Missä on vasemmistolaisen politiikan ”keskiö”?

Hyvä Pentti Stranius,
koen tarpeelliseksi vastata – joskin teen sen vastahakoisesti – tähän kirjoitukseesi kahdesta syystä: ensinnäkin en ole kyseistä haastattelua kyseiselle lehdelle, johon sinäkin kirjoitat, koskaan antanut, toiseksi en pidä kirjoituksestasi kuultavasta ylimielisestä tavastasi suhtautua ns. nuorempiin sukupolviin. Epäilemättä pyrit olemaan kirjoituksessasi tältä osin nokkela, lukijan arvioitavaksi jää kuinka tässä onnistut.

KU:n juttu on puettu jostain kumman syystä haastattelumuotoon vasemmistojärjestöjen Metropoliseminaarissa pitämääni alustuksen pohjalta, lisäksi toimittaja on käyttänyt ohessa muutaman vuoden takaista artikkeliani. Alustus toimi nimenomaan johdatuksena kolmeen muuhun puheenvuoroon, joissa kartoitettiin metropolipolitiikkaa mm. nykytyöläisen, yhdyskuntarakenteen ja -suunnittelun näkökulmista jne. (alustamassa Viren, Modig, Fredriksson) Tästä lehteen tulleesta haastattelusta minulla ei ole ollut tietoa ennen kuin luin sen itse lehdestä.

Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että lausahdus ”Kaupungit vasemmistolaisen politiikan keskiöön” on banaali. Kuitenkin metropoliseminaarissa oli nähdäkseni tarkoitus tarkastella siirtymää tieto- ja palvelupohjaiseen kapitalismiin ja tämän siirtymän aiheuttamia muutoksia ja avautumia metropolipolitiikassa. Tällöin tulisikin puhua, aivan oikein, metropoleista, jotka jo käsitteellisesti eroavat ”kaupungeista”. Seminaarin yksi tarkoitus oli nähdäkseni kysyä juuri, mitä ovat nämä metropolit ja mitä ne tarkoittavat vasemmistolaiselle politiikalle.

Lyhyessä alustuksessani viittasin ensinnäkin ajankohtaiseen kapitalismin kriisiin ja esitin kaksi historiallista esimerkkiä, jossa kaupunkitilaa on aikaisemmin muokattu merkittävillä rakennnushankkeilla kriisin aikana. Finanssijärjestelmän muutoksilla on kyetty mittaviin investointeihin ja pääoman kiertokulun ongelmien ratkaisemiseen. Ylhäältäkäsin toteutettuja kaupunkimuutoksia, jotka ovat tuottaneet omanlaisiaan elämänmuotoja, on toisaalta noussut vastustamaan hyvin erilaisia urbaaneja liikkeitä. Esimerkkien avulla oli mahdollista esittää kysymys siitä, millasia kaupunkitiloihin kohdistuvia muutoksia on tapahtunut viimeaikoina ja millaisia ne voisivat olla nykyisen kriisin aikana ja tulevaisuudessa. Viimeisen kahden vuosikymmenen globaalin pääoman ”voittokulku” on konkretisoitunut globaaleja inevstointi- ja resurssivirtoja imeneissä Aasia-vetoisissa metropolihankkeissa. Samalla oli tarkoitus avata keskustelua siitä, millaisia urbaaneja liikkeitä näitä prosesseja vastaan voisi nousta tai on noussut.

Toisaalta tarkoitus oli kyseenalaistaa tämä pääasiassa David Harveyltä peräisin oleva näkemys, ja tuoda sen rinnalle ajatus siitä, että ihmisten pyrkimykset ja liike itseasiassa muokkaa esim. nykyisiä metropoleja ihmisten tarpeiden näkökulmasta, ei ylhäältä käsin annetulla komennolla. Tämän vuoksi ns. ”kaupunki-ilma on vapaata”, kun siirtolaiset muuttavat maailman metropoleihin tai kun 1960-luvun lopulta alkaen myös pako perinteisestä palkkatyöstä on tarkoittanut nimenomaan osittain vapaampaa elämää kaupungeissa ja niiden piiriin organisoituneessa tuotannossa. Tässä mielessä nykyisessä prekarisaatiossa on myös positiivinen – tiedämme kaiketi sen negativiiset puolet, joihin poliittisesti on haettu vastausta esim. perustulosta tai uuden työn muotojen uusista työoikeuksista – elementti: ihmisten pyrkimys organisoida työnsä ja elämänsä itsenäisesti työnantajasta ja työpaikasta välittämättä. Eri asia on miten tässä on onnistuttu.

Kolmanneksi painotin immateriaalisen tuotannon keskeisyyttä nykypääoman arvonlisäyksessä. Paitsi että aineeton tuotanto on omiaan yhtymään myös muihin muutoksiin – tai juuri tuottamaan niitä – yhteiskunnassa (kuten juuri perinteisen palkkatyömallin purkautuminen) se tarkoittaa nähdäkseni muutosta siinä, miksi metropoleista ja niiden organisoinnista tulee erittäin keskeisiä poliittisesti. Elinkeinoelämä ja innovaatiovisiönäärit tämän tietävät: siksi niin paljon puhetta avoimesta innovaatiosta, innovaatioiden ekosysteemeistä ja korkeakoulujen, yritysten ja metropolien välisestä suhteesta jne. Tarkoitus oli kysyä, mikä voisi olla näille kehityskuluille vaihtoehtoisen politiikan keskeiset lähtökohdat.

Johdatukseni jälkeen tarkasteltiin erittäin kiinnostavia kysymyksiä esimerkiksi siitä, mikä on nykymetropolien suhde toisiinsa (ne ovat suoraan suhteessa esim. finanssikeskuksina toisiinsa kansallisvaltioiden rajoista piittaamatta), millaisia uusia poliittisia kamppailuja kehitys nostaa kaupunkitilan pintaan, mitä muutos tarkoittaa sosiaaliselle eriarvoistumiselle, työläisten oikeuksille, metropolien suhteelle ympäröiviin ”sateliittikaupunkeihin”, maaseudun suhteelle voimaa imeviin metropoleihin, ekologiselle haasteelle jne. Sivuttiinpa jopa lainaamaasi väitöskirjaa ja sen tutkimusasetelmaakin. Ja kas kummaa, puhetta oli siitäkin, että maaseutua ei olla ”unohtamassa”, päinvastoin. Jos metropolimuutos otetaan vakavasti niin on poliittisen toiminnan paikka määritellä juuri niitä maaseutuja, kaupunkeja ja metropoleja käsitteleviä kysymyksiä mihin kirjoituksessasi viittaat: esimerkiksi ei liene toivottavaa, että pääoman näkökulmasta toteutettu metropolikehitys (Suomeen tn. 1, max 3 tietointensiivistä metropolia) määrittää kiihtyvän hyväksikäyttösuhteen maaseutuun nähden niin ekologisesti kuin sosiaalisestikin. Harmi, että näistä avauksista emme saaneet lukea lehdestä.

Tässä muutama nopea rivi kommenttina kirjoitukseesi Pentti Stranius. Myös minut, nuoren itsestään selvyyksien latelijan Viikkolehden juttu yllätti, tosin housut jalassa. Öisinajattelijan nokkela retoriikka sen sijaan ei tällä kertaa juuri tajuntaa täräyttänyt.