Neuvostoliitto hajosi kuin tuhka tuuleen 20 vuotta sitten. Mutta harvan meistä se pahan imperiumiksikin (”Imperija zla”) mainittu maa kylmäksi jätti. Ei varsinkaan kirjailijoita. Menneen sulattaminen vaatii taiteilijalta ja kirjailijalta usein vuosikymmeniä…onnistuakseen taiteena, laadullisesti.
Ei ole ihme ja kumma se, että vuoden 2011 parhaat kirjatkin sivuavat mennyttä maailmaa, Neuvostoliittoa… Ja pieni vinkki: pukinkonttiinkin ne kelpaavat!
Fiktiot
Kirjavuosi 2011 oli laadukas. Parhaaksi käännöskirjaksi voisi olla ehdolla Ljudmila Ulitskajan jo alkuvuodesta ilmestynyt Naisten valheet. Se kertoo tyylikkäästi vilpittömistä valehtelijoista, mies- ja naisvalehtelijoiden temaattisista eroista – ja paljastaa naisten arjen ja ajatusjuoksun Neuvostoliiton romahtaessa. Naisten valheet on jotenkin samalla arkisten ja aina yhtä yllätyksellisten ja romanttisten VENÄLÄISNAISTEN IKIOMA HLÖ-HISTORIA.
Arvasin että Rosa Liksomin Hytti nro 6 voittaa Finlandian. Moni muukin arvasi. Se on Liksomin parasta proosaa. Päähenkilö , ”tyttö” matkaa junalla halki Siperian. Hyttiseurana on venäläismiehen karkea ruumiillistuma – Vadim, ”sekatyöläinen ruhtinaitten Moskovasta”. Tämä juo vodkaa ja puhua pulputtaa rajusta elämästään. Tyttö vaikenee ja pakenee miehen lähentelyjä Moskovan muistoihinsa. Erilaisista tarinoista kasvaa monikerroksinen, tragikoominen ja nostalginen kuva loppuajan Neuvostoliitosta.
Liksomin tyyli kertoa Venäjästä Vadimin ja tytön tarinoiden kautta on etäinen sekoitus Anton Tsehovia ja Andrei Platonovia. Maisema- ja tunnelmakuvissa tulee mieleen emigranttikirjailija Andrei Makine. Liksom on havainnoissaan verraton Venäjä-tuntija, josta tutkijat voisivat ottaa oppia. Siperian maisemiin, pysäkkeihin ja junarataan hän liukenee kuin paraskin veturimies.
Elämäkerrat
Christer Pursiaisen Trotski on popularisoitu tietopaketti kiistellystä vallankumouksellisesta, joka oli Leninille aika ajoin läheinen taistelutoveri. Trotski oli lahjakas kirjoittaja, josta Lenin käytti jopa hellyttelynimeä ”Kynä”. Se kertoo tasavertaisesta suhteesta. Juuri Trotski perusti puoluelehti Pravdan ja oli sittemmin aina paikalla ja konkreettisesti Lokakuun vallankumousta johtamassa. Kun vielä puna-armeijan kokoaminen ja strategia kansalaissodassa liittyy Trotskin nimeen, ei pidä ihmetellä, miksi jäyhä pankkiryöstäjä ja puoluejuonittelija Stalin katsoi asemansa uhatuksi trotskilaisten älykköjen taholta.
Pursiainen osoittaa monin tavoin ristiriidat, jotka tulivat pintaan Leninin kuoleman jälkeen – myös sen 1920-luvun lopun NEP-talouspolitiikan, jota Trotski ei allekirjoita. Toisaalta, juuri Trotski vaati aina kovaa kättä luokkavihollisen suhteen. Elokuvataiteenkin piti olla hänen mielestään ”sirppiä ja vasaraa”, jotta marxismin aakkoset olisi suorastaan hakattu sivistymättömien talonpoikien päähän. Häneltä Stalin peri myös idean kolhoosilaitoksesta, kulakkien likvidoimisesta luokkana. Voi hyvin päätellä: jos Trotski olisi johtanut Neuvostoliittoa, trotskismi olisi ollut saman luokan väkivaltaa omaa kansaa kohtaan kuin stalinismi.
Martti Anhavan Romua rakkauden valtatiellä on Trotski -kirjan ohella vuoden suurteos elämäkertojen sarjassa. Arto Mellerin rosoista elämänkulkua seuraava, melkein 700-sivuinen järkäle piinaa lukijaa pitkään. Mellerihän oli ennen kaikkea yhteiskuntaa sivaltava, kaikkea pönäkkää pysähtyneisyyttä pilkkaava ja modernisti maailmaa oivaltava runoilija ja näytelmäkirjailija. Hän oli paitsi tragikoominen hahmo, myös ideatykki, jolla riitti aiheita muidenkin ryöstettäväksi. Kirjan rakenne on sikäli poikkeava, että runoilijan läheisille ihmisille annetaan iso ääni: haastattelulainaukset ovat joskus sivujen mittaisia.
Romua rakkauden valtatiellä kuuluu elämäkertoihin, joita on vaikea päästää käsistään. Ainakin minua harmitti kun viimeiset sivut häämöttivät. Toisaalta, kirjan viimeiset sata sivua ovat piinaavat: ansaitsiko Melleri noin rankan loppuvaiheen ennen kuin ”Yksinäisen tähden harhailija” ja ikuinen anarkisti erkani täältä…. ”Tähdet, tähdet…”
PS.. Lukekaa, sillä lukeminen erottaa meidät eläinkunnasta! Myös muulloin kuin joulupyhinä ja joulupöydässä, missä ihminen on sitä mitä hän syö…
Hyvät pyhät kaikille lukijoilleni!
Joensuun virallinen öisinajattelija
Rosa Liksomin kirja on hämmästyttävä syväluotaus venäläiseen kulttuuriin, sen ohella että se kertoo Neuvostoliiton viimeisistä päivistä.
Rosa Liksom on venäläisen kulttuurin tuntija jos kuka, siitä todistaa jo hänen aiemmin ilmestynyt kirjansa Go Moskova Go. Finlandia-palkitussa kuultaa Anton Tsehov ja Andrei Platonov kuin myös emigranttikirjailija Andrei Makine, kuten kirjoitat. Mutta eniten ehkä kuitenkin Dostojevski, hänen Raskolnikovinsa ja Sonjansa, syyllisyyden ja sovituksen teema, joka on niin yleinen perinteisessä venäläisessä kirjallisuudessa. Ja sitten koko kehys, matka halki Siperian. Siperia on maisema – luhistuva imperiumi, mutta se on myös allegoria, matka halki Venäjän historian. ”Läpi Siperian hiljaisuuden, Venäjä vaelsi itään.”
Tarkennus edelliseen kommenttiini: lainaus “Läpi Siperian hiljaisuuden, Venäjä vaelsi itään” on Anna Ahmatovan runosta.
Kiitos Anneli, kommentista,
kyllä, da, on Rosa Liksomissa ripaus Dostojevskiäkin…, olet oikeassa.
Toinen Finlandia-ehdokas, Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden on myös vuoden 2011 parhaita kirjoja. Se on fiktio, mutta samalla aivan poikkeuksellinen ”sotakirja” – eräänlainen puolidokumentaari. Kirjan monet luvut ainakin näyttäisivät viittaavan aitoihin päiväkirjamerkintöihin, joten voi olettaa että Linturilla on aiheeseensa omakohtainen tuntuma.
Linturi on syystä tai toisesta päätynyt käsittelemään aihetta, joka on ollut tähän saakka Suomessa tabu: suomalaisten Waffen – SS – miesten kokemukset Natsi-Saksassa jatkosodan aikoihin.
Päähenkilö Antti esitellään pääosin kahdessa – ja useammassakin – aikatasossa. Hän on ensiksi se isänmaallinen nuorukainen, joka lähtee puolisalaa syyskesällä 1941 Saksaan, ”isänmaan tähden”. Hitlerin valtakunnassa hän näkee eurooppalaisen kulttuurin pelastuksen, ”iivanoissa” ja ”juutalaisissa” ali-ihmiset ja rappion. Toinen aikataso on vanhuus ja syyllisyyden kokeminen – aika sairaalassa noin 50 vuotta myöhemmin, kun sattuu onnettomuus ja Antti putoaa katolta. Hän ei enää erota nykyisyyttä muistoistaan, läheisiään sotakavereista Saksassa.
Antin kohtalo on kamala hävityn sodan ja kotimaahan paluun jälkeen. SS-porukka ei ole 1940-luvun loppupuolen ”kansandemokraattisessa” Suomessa kovinkaan kovassa maineessa. On paras vaieta, vaihtaa puolta – tai kokea se syyllisyyden elinikäinen taakka. Tämä taakka tulee Antin osaksi eikä se helpota lopulta koskaan. Ei edes tuonelan porteilla.
Jenni Linturi on tehnyt hienon esikoisen ja läpimurron ”sotakirjallisuuden” outona lintuna, naisena. Naisen kynänjälki näkyy ja kuuluu. Myytit murtuvat siinä missä sotasankari-miehetkin. Tosipaikan edessä, kuolemassa, kaikki ovat tasa-arvoisia. Toiset syyllisempiä kuin toiset. Mutta kukapa heittäisi ensimmäisen kiven?
Öisinajattelija
Tänä syksynä on ilmestynyt toinenkin poikkeuksellinen sotakirja, nimittäin Katja Ketun Kätilö. Kirjan taustalla on tosipohjainen kertomus saksalaisen SS-upseerin ja suomalaisen kätilön rakkaustarinasta Lapin sodan kynnyksellä. Teoksen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen, ja siinä käsitellään ihmissuhteita, joista on puhuttu ja kirjoitettu erittäin vähän. On tarvittu monia vuosikymmeniä, ennen kuin tätä historian osa-aluetta on alettu käsitellä taiteessa.
Kielellisesti teos on aivan uskomattoman upea ja kaikessa karuudessaan ja väkevyydessään sen henkilöt muistuttavat Mukan ja Liksomin henkilöitä. Sääli, ettei kirja ollut Finlandia-ehdokkaana, sillä tasoltaan se on omaa luokkaansa. Pohjoisesta tulee alkuvoimaisia taiteilijoita.