapluunalla sukkana läpi, on pelkästään hyvä asia, ihan riippumatta siitä, mitä siitä ajatellaan Moskovassa. (Kummasti muuten juuri asevarustelun kannattajat tuntuvat olevan aina kovasti kiinnostuneita siitä, mitä Venäjällä ollaan mieltä Suomen politiikasta. Mistäköhän sekin johtuu?)
Lisäksi täytyy todeta, että kun puhumme ulko- ja turvallisuuspoliittisesta konsensuksesta, emme puhu konsensuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Konsensus ei nimittäin tarkoita sitä, että päätökset valmistellaan herrojen kesken saunan lauteilla, ja sitten kaikkien vain odotetaan sitoutuvan niihin mukisematta. Konsensuspäätöksentekoon kuuluu, että siinä kuullaan tasapuolisesti kaikkia asianosaisia, ja pyritään huomioimaan kaikki näkökulmat lopullista päätöstä muotoiltaessa. Konsensuspäätös ei voi myöskään pohjautua sellaiseen informaatioon, joka ei ole kaikkien asianosaisten käytettävissä. Tällöin ei ole kyse konsensuksesta, vaan autoritarismista.
Kokoomus on yksinvaltaisella toiminnallaan tehnyt tahtomattaan palveluksen suomalaiselle poliittiselle keskustelulle avaamalla ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen matopurkin. Toivottavasti antimilitaristiset toimijat nyt hyödyntävät tämän auenneen ikkunan ja tuovat pöytään uusia vaatimuksia esimerkiksi F35-hävittäjien ja Daavidin linko -ilmapuolustusjärjestelmän hankintojen perumiseksi. Jos radikaaleja muutoksia Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaan kerran voidaan tehdä yksipuolisella ilmoituksella asevarustelua kiihdyttävään suuntaan, niin miksei sitten toiseenkin suuntaan politiikan voimasuhteiden muuttuessa?
Lakimuutoksen liepeillä käyty keskustelu Naton ydinpelotteesta ja ”taktisista” ydinaseista näyttäytyy lievästi sanottuna absurdina. Tosi asiassa sellaisessa skenaariossa, jossa ydinaseita aletaan aikuisten oikeasti liikutella Suomen alueella, joutavat kaikki puheet pelotteista ja kansallisesta turvallisuudesta jo romukoppaan. Silloin ollaan epäonnistuttu turvallisuuspolitiikassa niin rankasti, että millään lakipykälillä ei ole enää mitään merkitystä. Silloin ei kukaan ole enää turvassa, vaikka olisi kuinka hyvin varauduttu.
Ydinaseet muodostavat eksistentiaalisen uhan paitsi suomalaisten, niin myös kaikkien muiden maailman ihmisten turvallisuudelle. Ainoaa vastuullista ydinasepolitiikkaa onkin sellainen, jossa tehdään kaikki mahdollinen ydinaseiden leviämisen estämiseksi. Suomen kaltainen pieni maa ei tietenkään pysty vaikuttamaan suurvaltojen ydinasepolitiikkaan, mutta vähintä, mitä Suomi voi tehdä, on kieltää jatkossakin kategorisesti ydinaseiden tuominen omalle maaperälleen missään olosuhteissa. Se on varmasti sellainen linjaus, jonka taakse on löydettävissä aito konsensus.
(Kuva: Wikimedia)
… julkaisi tämän uudelleen!
… julkaisi tämän uudelleen!
… tykkäsi tästä!