”On lottovoitto syntyä Suomeen”
”Maassa maan tavalla …tai maasta pois”
Ryssä on ryssä… vaikka voissa paistais”
Mielipidekyselyjen perusteella peräti 60 % kansasta on tätä nykyä sitä mieltä, että Suomi ei tarvitse lisää maahanmuuttajia.Iitsehän me elämme lottovoittajien paratiisissa, omasta mielestämme, emmekä siis muukalaisia kaipaa…
Kun oikein kysytään, samalla manipuloidaan
Ulkomaalaisvastainen ilmapiiri on kiistatta kiristynyt, mutta manipuloimalla, pelottelemalla ja ”oikein” kysymällä – ”…pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?…” – saadaan myös tietynlaisia vastauksia. Jos mielipidettä olisi tiedusteltu vielä provokatorisemmin
– ”…keitä ulkomaalaisia Suomen pitäisi ottaa?…” – veikkaan ja pahoin pelkään, että listan loppupäästä löytyisivät somalit ja venäläiset.
On muuten aika outoa kysyä ” …pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?…”,
koska itse asiassa otamme/ valitsemme vain parin kategorian muuttajia (korkeintaan muutaman tuhat vuodessa, huom!!!)
1) kiintiöpakolaisia
2) turvapaikanhakijoita
Muut ulkomaalaiset tulevat tänne ihan omia aikojaan ja omia teitään – kuka töihin tai opiskelemaan, kuka naimakaupan tai muun kiertokulun ja -koulun kautta, EU:ssa kun liikutaan aika lailla vapaasti.
Vieras väärästä maasta
Inna Latiseva tuli Suomeen Pietarista yli 20 vuotta sitten avioiduttuaan suomalaismiehen kanssa. Tätä nykyä hän asuu Espanjassa, jonne muutti muutama vuosi sitten päästäkseen eroon ”toisen luokan kansalainen” -statuksestaan. Inna koki Suomessa ensin köyhyyttä ja ryssävihaa, sitten – menestyttyään liike-elämässä – myös kateutta ja torjuntaa. Ystäviä suomalaisista ei juuri löytynyt ja oma mieskin, Pietarissa niin puhelias ja romanttinen ”Pekka” muuttui mykäksi ja perisuomalaiseksi (huom. ei perussuomalaiseksi!) sohvalla makaajaksi heti kun raja ylitettiin. Inna halusi selvittää ajatuksensa kirjoittamalla. Näin syntyi eräänlainen muistelmateos ”Ryssänä Suomessa. Vieras väärästä maasta” (2010). Se on karu kertomus kylmästä maasta ja sen tunteettomista ja sulkeutuneista kansalaisista.
Suomessa asuu monenlaisia ulkomaalaisia, joista suunnilleen kolmannes, yli 50 000 on venäjänkielisiä. Viimeisin muuttoaalto itänaapurista alkoi Neuvostoliiton hajottua (1991), osin presidentti Mauno Koiviston inkeriläisille julistaman ”paluumuuttaja” -statuksen ansiosta. Sukujuuriltaan inkeriläisten mukana saapuivat myös venäjänkieliset aviopuolisot ja lapset. Mutta jos vähänkin tutkiskelee esimerkiksi Itä-Suomessa asuvaa venäjänkielistä väestönosaa, huomaa heti, että muuttajien koostumus on paljon ”paluumuuttoa” laajempi ja kirjavampi. ”Normaalit” maahanmuuttajat saattavat olla jopa enemmistönä? Suomessa asuu nimittäin tuhansittain suomalaisten miesten venäjänkielisiä vaimoja ja myös tänne opiskelemaan tai työtä tekemään tulleita nuorempia ja vanhempia Venäjän, tai entisen Neuvostoliiton kansalaisia.
Inturistin matkaoppaana Pietarissa työskennellyt Inna Latiseva oli ”normaali” maahanmuuttaja: hän rakastui suomalaiseen. Innan mukana Suomeen muutti myös hänen tyttärensä. Myöhemmin avioparille syntyi poika. Vaikka avio-onni loppui lyhyeen, Inna sinnitteli pitkään – ja jopa elätti perheensä miehen firman tehtyä konkurssin 1990-luvun lamavuosina.
Venäläisnaisen subjektiivinen tilitys?
Ryssänä Suomessa on tervetullutta tekstiä jokaiselle suomalaiselle, vanhemmalle ja nuoremmalle – ja ehkä erityisesti myös vähemmän venäläistä ajattelutapaa tuntevalle yrittäjälle. Innan kokemukset ruotsalais- ja suomalaisyrityksen palveluksessa kirjan loppupuolella ovat nimittäin harvinaista luettavaa liike-elämän koukeroista ja kateudesta. Myös perhe-elämän kuvaus ja koetun ryssävihan muodot, poissulkeminen ystävä-, sukulais- ja naapuripiiristä, pistävät ajattelemaan, millaisia me suomalaiset oikein olemme. Voiko kyseessä olla pelkkä puhumattomuus, sulkeutuneisuus ja ujous vaiko alitajuinen suhtautuminen itänaapurista tulleeseen. Kuinka on mahdollista, että omat lapsetkin häpeävät venäjää puhuvaa äitiään ja kokevat ennakkoluuloja kun heidän syntyperänsä selviää lähiympäristölle?. Inna etsii useamman kerran kirjassaan vastauksia suomalaisten yksinäisyyteen, puhumattomuuteen, masentuneisuuteen – ja tietysti asenteellisuuteen.
Eräs vastaus, joka selkenee vasta Barcelonassa on se, että hän on tullut Suomeen ”väärästä maasta”. Hän on täällä ei-toivottu ulkomaalainen, ja kohtalotovereita löytyy maailmaltakin. Ryssävihan kaltaista ennakkoluuloa tunnetaan Innan mukaan myös Espanjassa, tiettyjen Latinalaisen Amerikan maiden siirtolaisia kohtaan.
Ryssänä Suomessa on hyvin subjektiivinen tilitys, joka vetää mukaansa, vaikka ei ole mikään kielellinen kukkais- tai merkkiteos. Se on käännetty suomeksi englanninkielisestä käsikirjoituksesta. (Inna Latiseva osaa viittä
kieltä, ja juuri englantia erinomaisesti.). Teoksen subjektiivisuus näkyy esimerkiksi siinä, että asioita ei ole yritettykään katsoa ex-aviomiehen näkökulmasta. Mutta harvoinpa muistelmissa, saati avioeroselostuksissa toiselle suunvuoro suodaan! Ristiriitaisia tunteita lukijassa herättää myös kirjoittajan ihannoima taloudellinen menestys ja sen yksityiskohtien kuvaus loppupuolella. Mammonan ylistys tunkee läpi rivien välistä – siitäkin huolimatta, että Inna Latyseva vähän väliä korostaa kuinka vähän raha hänelle merkitsee. Selväksi tulee myös se että päähenkilö on uranainen, jolle työ on ollut kaikki kaikessa – kunnes sairaus pysäyttää ja jysäyttää tajunnan.
Gogolin peili?
Vaikka kirjan sivuilta katkeruus välillä heijastuukin, Ryssänä Suomessa on sensuroimaton ulkopuolisen näkemys meistä suomalaisista. Emmekä me
kummoisina näyttäydy – kun Gogolin peiliin katsomme: ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino”. Suomeen syntyminen tai rantautuminen ei
ole mikään lottovoitto kenellekään, vaikka monen tänne kotoutuneen venäläisen kertomus maastamme olisikin aivan toisenlainen selviytymistarina kuin Inna Latisevan.
(Lyhyempi kirja-arvioni Ryssänä Suomessa-teoksesta on julkaistu – Karjalainen, 24.3.2010)
Joensuun virallinen Öisinajattelija
En lukenut kyseistä kirjaa ja olen samaa mieltä sun kanssa että kirja on subjektiivinen tilitys omasta elämästä ja omista kokemuksista Suomessa. Pitkään Suomessa asuneena venäläisenä en koskaan kokenut toisen luokan ihmisenä olemisen tuntemuksia, vaikka vaikeuksia on ollut ja paljon. Minusta ihminen, joka tuntee noin ei vain yksinkertaisesti integroitunut ja sen takia tunteee itsensä ulkopuoliseksi ja jos päälle vielä lasketaan epäonnistunut avioliitto ja sen kautta romuttuneet unelmat- niin katkerus, epätoivo ja negatiiviset tuntemukset valloitavat sielun ja elämästä tulee helvetti. Ei ihme jos sellaisen ihmisen elämästä syntyy tälläinen katera teos
Ilmeisesti hän ei koskaan halunnut katsellä elämää suomalaisiin silminiin saati ymmärtää suomalaisia. On toki venäläisillä on sellainen mielipide suomalaisista että yrmeä metsäkansa Europan laidalla, joilla puukot puhuu, känni joka perjantai ja ihmissuhteet olemattomat
Kiitos kommentista, Ludmila!
Suomeen muuttaneiden ulkomaalaisten kokemukset ovat hyvin erilaiset, myös venäläisten. Toiset viihyvät, toiset eivät. On objektiivisia ja subjektiivisia syitä.
Usein henk. koht. elämän epäonnistuminen ja juuri avioero voi olla syy siihen ettei tunne tulleensa hyväksytyksi muidenkaan silmissä. Toisaalta,
moni venäjänkielinen kyllä joutuu myös ns. ryssävihan kohteeksi Suomessa, vaikka kuinka yrittäisi elää ”maan tavalla”. Ennakkoluuloja riittää – ja varmaankin ”kansanluonteen” tasolla erilaisiakin ollaan: suomalaiset sulkeutuneempia, hiljaisempia ja vähemmän vieraanvaraisia jne kuin venäläiset.
Öisinajattelija
totta että monet suomalaiset ovat sulkeutuneita, hiljaisia tai joroja, mutta se on lähinnä ujous eikä minä näe mitään pahaa tässä. Mieheni suku on keski-Suomesta, sisko asuu pohjois Savossa, joten Helsingin lisäksi olen käynyt ja nähnyt miten, n.s. maalaisjussit asuvat. Rehellisia, työtä pelkäämättömiä ja sisukaita ihmisiä. Kaupunkilaiset ovat erilaisia ja täällä joskus unohdetaan että ollaan kuitenkin kaikki ihmisiä vaan. Minun kohdallani ryssittely oli lähinnä kännikalojen ja spurgujen suusta, muuten en kokenut työelämässä tai muuten vihaa itseni kohtaan. Olen tehnyt töitä mahtavien ihmisten kanssa ja minulla on hyvät muistot työpaikoilta, jossa olin ollut töissä. Nyt olen omassa yrityksessa työlistettynä, samoin mieheni. Olen Suomessa kuin kala vedessä, mutta tää lienee harvinaista vai mitä?
Terve Pentti!
Asiani ei koske tätä juttua vaan valokuvaa, mikä oli jutussasi Varkaudesta 1918. Jutussasi käsittelit mm. Hannu Itkosen kirjaa Varkaus,Suomi ja vuosi 1918, ”Kansallinen ja paikallinen vallankumous”
Siinä oli kuva, joka oli otettu kansallisarkistosta. Valitettavasti siinä on suurenluokan moka. Kuva ja sen esittämät tuhot eivät ole Varkaudesta!
Varkaudessa ei ole koskaan ollut tehdasseurakunnan kirkossa kahta tornia, eikä milloinkaan tuon näköisiä ja eikä taisteluissa ja 1918 talvella poltettu kuin kolme rakennusta, joista Päiviönsaarella yksi, josta kuvan pitäisi olla. Vain Saha tehtaanvirran varrella poltettiin taistelun aikana.
Voisitko toimittaa asian eteenpäin, että tuo virheellinen kuva poistetaan niin jutustasi kuin oikaisupyynnöllä kansallisarkistoonkin.
Kuva saattaa olla paremminkin ”Tie Tampereelle reitin varrelta”
Huomenta Punavuoresta,
Rohkenen olla eri mieltä kirjoittajan näkemyksestä ”Suomeen syntyminen tai rantautuminen ei ole mikään lottovoitto kenellekään”. Olen asunut elämäni varrella ja ollut työssä vuosia monessa maassa mukaanlukien parikin kansandemokratiaa: ankeudella ei ollut mitään rajaa entisisissä Puolassa ja Tsekkoslovakiassa. Suomi erottui kaikista maista kirkkaana helmenä! Kyllä suomalaiset ovat sen itsekin nyt tajunneet: kv. tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat onnellisimpia maailmassa. Niin minäkin – ja Sinäkin, jos oikein pysähdyt ajattelemaan!
Huomenta Joensuusta, Tohnin äijä & co!
Me suomalaisetko onnellisia lottovoittajia? Vaikea uskoa – näissä masennuksen maisemissa, pers-arjalassa. Itsemurhaajien, koulukiusaajien ja -ampujien valtakunnassa?
Tietenkin onnellisuus on aina suhteellista ja subjektiivista eikä Öisinajattelijakaan ihan joka yö valvo murheita miettien.
Niin, ja onhan meillä melkoinen bruttokansantuote ja palkkaakin niillä joilla työtä. Kun itse taas vapun jälkeen kävelen kilometritehtaalla niin kyllä se mietityttää. Toisaalta olen onnellinen ja vapaa aikatauluista – ja tekemistä kyllä piisaa…
Ei kun hymyä huuleen…ja avantoon kun Pielinen ja Pyhäselkä vielä jäässä.
Öisinajattelija
Hei, Pentti,
olen toisin kuin Ludmila kirjan lukenut. Kyllä se vaati konjakkilasia ja Leevi&The Leavingsia taustalle, muuten en pystynyt etenemään lukemisessani.
Kirjassa minua eniten ärsytti se, että kirjoittaja tuputtaa lukijalle selvän syyllisyystunteen. Olen itse ihan venäläinen-venäläinen, jolla suomalainen-suomalainen puoliso, ja lopun lopuksi minusta tuntui pahalta se, etten voi samaistua millään Innan kokemuksiin, koska olen hävyttömästi tyytyväinen elämääni täällä.
Minun mielestäni syyllisyystunne, joka pidetään usein n. s. motivoivana muutoksiin, on just perseestä eikä motivoi ketään mihinkään paitsi masennukseen ja vihaan. Tai sekoitetaan kaksi eri tunnetta – syyllisyystunne ja vastuun tunne. Jos ihminen tuntee vastuutta, hän voisi ryhtyä korjaamaan asioita. Syyllisyystunne ei ole siitä, että ”teen väärin, pitää korjata, otan vastuun”. Syyllisyystunne on suoran sanojen ”OLEN huono vaikka mitään tekisin korjattavaksi”. Jospa ihmekaupalla kaikki suomalaiset yhtäkkiä tykkäävät venäläisistä, tämä ei muuttaisi heidän syyllisyydessä mitään, koska siihen löytyy heti joku toinen peruste: olemme huonoja koska emme puhua paljon, olemme huonoja koska emme osaa kokata, olemme huonoja koska meillä ammutaan kouluissa jne. Ja vielä mitä: syyllisyystunteessa on pahinta se, että tunne pakottaa piilottelemaan omalta itselyä omia tunteita ja asenteita. Jos on häpeällistä vihata ryssiä, vihan olemassaoloa ei myönnetä, mutta itse viha ei häviä mihinkään. Se jopa kasvaa entisestä. Siinä mielessä pidän kirjan huonona alkukohteena asenteiden muutoksiin. Mutta kiitos sinun arvoistelustasi, se on minun mielestä vastuun tunnetta edistävä kirjoitus!
Spasibo Tebe ”Joku toinen suomalaisen vaimo”!
Inna Latisevan kirja taatusti jakaa mielipiteitä, siis myös Suomessa asuvien venäläisten suhteen. Olen saanut siitä, kirja-arviostani palautetta myös muualla kuin täällä blogi-palstalla.
Tässä ”…vihan olemassaoloa ei myönnetä, mutta itse viha ei häviä mihinkään. Se jopa kasvaa entisestä…” kirjoitit täyttä asiaa. Minusta näistä ”ryssävihan juurista” pitäisi puhua ja kirjoittaa enemmänkin. Totta kyllä, esim Matti Klinge on aika hyvin ajoittanut tuon ”tunteen” vuoden 1917 jälkeiseen Suomeen…
Siinä mielessä Latisevan teos on paikallaan (vaikka, kuten totesin, hyvin subjektiivinen kokemus ja minulle tuo ”materian ylistys” siinä …)vastenmielistä jopa…), että se on avoin itsetilitys ja myös vähän naivi, syyttävä puh.vuoro – ja juuri siksi saa monen kommentoimaan. Hyvä niin. Myös Sofi Oksasen PUHDISTUS sai aikaan mielipiteiden vyöryn… Oletkos lukenut sen? Mitä mieltä?
Öisinajattelija
Hei, Pentti,
sen verran kun olen itse lukenut Suomen historiaa koskevia materiaaleja ymmärsin, että vihalla oli (ja on edellenkin) oma roolinsa kansakunnan mythologiassa (joka ei rajoittu Kalevalaan :)). Eli näyttää siltä, että kehittyvä kansa tarvitsee jossakin vaiheessa vihollisen rakentaakseen omaa identiteettia. Vihollinen haetaan mieluummin ulkopuolelta, ja historallisia seikkoja huomioon ottaen. Jos vihollinen haetaan ihan sisäpuolelta (esim. Pol Potin mallin), on suuri vaara, että kansa hajoaa.
PUHDISTISTA en vielä lukenut (suurin syy on se, etten halunut lukiessa kurkistaa joka hetki sanakirjaan, mutta nyt osaan kieltä sen verran, että pärjään), mutta minusta Viron nykyaikainen tilanne jotenkin vastaa Suomen 20-30-luvuihin siinä, missä käsitellään suurvihollista – Venäjää. Siksi Viron venäläiset ovat nyt vaikeassa asemassa, kun heidät samaistutetaan Venäjään, suurviholliseen. Voisin tietenkin olla väärässä, koska minun käsitys historiasta on varsin pinnallinen. Siksi aion lukea S. Oksasen teokset, koska hän on yksi nykyaikaisen Viron mythologian luojista, ehkä symppaattisin semmoinen. 🙂
Onpa täällä tekstiä, tosin jo neljä vuotta vanhaa. Paljon on sen jälkeen ehtinyt tapahtua. Sanoisin, että kaikenlainen yleistäminen on vaarallista. Lisäksi maailmanpolitiikka tuo omat mausteensa keitoksiin. On myös runsaasti tunnetta pelissä, kansallistunnetta, koska ”veri on vettä sakeampaa”. Kuulostaa kliseeltä, mutta ois hyvä kun kansat vois elää keskenään rauhassa. Heti Krimin tapahtumien jälkeen ajattelin, että venäläiset ovat eräänlainen viides kolonna meillä. Tiedä häntä.
Itse olen lukenut tuon Innan kirjan sekä Oksasen teoksia.
Ja sitten eräs oleellinen pointti, nimittäin historia. Historiaa on kauempaakin kuin 1900-luvulta. Joskus ihmeteltiin Jugoslavian hajoamissotien aikaisia tapahtumia ja julmuuksia, eikä syyttä. Presidentti Koivisto muistutti, että jo 800-luvulla Kaarle Suurta huolestuttivat kroaattien ja serbien väliset kiistat…
jahaa en tiennyt että Oksanen on ”Viron mytologian luoja” ihan kuin Viroa ei ollut olemassakaan ennen Oksasta- onko sinun mielestä kyyditykset ja sorto on ”mytologia”? Enpä tiennyt ennen……
Meillä Suomessa turistit tulevat lähinnä Venäjältä. Aloitin äskettäin matkailualan opinnot. Kurssimme ainoa venäjää puhuva, jonka isovanhemmat tulevat venäjältä, ei halua palvella venäläisiä. Hänen mielestään venäläisiltä puuttuu alkeelisemmat käytöstavat, he juovat itsensä puolikuoliaiksi, eivätkä he ansaitse hänen avuliaisuuttaan. Venäläiset ovat hyvin rasistisia, joten siellä mustaihoisia tai erimieltä olevia hyljeksitään tai poliittisissa piireissä heidät tapetaankin. Yhdysvalloissa asuessani tapasin paljon Venäjältä äskettäin paenneita juutalaisia. He sanoivat asuneensa nykysaksassakin ystävällisemmässä seurassa. Toki suomalaisissakin on vikaa. Esim. suomalaisisillä on uskomaton kyky haukkua lahjakkaampia ulkomaalaisia urheilijalapsia ja suosia heidän omia köntyksiään. Ulkomailta Suomeen palattuani jouduin lopettamaan lasteni jalkapalloharrastuksen, he olivat olympiatason pelaajia toisin kuin suomalaislapset, koska suomalaisisät haukkuivat lapsiani suomeksi hirvittävillä nimillä. Lapseni eivät ehkä puhu hyvää suomea, mutta minä puhun. Laitoin siis lapseni ulkomaalaisten valmentajien joukkueisiin ja lähdemme Suomesta taas pois, kun se on taloudellisesti mahdollista. Innan kirja oli siis osuva kuvaus suomalaisrasismista, mutta venäläisten huonoa käytöstä normista poikkeavia kohtaan siinä väheksyttiin. Olen huomannut venäläisturisteista, että he todellakin halaavat ja hellivät omia lapsiaan, mutta eivät silti samalla hauku muiden lapsia. Suomalaisisillä on oppimista venäläisisistä, paitsi ei alkoholismin suhteen. Olisin mielummin venäläisisän kuin suomalaisisän lapsi.
Luin Innan kirjan äskettäin ja pystyin samaistumaan supisuomalaisena hänen kokemuksiinsa elämisestä Suomessa. ”Suomi on julma ja rikas maa” näin kirjoitti 10v. sitten Kelan asiantuntija. Nykyään Suomi on julma ja köyhä maa, kun elämme velaksi ja parempaa ei ole näköpiirissä. Olisiko Suomen toivo siinä, että meidän maamme köyhtyminen tekee suomalaisista nöyrempiä ja ystävällisempiä toisiamme kohtaan ?
Olen työni puolesta reissannut ympäri maapalloa, vaikkakaan en ole asunut missään maassa. Maapallolta löytyy monenlaista kulttuuria, mikä sinänsä on haaste meille kaikille. Ulkomaille on turha lähteä myymään mitään tuotetta, jollei tunne kyseisen maan tapoja ja kulttuuria, sillä jos niissä mokaa niin kauppoja ei synny …. Näin se vaan menee … Minä en usko monikulttuurisuuden kukoistukseen, sillä ne asiat ja opit, mitä lapsena juurrutetaan ihmiseen ovat siellä aina ja iäti eikä niistä haluta luopua.
ymmärrän hyvin kantasomalaisna tuota ”turisti väärästä maasta” kertojaa. olen itse asunut kansallismielisessa (sairaan kansallismielisessa) unkarissa. jossa kadulla huudllaan: emme pidä ulkolaisista” kun he näkevät ulkolaisen. ulkolaiset unkaria puhuvat ei saa autoa lainaksi kuin englannin kielellä..ei ymmärryksen takia, vaan siksi koska olet tunkeutunut maahan ja opetellut unkaria, se koetaaan maahantunkeutumiseksi, koska unkari kuuluu vain unkarilaisille ja kun puhut vain englantia niin kaikki pelaa, koska silloin sinua pidetään turistina joka ei ole tunkeutunut sivistyneiden, rehellisten, viisaiden, oppineiden, jumalan luoman unkarin kansan sekaan vääräverisenä, jolla ei ole puhdas unkarilainen veri, josta unkarilaiset ovat hyvin tarkkoja.
seurakunnassakin (hit gyulekeszet) vaadittiin ulkolaisilta passin luovutus ei tarkastettavaksi mutta depositioniksi haltuun, koska olet ulkolainen jne. joten ymmärrän kirjoittajaa samanlaisia ( mutta onneksi yksiloina) voi olla suomessakin ja silloin ulkolainen yksilo ei parhaalla mahdollisella käyttäytymisellä saa arvostusta, koska on ulkolainen, eli alempi arvoinen rodullisesti parempiarvoisten seassa..se on kuin sääty yhteiskunta, josta ei voi nousta..koska ympäristo ei arvosta sinua yksilöna, vaan ympäristö perustaa näkemyksensä rotuun..eli äidinkieleen, joka on ainut rodun tunnusmerkki usein. jne.