Varaslammen kulttuurikellari on avattu. 60-lukulaisittain, elokuvalla josta ei paljon kukaan paljon mitään tiedä: JULISTEIDEN LIIMAAJAT.
Ylpeänä bloggaan tapahtumasta, jossa olin mukana 2.9.11 Toveri Martti ”Masi ” Vaskonen, Joensuun aktiivisin kansalaisaktivisti, ainakin Öisinajattelijan mielestä, on pitkän ajan remontoinut pihapiiriinsä tilaa, jossa punavihreät aktivistit ja Masin ystävät voisivat tavata. Nyt se on valmis!
Vaskonen on ollut mukana kaikessa vastarinnassa ja aktivismissa, mikä on Joensuussa maininnan arvoista. Tarkoitan kansalaisvaikuttamista. Joensuu-liike on ollut pitkälle Masin liike. En kehu turhaan, jos sanon, että Martti Vaskonen ja Veikko Viinimäki pelastivat Linnunlahden huvilan jälkipolville. Sitä ei yksityistetty Laakkosen autokapitalistiperheelle; siitä tuli aikuiskoulutuskeskus.
Hävittyjä kansalaistaisteluja on valitettavasti enemmän tai kaikkia taisteluja ei ole vielä voitettu. Joensuu-liike on yrittänyt torpedoida keskustan ”kehittämistä” eli toriparkkia. Nyt toriparkki taas näyttää etenevän. Vaskonen on ollut keskeinen vaikuttaja myös ”Yöjuna takaisin”-kampanjassa. Hän pisti jopa omat rahansa peliin ja osti ”veturin”, jolla liikettä markkinoitiin, allekirjoituksia kerättiin Joensuussa. Joensuu hävisi yöjunataistelun , Kemijärvi voitti omansa. Sinne juna taitaa kulkea yhä.
Julisteiden liimaajat
Varaslammen kulttuurikellarin avajaiset sujuivat omituisissa ja omaperäisissä merkeissä. TODELLA HARVINAINEN VHS-VIDEO ”Julisteiden liimaajat” ei tahtonut lähteä pyörimään millään. Kyseessä on underground-elokuvan helmi 60-luvun lopulta, pitkälti RAIMO O . NIEMEN ohjaus ja tuotanto, vaikka mukana on toki muitakin. Näyttelijöinä mm. Raimon lisäksi ERKKI SAARELA & ALPO HALONEN.
KYSYMYS ON VALLANKUMOUKSESTA, 60-lukulaisesta julistamisesta, missä yhdistyy aatteellisuus ja toisaalta erotiikka. Tyylillisesti kyseessä on ilman muuta ranskalaisen uuden aallon vaikutus suomalaiseen elokuvakieleen. Raimo, joka lähti sittemmin Moskovan elokuvakouluun, osoitti jo tässä elokuvassa taitonsa, sanomansa. Upeita elokuvallisia, jopa runollisia jaksoja, ja toisaalta aivan pitkäveteisiä keskusteluja, jotka kuuluvat 60-luvulle. Mutta. Siksikin JULISTEIDEN LIIMAAJAT on ajankuvana merkittävä elokuva!
Raimon myöhemmät työt tunnetaan: POIKA JA ILVES, ROSKISPRINSSI mm. Ohjaaja on niitä harvoja Suomessa, jotka ovat osanneet hyödyntää Moskovan elokuvakoulun oppinsa, jopa kaupallisesti. Mikko Niskasesta kaikki alkoi (jatkui Jalanderissa, Pyhälässä, Mäenpäässä, Nazimovisssa…. )
Kukapa voisi kieltää, etteikö POJISSA, KAHDEKSASSA SURMANLUODISSA olisi häivähdys sitä sotsrealismin parasta puolta, minkä vain huippuopinahjo VGIK voi opettaa. Oppia Suomi on saanut idästä(kin), vaikka monet vallankumous – ja sivistysaatteet ovat toki tulleet Ruotsin kautta.
Suomi tarvitsee molemmat naapurinsa, kulttuurivaikutteensa. Ja Joensuu tarvitsee Varaslammen kulttuurikellarin tapaisia tiloja!
Joensuun virallinen Öisinajattelija
Ohjaaja Raimo O Niemi haluaa kommentoida juttuani…,
ohessa!
Terve Pena
Kiitos kauniista sanoista. Kuitenkin minun täytyy korjata yksi aika merkittävä seikka jutussasi.
Tapasin armeijassa 1969 Ruotuväki -lehden toimittajana vastapäisen pöydän ääressä juttuja vääntävän Tuomo-Juhani Vuorenmaan. Puhuimme koko ajan elokuvasta. Minä Uudenkylän työväenyhdistyksen omistaman elokuvateatteri Uusi-Kinon kanta-asiakkaana, myöhemmin Lahden elokuvakerhon ja nuorisoteatterin jäsenenä ja jälkimmäisen vuoksi myös pieneen rooliin valittuna Kivikosken Kuuma kissa? -elokuvassa. Tume taas oli kirjoittanut arvosteluja, muistaakseni HOK -lehteen. Leffasta siis puhuttiin, paljon, ja kummallakin haaveena päästä sitä joskus tekemään. Niinpä pari kuukautta armeijan jälkeen ollessani taas toimittajana Suomen Sosialidemokraatin Lahden toimituksessa, sain puhelun Tumelta Helsingistä: – Rami, tuu heti Helsinkiin! Me tehdään pitkä leffa! Mä ohjaan, sä tuotat! Mulla on idea! Siltä istumalta sanoin itseni irti lehdestä (ja puolueesta, jonka jäseneksi olin puolivahingossa tullut) ja lähdin Stadiin 350 mk fikassa tuottamaan pitkää leffaa. Ja tästä se sitten alkoi. Kaksi liuskaa ideoita ja ranskalaisia viivoja, siinä käsis, ja eikun baanalle. Olin toimittajan liituraitapuvussani ja uudessa minivogue-letissäni saanut puhuttua meille ilmaiseksi niin kameran, nauhurin, filmimateriaalin kuin autotkin. Yhtiökin perustettiin, Anar-Cinema (suomalainen elokuva tarvitsee anarkismia!), mutta se ei koskaan ehtinyt saada lainvoimaa tulevissa käänteissä.
Jossain kuvausten alkuvaiheessa tuottaja Arno Carlstedt oli kuullut projektistamme ja otti meihin yhteyttä. Tarjoutui tuottamaan ”oikealla” budjetilla koko leffan. – Hylätkää koko tähän asti kuvattu materiaali, käsis pannaan uusiksi ja leffa kokonaan uudelleen tuotantoon! Ylpeänä hylkäsimme tarjouksen, ”käsistä” ei muuteta!
Julisteiden liimaajat oli ensimmäinen pitkä teatterielokuva Suomessa, joka kuvattiin 16 milliselle filmille, josta leikkauksen jälkeen Suomi-Filmin labbis teki (yhden!) 35 mm teatterikopion, jota sitten piti levitettämän SuFin silloisessa teatteriverkossa. SuFin johtaja Risto Orko kuitenkin kielsi kopion nähtyään leffan levityksen teattereissaan. Kun Orko karjahti ”Minä en pidä tästä elokuvasta!”, yhtiöidemme välinen levityssopimus ei enää paljon painanut. Siihen aikaan hirmuisen 35.000 mk labbislaskun sensijaan kyllä lähettivät minulle.
Eli. Tume siis ohjasi elokuvan ja minä puolestani olin tuottaja/järjestäjä/näyttelijä/co-käsikirjoittaja. Suunnitelmissamme oli että Tume ohjaa vielä yhden leffan ja sen jälkeen olisi tullut minun vuoroni. Harkitsin silloin mm. ”Aapo Heiskasen viikatetanssin” filmatisointia. Toisin kuitenkin, kiitos Orkon, kävi. Anar-Cinema kaatui ja jouduimme Tumen kanssa henkilökohtaisesti vastaamaan Anar-Cineman veloista. Tutut juristit Pakana-Killan johtokunnassa lupasivat auttaa meitä mahdollisessa oikeudenkäynnissä (jota ei onneksi kuitenkaan tullut). Tume aloitti sittemmin loistavan ja monin tavoin palkitun uran valokuvan piirissä niin kuvaajana, toimittajana kuin kustantaja (Musta Taide). Minä puolestani päätin lähteä 1970 Moskovaan elokuvakouluun vuodeksi, max kahdeksi ”jatko-opinnoille”, kokenut elokuvatuottaja kun jo olin. No, toisin kävi siinäkin.
Rami
PS. Hauska muistelo. Kysyin kerran Moskovassa elokuvakouluni VGIKin ulkomaalaisdekanaatin henkilökunnalta, muistivatko he vielä entistä koulun opiskelijaa Mikko Niskasta. He purskahtivat nauruun. – Kyllä, kyllä hän aina joskus kävi täällä …ja joutui joka kerta suoraan rehtorin puhutteluun! Mikkohan viihtyi enemmän Mosfilmin studioilla ja imi sieltä oppinsa.
Raimo O Niemelle! – Hullun rohkeita ihmisiä pitääkin olla, että jotain syntyisi. Tarinasi on kaikessa absurdiudessaan uskomattoman hauska.