Sodankylän elokuvajuhlien aamukeskusteluissa Peter von BAGHIN viimeinen kysymys kulloinkin haastateltavana olevalle ohjaajalle kuuluu: Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Oma vastaukseni on suht helppo (vaikka kukaan ei minulta kysy, nyyh!(), tietyin varauksin: Andrei Tarkovskin PEILIN kanssa pärjäisi pitkään. Ja jos saisi sen rinnalle vielä saman ohjaajan STALKERIN, mitäpä sitä elokuvakulttuurista muuta kaipaisi. Elokuvakieli ei ole noiden mestariteosten jälkeen paljonkaan kehittynyt. Aleksandr Sokurov olisi Tarkovskista seuraava – ihan mikä Sokurov tahansa!
Entä minkä kirjan ottaisin autiolle saarelle? Tämäkin on helppo. Fjodor Dostojevskin IDIOOTIN tai KARAMAZOVIN VELJESTEN, jopa RIKOKSEN JA RANGAISTUKSEN kanssa voisi viihtyä loputtomiin – venäjän kieltä unohtamatta. Jos joku haluaisi rangaista Öisinajattelijaa, hän pakkaisi aution saren laukkuun Lev Tolstoin SODAN JA RAUHAN. Säästäkää sieluani siltä! Jos taas pitäisi valita joku suomalainen (pois se minusta) – ainakaan Hannu Salaman SIINÄ NÄKIJÄ MISSÄ TEKIJÄ-romaanin kanssa ei pitkästyisi. Tasoja ja näkökulmia löytyy…
Uptown Top Ranking
Entä minkä levyn ottaisin autiolle saarelle? (Tämä kysymys – tai koko tämä blogi! – aktualisoitui, koska hollantilaisvahvistus Joensuun vallankumoukselle eli ystäväni Edo Penning korjasi eilen levysoittimeni, vinyylisoittimen – tietysti..).
Blogini lukijoista tuskin kukaan tietää, että intohimomusiikkini on REGGAE. Ja nimenomaan Kingston Reggae, aito jamaikalainen. Opin kuuntelemaan ja nauttimaan siitä 1970-luvun Pietarissa. Sinne sen toivat latinalaisamerikkalaiset & afrikkalaiset opiskelijat jo paljon ennen kuin kukaan Suomessa oli kuullut edes Bob Marleysta.
Voisin pärjätä autiolla saarella Keith Hudsonin RASTA COMMUNICATION-älppärin parissa monta vuotta. Levytysvuosi on reggaen maineaikaa eli 1978. Englantilaisesta julistavasta reggaesta saattaisin kelpuuttaa Linton Kwesi Johnsonin, tuon historitietoisen rastan kovaa kamaa nimeltä MAKING HISTORY. Siinä on brittiyhteiskuntaa hieman toisesta näkökulmasta: Vat abaut dii vooking Claas, IN JAMAICAN INGLISH! Jos puhutaan Bob Marleysta, voisin ottaa UPRISING-vinyylin. Voi hyvänen aika miten komealta kuulostaa taas pitkän tauon jälkeen ZION TRAIN tai FOREVER LOVING JAH tai COULD YOU BE LOVED. Yhtyeistä menettelevät myös Burning Spear, Aswad ja Black Uhuru, artisteista Johnny Clarke, Jimmy Cliff ja Peter Tosh.
Mutta miksi VALEHTELEN JA KIERTELEN?
Jos nyt ihan oikeasti pitäisi valita yksi levy autiolle saarelle, kyllä se olisi UPTOWN TOP RANKING. Se on NAISREGGAEN ehdoton huippu ja harvinaisuus. Levytys: Virgin ja vuosi 1978, tottakai. Levyn vokalistit ja kannessa poseeraavat ALTHEA FORREST & DONNA REID ovat ainutlaatuisia artisteja miehisen sovinistisessa reggae-maailmassa. He eivät suostu uhreiksi, eivät todella. UPTOWN TOP RANKING -levyllä soittavat tietenkin taustalla reggae-legendat – bassossa Robbie Shakespeare ja rummuissa Sly Dunbar. Jos vähänkin harrastat kyseistä musiikkia, heihin ei voi olla törmäämättä. Alan parhaat ammattilaiset. Naisreggae-levyllä ei ole yhtään vikapistoa (jos oikein haluaa nussia pilkkua, Dunbarin rummut tulevat joskus liikaa esiin…), vaan koko vinyyli on harvinaisen tasapainoinen, ehyt ja munaskuissa tuntuva REGGAE. Siinä on naisen musikaalinen, laulullinen pehmyt ote ja syvällinen sielunelämä mukana, ohessa. Love!
UPTOWN TOP RANKING on myös sisällöllisesti pelkkää NAISvallankumousta MIESreggaen kommentointia, osaltaan: NO MORE FIGHTING – MAKE A TRUCE – THE WEST – THEY WANNA JUST – ja nimikappale UPTOWN…
Reggae oli ja on Jamaikalla erittäin yhteiskunnallista. Kaiken rasta- ja jah-sanomansa takaa siitä paistaa läpi alkuperäiskansojen ja alistettujen etninen herääminen – ei vain Afrikka-nostalgia ja Babylon. Reggae on herättänyt latinalaisessa Amerikassa monesti samalla tavalla porukoita kuin CHE ja FIDEL. RastaMan for ever!
Joensuun virallinen Öisinajattelija
Hauska kuulla, että reggae on lähellä sydäntäsi – suorastaan rytmeineen ehkä sen paikalla. Mainitsemasi Bob Marley -levyt ovat minunkin suosikkejani. Ne ottaisin saarelle seurustelumusiikiksi Perjantain tai sen suloisen Sunnuntain kanssa.
Kun itse äkkiä mietin, mitä levyjä – tai kappaleita – olen 45 vuoden rock-kuunteluhistoriani aikana eniten kuunnellut, niin kolme Jimi Hendrixin biisiä (niiden löytymisen jälkeen 70-luvulla) on ehkä ollut pisimpään vaikituisessa käytössä. Ne ovat olleet mun asperiinejani vitutukseen: All Along The Watchtower ja Gipsy Eyes, tavallisia 400:n tabuja ja sitten Voodoo Child (slight return) se 800:n tabu. Ne tarvitsisin ”lääkekaappiin”.
Meditatiiviseen viritykseen ottaisin muutaman tunnin Nusrat Fateh Ali Khanin huikeaa sufilaista gawwalimusiikkia ja nykyään esim. 17 cd-levynä saatavat Johann Sebastian Bachin urkusävellykset Orgelwerke I ja II.
Kahvin kanssa sikarin asemesta inspiroivaksi ja ajattelutyöstä palkitsevaksi musiikiksi ottaisin aimo pläjäyksen Miles Davisin jazzia.
Huumeiden sijaan vajoaisin mieluusti Bill Laswellin Lost In Translation -albumin ambientmusiikin uumeniin.
Sitten kun minut noudettaisiin saarelta ja laivalla juhlittaisiin, olisivat Tuomari Nurmion rupiset riimit rytmeineen oivaa latauksenpurkumusaa.
Kiitos mietteistäsi, Jouko,
kyllä reggae on lähellä munaskuitani. Enkä osaa edes selittää miksi…
Myös mainitsemasi Hendrix-levyt kyllä löytyvät vinyylikokoelmastani. Ja tietenkin kaikki Animalsit, Creamit ja Doorsit. Rolling Stoneskin menettelee, se 60-lukulainen…
Vakavasta musiikista puhuen olen myös Bachin ystävä – hän tuli kuvioihin oikeastaan Andrei Tarkovskin elokuvamusiikin myötä… Jazz on ollut aina jotenkin vierasta; sitäkään en tiedä miksi. En kai ole vain suostunut herkistymään, antautumaan ja kuuntelemaan..
Öisinajattelija
Hauska kuulla Bach-kuuntelustasi. Tiedätkö muuten, että Cream-basisti, Jack Bruce, jolla oli klassisen musiikin koulutus, diggaili kovasti Bachia. Hän on sanonut, että Bach oli ensimmäinen säveltäjä, joka kirjoitti toimivia bassolinjoja musiikkiteoksiin. Hän otti omiin b-linjoihinsa oppia Bachilta. Tarkovskille Bach harmonisessa täydellisyydessään oli jotain jumalallista…