Saatteeksi: Martti Koskenniemen erinomainen luento Tiede- kulmassa (01.10.2026) asetti kysymyksen liberaalidemokratian ikuisesta dilemmasta: Kansan edustaminen vai ihmisoikeudet? Hän ajautui tunnustamaan liberaalidemokratian voimattomuuden ekologisten haasteiden edessä ja asettui puolustamaan elämää vaikka se vaatisi luopumista demokratiasta. Mutta onko liberaalidemokratialle parempia, demokraattisempia vaihtoehtoja?
Demokratian tulevaisuus …
Koskenniemelle esitettiin tilaisuuden lopuksi yleisökysymys: ”Minkälainen tulee olemaan demokratian tulevaisuus, 20-50 vuotta eteenpäin? Mitä uskallat sanoa? Nyt, jos ennustus osuu oikeaan, niin sitten sinut muistetaan!”
Koskenniemi vastasi:
… minä luulen, että tuolla aikajanalla, 20–50 vuotta, me tulemme elämään semmoisessa maailmassa, jossa on edelleen monenlaista elämisen tapaa. On valtioita, jotka ovat jossakin suhteessa demokraattisia ja valtioita, paljon valtioita, jotka eivät ole ollenkaan demokraattisia. Mutta minä luulen, että kysymys siitä, olemmeko me demokraattisia vai ei, on vähemmän tärkeä … kuin se kysymys siitä, että millä tavalla me ylipäänsä pystymme näissä ympäristöolosuhteissa elämään.”
Meidän olisi siis mahdollisesti luovuttava demokratiasta pelastaaksemme elämän kotimaapallollamme. ”… jos on niin, että ilmastonmuutos tekee mahdottomaksi meidän elää sillä tavalla kuin olemme eläneet ja demokraattiset rakenteet vaan pitkittävät sitä … tällä ylätasolla, niin kyllä se demokratia minun puolestani saa mennä sitten …”
… mutta onko demokratiasta luopuminen mikään vaihtoehto? … siis sitoutuminen ulkopoliittiseen realismiin, Pelon politiikkaan ja talouden militarisoimiseen? Jospa ”ympäristöolosuhteet”, siis ekologinen realismi suorastaan vaatii juuri ”demokratiaa”, siis Toivon politiikan jatkamista ja sen syventämistä Elon politiikaksi? Jospa liberaalidemokratia ei siihen kykene? Se saa sitten ”mennä”, ei demokratia!
“Yhteiskunta luo itse itsensä”
Koskenniemi totesi heti luentonsa alussa:
”Yhteiskunta on riippumaton monarkiasta, riippumaton oligarkkivallasta tai aatelisvallasta. Yhteiskunta luo itse itsensä.” Se ei voi siis tukeutua mihinkään ulkopuoliseen, ei Jumalaan, ei Valtiovaltaan, vaan vain itseensä. Se määrittelee itse sen ”kiven”, johon uskoa ja johon tukeutua.
Suomen kielen sana ”yhteisö” (<yksi) ei nosta esiin yhteisön ulkoista suhdetta, niin kuin englannin kielen sana community (< yhteinen vesi/ruoka), ts. yhteisön rakentumista yhteydessä ulkopuoliseen ehtoon, luontoon, eikä myöskään saksan kielen sanan ge-mein-schaft (< useille ihmisille vuorotellen kuuluvaa’, ’useille ihmisille samalla tavalla kuuluvaa) tai Ge-sell-schaft (< henkilö, toveri, joka jakaa majoituksen toisen kanssa) avaamaa konkreettista tapahtumaa ihmisten välillä.
Koskenniemen mukaan uusliberalismi (1975-2008) nosti politiikan keskiöön globalisaation, erityisryhmien edut, talouspolitiikan, markkinat, asiantuntijuuden ja identiteettipolitiikan, ”historian lopun”, talous ennusteet ja oikeusvaltion, perus- ja ihmisoikeudet.
Politiikassa ei enää ollut kysymys kansallisista hankkeista, ”hyvinvointivaltiosta”, vaan mitä erilaisempien etujen ajamisesta itse kunkin ”oikeuksina”. Politiikan tuli perustua oikeuksiin eikä oikeuksien politiikkaan. Poliittiset ideologiat eivät siis olleet enää tarpeen. Kansakunta, kansa kalpeni väestötilastoiksi.
Liberaalidemokraattisesta oikeusvaltiomuodosta kehkeytyi myös ehto kansallisvaltion täysivaltaiselle, suvereenille oikeudelliselle asemalle kansainvälisessä politiikassa. Politiikka vetosi oikeuteen, mutta “oikeudella” ei ollut mihin ulkopuoliseen vedota uskonnon vapauden jälkeen, kas kun “oikeus” käsittelee lähtökohtaisesti ihmisten välisiä suhteita, kysymys suhteestamme luontoon ei ole ollut julkisoikeudellinen kysymys.
Jos emme voi vedota ulkopuoliseen tahoon “ihmisoikeuksien” toteuttamisessa, niin meidän on asetettava itse se jokin, “kivi”, johon vedota.
Ideologiat takaisin
Yhteisö, kuten kansakunta, tarvitsee Koskenniemen mukaan vaikkapa Senaatintorille yhdessä asetetun ”kiven”, joka olisi yhteinen tekijä; ”se, jota me joka aamu katsoisimme ja joka, jonka ääreen me joka ilta polvistuisimme, johon suhteessa olisi kaikki se, mitä me teemme, olisi jossakin tavalla jollakin tavalla merkityksellistä.” Yhteisöllä olisi siis jotain ”pyhää”.
Viimeksi tuoksi kiveksi on ehdotettu ”velkajarrua”, mutta keskustelussa esille nousi myös toinen pyhä kivi: ”ilmastonmuutos”, siis ekologinen realismi. Tällöin Koskenniemen mukaan kysymys siitä, olemmeko me demokraattisia vai ei, on vähemmän tärkeää, suhteessa kysymykseen siitä, että millä tavalla me ylipäänsä pystymme näissä ympäristöolosuhteissa elämään”, kuten edellä todettiin.
Luopuisimmeko sitten demokratian ytimestä, siitä kulttuuriliberalismin saavutuksesta, että kenenkään omakohtaista kokemusta, mukaan lukien kokemusta oikeudenmukaisuudesta, ei voida kiistää, ja että itse kukin saa kenenkään sitä estämättä julkisesti esittää ja puolustaa tuota kokemustaan? Vai onko niin, että juuri tuo oikeus demokratian lähtökohtana on edellytys ratkaista ekologisen kriisin asettamat haasteet. Tarvitsemme siis ekologista demokratiaa liberaalidemokratian puutteiden voittamiseksi. Mitä tarkoitan?
Luontohan ei ole meille uhka, vaan me olemme nyt taloudellisen kasvun politiikalla uhka luonnolle. Yhteisön identiteettiä, ”kiveä” ei voida jäsentää yhteisön – sanokaamme esimerkiksi suurkaupungin tai -yrityksen – sisäisenä kysymyksenä vaan suhteessa luontoon, niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin, tai oikeastaan niiden keskinäiseen suhteeseen: kuinka rakentaa sisäisen luonnon ja ulkoisen luonnon suhde toinen toistaan tukevaksi ja kehittäväksi ekologisen realismin ehdoilla – identiteettimme rakentuu juuri tämän yhteisöllisen uusintamisen (commoning reproduction) kautta. Uusintava identiteettimme (reproductive identity) ei siis perustu johonkin ulkopuoliseen “kiveen” vetoamiseen – oli se sitten Jumala, Valtio, Luonto, Talouskoneisto – vaan historialliseen ja luonnonhistorialliseen suhteeseemme sisäisen ja ulkoisen luonnon välillä: millaisen kulttuurin, sivilisaation niiden keskinäisen välityksen kautta rakennamme. Se on ekologisen realismin ja ekologisen demokratian ideologia.
Pelon politiikasta taas Toivon ja Elon politiikkaan!
Taistelemme siis elämän ja demokratian puolesta!