Ystävät, toverit ja yhteisöt

Ystävänpäivää ITSE KULLEKIN! 14.2.

…toivottaa Öisinajattelija. Minua ei haittaa tippaakaan kuka päivän on keksinyt. Sille on paikkansa, varsinkin nykymaailmassa. On oikein ja toverillista muistaa ystäviä soitoin, tervehdyksin ja viestein. Kiittää ystävyydestä, tavata, juoda kahvit tai kaljat – ja pyytää , jos kaipaa, vaikka apua, neuvoa, lainaa… Ystävät ovat monella meistä harvassa, yksinäisyys vieraana aamusta iltaan. Onkohan paljon mainostetun yhteisöllisyyden hiipuminen juuri eräs syy siihen, että ollaan yksin, ilman ystäviä? Apua harva kehtaa pyytää enää edes hädässään (?). Ja auttaako kukaan, kävelläänkö ohi? Talkoot ja työväentalot ovat vasemmalla laidallakin vain muisto menneestä yhteisöllisyydestä, ystävyydestä, pyyteettömän reilusta auttamisesta.

2000-luvun Suomessa yksinäisyys kummittelee jokapuolella: opiskelijoissa, yksineläjissä, perheissä, nuorissa, yksinhuoltajissa, vanhoissa, sairaissa, eläkeläisissä, työttömissä ja monissa muissa systeemistä SYRJÄÄNLYÖDYISSÄ piireissä – maalla ja kaupungissa.

Kyllä me jokainen jotakin ystäväporukkaa kaipaamme, niin hyvinä kuin pahoina päivinä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että joskus virtuaaliystävät ovat ystäviä vain netissä, naamakirjassa. Vaihtoehto sekin. Toinen puoli asiaa on, että moni eläkeikää lähestyvä työtön tai jo eläkeläinen ei netistä, naamakirjasta ja sähköposteista ole edes kuullut. Tätä vanhenevaa porukkaa asuu kanssani Joensuun Mäntylässä ja Penttilässä riittämiin – tässäkin vuokratalossa, missä asun itsekin ja naputtelen tätä ystävänpäiväjuttua. Joensuun Penttilä on seutua, missä lakkautettiin Joensuun suurimpiin kuulunut työnantaja, Penttilän saha reilut parikymmentä vuotta sitten. Joensuun Penttilästä lähti liikkeelle myös pahamaineinen skiniliike, joka tunnettiin kaupungissa alunperin nimellä ”Penttilän pojat”.

Moni menetti sahan sulkemisen jälkeen amattinsa, juurensa, yhteisönsä, ystävänsä. Seuraavat sijaiskärsijät olivat lapset ja nuoret. Näissä Mäntylän taloissa saha-aikoja muistellaan, yhteisiä saunailtoja, urheilukilpailuja, talkoita kaivataan. Aika kultaa muistot, se on selvä – sillä sahatyö oli tosiasiassa rankkaa puuhaa ja niin sanotusti työväen selkänahasta UPM ja muut omistajayhtiöt nylkivät voittonsa vuosikymmeniä. Nyt UPM puhdistuttaa veronmaksajilla jälkensä, sillä Joensuun kaupunki maksaa suuroperaation sahan saastuttaman maan käsittelystä, poiskuljetuksesta. Entiset duunarit muistelevat menneitä, kituvat eläkkeellä, kuolevat viinaan… Eikä vasemmisto ole pystynyt näihin asioihin vastaamaan juuri mitenkään. 1990-luvulla, siis henkilötasolla. Mitä nyt joskus heikosti puolustamalla hyvinvointivaltion rippeitä…

Ja sitten toisenlaista, ”valtiollista ystävyyttä”: YYA

Väitän, että YYA eli ystävyys-yhteistyö- ja avunantosopimus oli monella tavoin alkuvaiheessa, vuoden 1948 jälkeen, Suomelle hyödyksi. Ja tietysti ETYK-vuonna 1975 maan status oli korkealla UKK:nkin ansiosta. Tarkoitan globaalia maailmantilannetta, Suomen poliittista asemaa, bilateraalipohjaista teollisuutta, kauppaa, vientiteollisuutta.

Muutenhan YYA oli seremonioineen kaikenlaisten eliittien näyttäytymis- ja juopottelujuhlaa, valtioidenvälistä fraseologiaa ja liturgiaa, jota sitten imitoitiin alemmilla tasoilla, opiskelijajärjestöissäkin. Sitä ystävyyttä en kaipaa, tätä Suomi-NL- välistä virallista hymistelyä. YYA-juhlaa muuten vietettiin muistaakseni aina huhtikuun alussa? On se kumma ettei tuollaisia asioita enää muista…, vaikka ensimmäistä kertaa elämässäni olin televisiokamerankin edessä Pietarin / Leningradin ystävyystalolla vuonna 1973, YYA:n 25-vuotisjuhlissa. Pidin puheen venäjäksi, LASSin (Leningradin Akateeminen Sosialistiseura) tai Zemljatshestvon (Suomalainen osakunta) edustajana. Olin molempien hallituksessa, muistaakseni (?). Kyllä jännitti…

YYA ei johtanut todelliseen ihmistenväliseen ystävyyteen kuin harvoissa tapauksissa. Esimerkiksi silloin kun suomalaisetkin opettelivat venäjää ja Venäjää, musisoivat, tanssivat, näyttelivät, tekivät työtä yhdessä… tai viettivät vuosia itänaapurissa. Nykyiset Suomi-Venäjä-ystävyysseurat, esimerkiksi Joensuun Venäjän ystävät ry tekee yhteistyötä aivan toisella tavalla: ruohonjuuritasolla, yhteisin kansalaisprojektein. Mukana on sosiaalipolitiikkaa, nuorisokysymyksiä, kulttuurihankkeita. Monet Suomessa asuvat venäjänkieliset ovat innolla mukana näissä riennoissa – ja heidän kauttaan myös luontevat IHMISystävyyssuhteet itään usein hoituvat, ennakkoluulot katoavat, todellinen ystävyys saa alkuvoimaa. Venäjäähän Joensuussa ei paljon osata, ei edes yliopistolla…, vaikka rajan pinnassa ollaan, susirajalla.

Ja vielä: on kai vaikea olla rehellisesti jonkun valtion ystävä ? Valtio kun ei aina kaikkia kansalaisiaan kunnioita. Rakasta nyt sitten moista hirviötä. Aina on helpompaa erottaa valtionpolitiikka ja ihmissuhteet. Ruohonjuuritaso, rajat ylittävät tekemiset vaikka kansalaisjärjestöjen tai ammatillisten toimijoiden kesken. Tämä 2000-luvun Suomi-Venäjä-ystävyysseuroissa osataan mainiosti.

Ystävä voi olla myös, vaikka on eri mieltä. Voi myös rakastaa ja olla eri mieltä: tunnetaso ja ihmisten sosiaalisen ja seksuaalisen kanssakäymisen muodot ovat moninaiset ja joskus jopa arvaamattomat. Siitä seuraa, että ystävyyteen kuuluu myös ehdottomasti sanomisen vapaus, erilaisen mielipiteen kunnioitus.

Jälkikirjoitus:

Joensuussa sijaitseva Penttilän saha oli sadan vuoden ajan kaupungin
keskeinen työnantaja. Sen alueella ja ympäristössä muotoutui
perinteinen suomalainen työläisyhteisö elämäntapoineen, omaperäisine
ihmissuhteineen sekä luokkaristiriitoineen. Tutkija Kaisu Kortelaisen
kiinnostus Penttilän työläisyhteisöön alkoi heti sahan sulkemisen
jälkeen, parikymmentä vuotta sitten. Aiheesta syntyi gradu,
lisensiaatintyö ja vuoden 2008 lopulla väitöskirja. ”Penttilän
sahayhteisö ja työläisyys” on muistitietoon ja haastatteluihin
perustuva upea tutkimus!

Joensun virallinen Öisinajattelija