Solidaarisuus ja sananvapaus vappuna 2012

Solidaarisuus on termi, jota vasemmistokin on alkanut vierastaa. Jopa vappupuheissa. Siitä huolimatta, että vapun viettäminen alkoi alunperin Chicagon Heinätorin verilöylyn uhrien muistojuhlana, 1886, siis 125 vuotta sitten.

Sananvapaus taas on käsite, jonka mielletään kuuluvan länsimaiseen demokratiaan ja ns. kansalaisyhteiskuntaan (civil society) yhtä kiinteästi kuin yrittämisen ja poliittisen pluralismin vapauden.

Mutta ovatko markkinat murtaneet meilläkin jo niin tavallisten kansalaisten eli työväen/työttömien välisen solidaarisuuden kuin todellisen sananvapaudenkin. Ja mikä on vasemmiston aatteellinen vastaus vaikkapa solidaarisuus-rintamalla? Onko vasemmistokin markkinoiden niskalenkissä?

Solidaarisuus

Solidaarisuutta, naapuriapua, talkootyötä ja tasa-arvoa on Suomessa vähenevässä määrin. Erityisesti solidaarisuuden aatepohja on kaventunut 2000-luvulla. Konkreettisella tasolla – enkä puhu nyt nettidemokratiasta ja adresseista, joita allekirjoitetaan varmaan tänäkin päivänä suurin joukoin. Niilläkin voi olla merkitystä, mutta yhtä hyvin Björn Wahlros ja minä voimme allekirjoittaa vaatimuksen saamelaisten poromiesten oikeuksista laidunmaahansa. Kunhan asia ei koske konkreettisesti meitä kumpaakaan, MINUA. Ajat ovat muuttuneet niin että lähimmäisen hätä näkyy ja koskettaa vain pelastusarmeijassa ja ambulanssin tai piipaa-auton kurvatessa kerrostalon pihaan. Niin kauan kuin asia ei kosketa MINUA, MINÄ olen turvassa.

Suomessa on vaiettu hyvä veli -verkosto, jossa Bemaria ei jätetä, mutta Toveri kyllä. Kolmannen polven Köyhä, Työtön nuori, syrjään sysätty Juoppo, Marginaali leipäjonossa, Sairas Eläkeläinen sekä Nainen palkkapusseineen muistetaan vain vappuna tai vaalien aattona. Jos silloinkaan. Solidaarisuus osattomia kohtaan on olematon kun nuukahtaneen hyvinvointiyhteiskunnan (lue kansalaisyhteiskunnan) viimeisiä verkkoja puretaan yhteistuumin. Iso raha järjestää veljilleen muhkeat erorahat ja suojelee kokoomus-pamppuja vankilalta, vaikka tuomio tulisikin. Oikeuslaitos on hampaaton ja poliittisen vasemmiston nokkamiehet, jopa SAK-eliitti, tekevät lähimain samat lehmänkaupat suhteessa heikoimpiinsa Arkadialla ja Hakaniemessä mitä rahavalta Etelärannassa. Vaihtoehtoja ei kuulemma ole.

Miten vasemmistokin on voinut joutua niin tiukasti markkinavallan niskalenkkiin, että solidaarisuuden teot ovat vaipuneet lähes kokonan unholaan sen omissa porukoissakin?

Sananvapaus

Sananvapaus on Suomessa laaja. Niin voisi äkkipäätä arvioida. Niin laaja, että mitä tahansa saa sanoa, kirjoittaa ja melkein näyttääkin. Niin tehdäänkin: huumorin varjolla voi olla vaikka rasisti – ja kertoa samaa vitsiä päivästä toiseen. Satiiri, parodia ja ironia ovat tunnetusti vaikea laji, mutta myös jatkuvasti väärinkäytettynä kaukana sananvapaudesta. Kirjoittaessa huomaa itsekin, kuinka helppoa on vääntää vitsiä aiheesta jos toisesta – kuinka vaikeaa ruveta miettimään ja pohtimaan sisältöjä ja taustoja.

Mutta, sananvapauden ydinkysymys ei ole tässä eikä humoristin vapaudessa. Se on siinä median keskittymisessä, joka saa päivä päivältä hurjempia muotoja. Sille keskittymiselle sosiaalinen media, facebook ja twitter ovat kevyt vastapeluri: sillä ei ole valtaa, vaikka hyttyset kuinka inisisivät verkossa. Kun ne inisevät liikaa, tulee paikalle hämähäkki ja syö – tai ainakin määrää verkkotanssin askeleet ja verkkoriippuvuuden asteen. Enkä tässä väheksy sosiaalista mediaa esimerkiksi tiedottamisen kanavana, uudenlaisena kansalaisyhteiskunnan airueena, en tietenkään. Arvostan myös asiallisia keskustelupalstoja, mielipidevapautta netissä.

Mutta, verkkomedian todellisia hämähäkkejä ovat isot ja keskittyneet mediat. Ne pystyvät ohjailemaan ns. kiinnostuksen kohteet ja valitsemaan kulloinkin keskusteltavat teemat. Palkkaamaan parhaat mainosmiehet ja itseään myyvät helppoheikki-toimittajat. Näin ei toimita vain ns. keltaisen lehdistön kentällä, vaan jopa arvostettu YLE on alkanut suosia jatkuvaa vitsiä vääntäviä helppoheikkejä ja syrjiä esimerkiksi vakavia dokumentteja tekeviä toimittajia.

Suomen Pravda / HS omaa käsittämättömän vallan lehtimarkkinoilla. Se on markkinatalouden yksituumainen Helsinki-keskeinen monoliitti ja puoluelehti ilman puoluetta. Ja noh, puolueet rahamiestenkin takaa aina löytyvät… Ja totta on sekin, että juuri Suomen Pravda on viime vuosina huomattavasti muuttunut perinteisestä erkkolaisesta mediasta verkkolaiseksi saalistajaksi. Muut mediatalot peesaavat ja keskittyvät samaan tahtiin. Rahastus ratkaisee. Journalismin tasolla ei ole väliä sen paremmin televisiokanavilla kuin lehtien palstoilla. Eikä oikealla sananvapaudella – kunhan muutama taho saa huutaa ja kinastella näytösluontoisesti hetken ja lyödä sitten kättä päälle…

Pienet lehdet, joskus muinoin arvostetut ja laadukkaatkin ”puolueiden äänenkannattajat” vasemalla laidalla, jotka eivät salanneet taustaansa, ovat mennyttä aikaa. Ne kuolevat ja siirtyvät nettiin, usein pois juuri köyhän kansanosan ja erityisesti eläkeläisten ulottuvilta. Vain harvoja poikkeuksia, sitkeitä sinnittelijöitä löytyy. ”Pienlehti” on nykyisin paikallinen ilmaisjakelulehti, joka on mainosmarkkinoiden ja kaupan uskollinen juoksupoika.

Journalisteista on tullut…tai paremminkin tehty niitä todellisia median juoksupoikia, joiden juttuja kierrätetään ilmaiseksi tai pikkurahalla useissa julkaisuissa – lehdissä, radiossa, televisiossa. Kun sama aihe toistuu kaikilla kanavilla, sananvapaus kutistuu väistämättä. Kannattaa seurata joskus päivän tai viikon ajan eri tiedotusvälineitä tarkkaan. Ne toitottavat lähimain samaa pakettia, samoja taustoja ja samoja näkemyksiä päivän ”kohu-uutisista”. Pientä eroa voi löytää vain akselilla Helsinki-mediat – Itä-Suomen paikallisuutiset. Tutkiva journalismi on harvinaista herkkua mediamarkkinoilla, joilla ”nopeus, lyhyys ja ytimekkyys” ovat yksioikoisia ja täysin väärinkäytettyjä määreitä.

Se sananvapaudesta. Lyhyttä ja ytimekästä vappua kaikille!

Öisinajattelija