Karjalalla on monet kasvot.
Se on idän ja lännen rajamaa, jonka yli on kävelty vuosisatojen ajan. Historian saatossa osia Karjalasta on kuulunut ensin Ruotsin valtakuntaaan ja Venäjään. Sittemmin Suomeen ja Venäjään.
On hyvä muistaa, että Karjala ei ole kuitenkaan koskaan ollut oma valtionsa. Valtiollisena kokonaisuutena sitä ei ole siis pilkottu ja jaettu kuten esimerkiksi Puolaa. Mutta kiistanalanen alue se on ollut juuri rajaseutuna – sekä suurvaltapolitiikan että eri uskontosuuntien temmellyskenttänä. Suomalaisille Karjala on näyttäytynyt myös kansamme kuviteltuna alkukotina. Kalevala ja karelianismi-aate ovat olleet vahvoja karjalaisuuden kulmakiviä, joihin nojaten kansallista identiteettiä rakennettiin erityisesti itsenäisyyden ensi vuosikymmeninä.
Viimeisiä Suomen ja Venäjän välillä käytyjä sotia seurasi laajoja väestönsiirtoja. Yli 400 000 karjalaisen evakon asuttaminen Suomeen oli valtava kansallinen voimainponnistus. Mutta, kuten tutkimuksetkin nyttemmin todistavat, monet evakot joutuivat elämään pitkään ankeissa oloissa . He saivat osakseen lisäkärsimystä ennakkoluulojen, nimittelyjen ja suoranaisen rasismin, ryssävihankin varjolla. Heitä ei pidetty täysivaltaisena Suomen kansalaisina.
Karjala ja karjalaisuus idästä katsottuna
Mutta pystymmekö katsomaan Karjalaa – edes nyt 2000-luvulla, varsinkaan ns. luovutettua Karjalaa – venäläisestä näkökulmasta? Miltä Karjala näyttää kun sitä silmäillään idästä?
Luovutetulla Karjalalla tarkoitetaan Neuvostoliittoon sodan jälkeen liitettyjä alueita: Karjalan kannasta, Viipurin seutua ja osia Laatokan ympäristöstä. Nämä alueet kuuluvat uudella Venäjällä ( vuoden 1991 jälkeen ) hallinnollisesti joko Leningradin alueeseen tai Karjalan tasavaltaan. Uudet asukkaat pakkosiirrettiin vuoden 1945 jälkeen Viipuriin ja tyhjiin kyliin muualta: Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta. Tämäkin kansainvaellus oli mittava Stalinin ajalle tyypillinen väestönsiirto. Kymmeniä tuhansia ihmisiä kuskattin alueelle, johon heillä ei ollut minkäänlaista kosketusta tai juuria. Venäjän ”Villi Pohjola” oli myyttinen käsite – ja metsä-ja selluteollisuus sittemmin pääasiallinen toimeentulolähde. Suomalaisia, siis entisiä kanta-asukkaita, ei paljon muisteltu. Enemmänkin pelättiin. Tarinat ”Finka”-puukkoa käyttävistä rajarosvoista ja suomalaisista ”Käki” -tarkka-ampujista, jotka muka istuivat korkeiden puiden latvuksissa siviilejä metsästäen, elivät pitkään.
Vasta viimeisten 20 vuoden aikana Viipurin ja kannaksen asukkaat ovat alkaneet vakavammin kiinnostua asuinalueensa pitkästä historiasta. Myös rajaseudun luonto on avautunut matkailulle molemmin puolin rajaa. Alueellinen identiteetti on jopa hieman myllerryksessä. Pohjoisempana, Karjalan tasavallassa alueellinen itsetietoisuus on selvempää. Varsinkin siellä, missä karjalaisuus on elänyt venäläisyyden rinnalla vuosisatoja. Muistan kun haastattelin lisensiaattityötä tehdessäni petroskoilaista urheiluvalmentajaa. Kun kysyin tältä hyvinkin tummalta kaverilta kansallisuudesta, hän vastasi ylpeänä: ”Minä olen muuten Kubanin karjalaisia. Kubanin kasakkojen jälkeläinen, mutta aito karjalainen!”
Niin, karjalaisuushan on jopa emeritus-professori Heikki Kirkisen mielestä jokaisen oma tunne ja mielentila. Ei sitä voi sivusta määrittää. Tästä syystä Karjalan tasavallan pääkaupungissa asuu monia karjalan kieltä osaamattomiakin karjalaisia – tai ”karjalalaisia”, kuten dosentti Antti Laine heitä kutsuu. Paha mennä sivusta määrittämään ihmisen tunnetilaa… . Myös venäläisellä ihmisellä on oikeus Karjalaansa, kaipuu kotiseudullensa, molemmin puolin rajaa. Vaikka elämme niin sanotussa ”globaalissa maailmassa” – ja erityisesti taloudessa – monissa tutkimuksissa on osoitettu, että juuri alueellinen identiteetti on vahvistunut niin Neuvostoliiton hajoamisen kuin Euroopan Unionin perustamisen myötä. Haluamme usein sitoutua juuriimme, siihen maakaistaleeseen, mitä päivittäin tallaamme tai jonka maisemia ihailemme ikkunasta. Isänmaan itsenäisyyden juhlinta militarismin tai nationalismin hengessä on monelle vierasta. Minun on esimerkiksi vaikea ymmärtää Suomen itsenäisyyden juhlintaa armeijahengessä, koska itsenäisyyttämme ei sodalla saavutettu.
Yhteistyö kahden Karjalan välillä
Karjalan kieli ja kulttuuri on ollut vuosikymmeniä aliarvostetuissa asemassa molemmin puolin rajaa. Tämä on näkynyt lehtien ja kirjojen laskevissa painosmäärissä ja koulujen opetuksessa. Venäjän puolella olen seurannut huolestuneena esimerkiksi Petroskoin kansallisen teatterin kohtaloa aivan viime kuukausina: lahjakas teatterinjohtaja ja ohjaaja Sergei Pronin erotettiin ja uusi suomen tai karjalankielinen ohjelmisto on vaarassa jäädä vähiin. Toisaalta Joensuuhun, Itä-Suomen yliopistoon on perustettu karjalan kielen ja kulttuurin professorin virka, jota hoitamaan kuitsuttiin vuoden 2009 alussa Pekka Zaikov Petroskoista. Kielasioita tutkitaan ja karjalaa elvytetään lapsiryhmissä, muutamissa pohjoiskarjalaisissa päiväkodeissa. Paitsi akateemisella tasolla, myös avustustyössä, terveydenhoidossa, nuoriso- ja rockkulttuurissa on ollut käynnissä monia hienoja yhteistyöhankkeita. Suomi-Venäjä-Seuralla ja sen paikallisosastoilla on ollut merkittävä roolinsa näissä yhteistyökuvioissa.
Talousyhteistyössä kaksi Karjalaa ovat löytäneet toisensa, joskin viime vuosien talouslama on säikäyttänyt pienyrittäjiä molemmin puolin. Yhteiset isot rakennushankkeet ovat olleet harvinaisia sitten Kostamuksen vuosien 1970-luvulla. Viimeisimmät uutiset ovat onneksi positiivisia. Petroskoin Drevljankan kaupunginosan – 30 000 asukasta – uudisrakentamisessa suomalaisyritykset tulevat olemaan mukana laajalla rintamalla. Projekti ”Drevljanka II” käynnistyy jo vuonna 2011 ja antanee töitä sadoille – ja välillisesti – monille tuhansille suomalaisille.
Huolenpito ja vastuu
Suomessa asuu venäjänkielisiä jo keskisuuren kaupungin asukasluku – noin 60 – 70 000 ihmistä. Minusta itsenäisen Suomen on hoidettava ulkomaalaispolitiikkansa kunnialla ja opeteltava kotouttamaan tänne tulleet. Myös Venäjän Karjalan karjalaisten ja suomalaisten kohtalon tulee liikuttaa meitä.
Ja sama asia toisinpäin. On ymmärrettävää, että Venäjä kiinnittää huomiota rajojensa ulkopuolella asuviin kansalaisiinsa tai vaikkapa venäjän kielen asemaan Suomessa. Viimeisin hyvä uutinen on ollut niin sanotun ”Putinin säätiön” tuki Itä-Suomen koululle. Molemmin puolin rajaa on toki tunnistettava ne asiakokonaisuudet ja lakivelvoitteet, joiden yli ei voi mennä. Toisen maan sisäisiin asioihin puuttuminen on tässä mielessä aina ylilyönti, joita pitää välttää.
Hyvät ystävät! On hieno ajatus juhlia itsenäistä Suomea juuri Suomi-Venäjä-seuran mandaatin alla. Se korostaa naapurisuhteidemme ja ystävyytemme pitkää historiaa ja mutkattomuutta. Onnea ja menestystä ystävyystoiminnalle jatkossakin täällä Kontiolahdella!
Joensuun virallinen Öisinajattelija
(Puhe Suomi-Venäjä-Seuran itsenäisyyspäivän juhlassa, Kontiolahti 5.12.2010)
Monille venäläisille Karjala on (luonnon lisäksi) eeposta. Karjalassa on erittäin hyvin esillä Kalevalan hahmot. Opin ne Petroskoissa jo 15-vuotiaana musiikkiopiskelijana, Leningradin alueelta. Ainot, Väinämöiset, Kullervot, Lemminkäiset ym. olivat joka paikassa: taidenäyttelyissä, kuoroissa, kirjoissa, oppitunneilla, seinämaalauksissa, nykykarjalaisten säveltäjien konserteissa… Elämäni ensimmäiset suomeksi (karjalaksi) opitut (ja ulkoa) sanat olivat: ”Kullervo Kallervon poigu sollervo soittau…”, kolme laulusäkeistöä.
Hämmästyin lähipäivinä, kun kävin nuoren suomalaisen naisen kanssa Joensuun kaupungin teatterin Kullervo.nyt -näytelmässä: hän ei tiennyt Kullervosta mitään yksityiskohtia! Olen kertonut kuka on Kulervo, mikä tyyppi, mitä teki, missä on vanhemmat, miten siskon kanssa kävi.
Karjala on alueellinen kulttuurinen käsite. Kaksikielinen. Ystäväni, tutkija, sanoi, että joskus samat henkilöt lauloivat suomalaisille keräilijoille runosävelmiä ja taas venäläisille keräilijoille bylinoita. Yhtä autenttisesti. Valitettavasti ne tutkitaan erikseen. Onneksi, esim. Joensuussa, monet nuoret puhuvat autenttisesti sekä venäjää että suomea. Se on vanha karjalainen meininki! (Eikä uussuomalaisuus.)
Kun Venäjällä puhutaan Karjalasta tarkoitetaan vain ja ainoastaan Karjalan tasavallan alueita. Ihmiset eivät tiedä että Karjalaksi voi kutsua Viipurin seutua eikä sitä että Suomessakin on Karjalaa.
Hyvä Joensuun virallinen Öisinajattelija,
Olen aiemminkin kommentoinut Venäjän eli Vienan Karjalaa koskevia blogikirjoituksiasi meidän vienankarjalaisten (perillisten) näkökulmasta. Koko 1930-luvun sai perheemme uutisia ”kadonneista” sukulaisista – nyt tiedämme 14 000 Stalinin vainoissa surmatun Vienan karjalaisen nimet – surmattujen kokonaismäärä lienee ollut noin 30 000, kuka tietää. Meidän suvusta ei jäänyt ketään kertomaan. Kirjoitat ”Minun on esimerkiksi vaikea ymmärtää Suomen itsenäisyyden juhlintaa armeijahengessä, koska itsenäisyyttämme ei sodalla saavutettu”. Ei saavutettu, mutta säilytettiin, sillä esimerkiksi isoisälleni oli vuonna 1939 ja sen jälkeen hyvin selvää, mitä hänelle ja hänen Suomeen paenneille sisaruksilleen tapahtuisi, jos Suomi olisi hävinnyt Talvi- tai Jatkosodan – niskalaukaus, kuten Karjalaan jääneille sisaruksille ja sukumme jäsenille.
Sitten tähän päivään – menneet ovat kuitenkin menneitä, ja nyt katsomme eteenpäin! Kaikki ponnistukset Karjalan ja sen kielen ja murteiden elvyttämiseksi ovat todella arvokkaita, aivan kuten kansojemme aito ystävyys. Tänään kuulimme, että Svenska Kulturfondet on tukenut ’Vaarallinen Juhannus’ -muumikirjan käännöstä livvin-kielelle eli -murteelle. Sitä puhutaan Petroskoin liepeillä. Onpa vunukoille ilmestynyt ihana kirja!
Toiveeni on, että Venäjä muuttuisi kansalaisyhteiskunnaksi, jolloin valtioidemme välinen raja hämärtyisi esimerkiksi Enson kohdalla samanlaiseksi kuin se on Tornion ja Haaparannan välillä.
Voisiko se toteutua seuraavan 30 vuoden aikana?
Molemmat vanhempani syntyivät ja kasvoivat menetetyssä Karjalassa Sortavalan piirissä. Nuorena miehenä isäni, kuka oli leipuri, kävi veljensä kanssa Vienin Karjalassa metsätöissä. Ja toisen veljensä kanssa oli noin v. 1908 rinkeliversta Viipurissa. Aitini työskenteli piikana Viipurissa, Lappeenrannassa, mm. Vuonna 1915 tulivat USAhan siirtolaisina ja tapaivat toisensa ensi kertaa amerikansuomalaisella työväentalolla Quincy, Massachusettsissa. Kaks isäni vanhempaa veljeä kuoli valkoisten vankila kokemuksista v. 1918. Eivät etes kuuluneet punakaartiin! Karjala on ollut rakas muisto meidän perhe-elämässä. Olen itse käynyt monta kertaa Suomessa sekä kolmasti Venäjän puoleisessa Karjalassa. Tapasin Petroskoissa monia amerikansuomalaisten jälkeläisiä kenen vanhempia teloitettiin ja vangittiin Stalinin terrorin uhreina 1930-luvulla. Olen 84-vuotias ja asun ja olen asunut Kaliforniassa 58-vuotta. Mielialani peruste on monenlainen. Olen rento kalifornialainen, amerikansuomalainen, suomalainen, jenkki sekä karjalainen. En ole polittinen nationalisti mutta tunnen itseani humanistisena ”maailman kansalaisena” Joku vuosi sitten sain Suomen-USAn kaksoiskansallissuuden. Siis identtini on monipuoleinen. Vaikka se voi olla enemmän mielialaa, karjalaisuuden henki palaa elävänä myös mussa.