Timo Seutu (1949-2014) siirtyi ajasta ikuisuuteen viikko sitten, 14.3.. Luin uutisen lehdestä. Timon kaltaisten rivikansalaisaktivistien toiminnasta kirjoittavat yleensä vain työväenlehdet tai harvat paikallissanomat. Hienoa, että Antti Honkosen laatima muistokirjoitus julkaistiin KU Viikkolehdessä 21.3.
Tunsin Timon varsin hyvin 1980-90-lukujen vaihteessa. Vuonna 1987 tutustuin järjestöön nimeltä Vailla Vakinaista Asuntoa (VVA). Satuin olemaan itsekin tilapäisesti asunnoton. VVA:n vaikuttajiin kuuluivat tuolloin kolme (tuntemaani) entistä asunnotonta ja raitistunutta alkoholistia: Timo Seutu, Juhani Roiha, Matti Valtavirta. Jokainen heistä on jo tuonilmaisissa, käyttääkseni ortodoksista ilmaisua.
Jokaisella heistä oli myös keskeinen osuutensa kun VVA-niminen järjestö ja Asukki-lehti mursivat tiensä julkisuuteen.
Tunsin nämä ja monet muut VVA-aktivistit hyvin, toimin itsekin järjestössä muutaman vuoden. Matti Valtavirta oli jopa työtoverini Suomen elokuva-arkistossa. Jokaisella meistä oli rooli myös VVA:n Asukki-lehden toimituksessa, joka toi esille Helsingin asunnottomien kohtalon, asumisolot, syrjinnän ja muut ongelmat. Helsingin sosiaalitoimi suhtautui lehteemme periaatteessa myönteisesti. Tutkija Jouko Karjalaiselle kuuluu erityiskiitos siitä, että Timo Seudun kaltaisten aktivistien ääni kuului ja esim Asukki-lehteä levitettiin ympäri cityä, erityisesti Helsingin asuntoloissa. Asunnottomasta tuli Asukki-lehdessä subjekti, ei vain sosiaalitoimen onneton objekti!
Asukki, VVA ja Timo Seutu
Päätoimitin Asukki-lehteä pari vuotta, 1988-90. Timo Seutu oli tuona aikana vahva selkänoja kun teimme juttuja asuntoloissa, haastattelimme kovan kohtalon kavereita, joiden yöpaikkoina olivat parhaimmillaan meluisat ja huonokuntoiset asuntolat/yhteishuoneet – ja pahimmillaan porraskäytävät, roskalaatikot tai teltat.
Timo tunsi kaikki metsien ja rantojen miehet ja naiset. Kaikki tunsivat Timon. Häneen luotettiin.
Yllätyin kun huomasin, että osa asunnottomista kävi töissä! Monen kohtalo, siis tie asunnottomuuten oli yksinkertaisesti avioeroissa, häädöissä, jopa huijauksissa, joissa asunto & omaisuus hävisi tuhkana tuuleen. Ja joku hyötyi…
Timolla oli alkoholismista ja kodittomuudesta vankka kokemus. Hän oli vuonna 1988 jo päihteistä ja alkoholismista – ja sen aiheuttamasta aivoverenvuodosta – selvinnyt sankari, joka halusi auttaa muita. Reilut 25 vuotta Timo teki tätä auttamistyötä pyyteettä ja raittiina. Hän onnistui myös luomaan normaalit suhteet entiseen vaimoonsa ja lapsiinsa. Se on saavutus siltojen alta nousseelle miehelle!
VVA:n jälkeen Timo työskenteli vuosikausia erilaisissa marginaalijärjestöissä, joissa työttömyyden, köyhyyden, asunnottomuuden ja alkoholismin aiheuttamia ongelmia puntaroitiin lukuisissa seminaareissa. Hän oli merkittävä taustahamo ja organisaattori, joka ei koskaan tehnyt itsestään numeroa, mutta oli periaatteen mies ja lukenut keskustelija.
Kun muutin Helsingistä itäiseen Suomeen vuonna 1993, sain Timolta säännöllisesti postia esim sellaisilta järjestöiltä kuin Helsingin Vuokralaisyhdistys, Helsingin Sosiaalinen Oikeudenmukaisuus ja Kunnon Elämä ry.
Harvemmin vastasin näihin posteihin. Nyt en voi muuta kuin lähettää terveisiä sinne jonnekin, missä Timolla on toivottavasti hyvät oltavat ja taivaallinen katto pään päällä…
Öisinajattelija
Liitän tähän blogiini mieluusti aikaisemman kirja-arvioni
Pyyvaara, Ulla; Timonen, Arto: Katu. Asunnottomat kertovat. Into Kustannus Oy, 2012. 152 sivua.
Ulla ja Arto ovat tehneet hienosti tunnetusti sitä tuntematonta marginaalitodellisuutta, jota ystäväni TIMO SEUTU eli vuosia.
Siitä todellisuudesta voi selvitä kuiville kuin auttavia käsiä löytyy. Tämän Timo osoitti omalla elämällään!
Öisinajattelija
Sosiaalityöntekijä Ulla Pyyvaara ja valokuvaaja Arto Timonen ovat tuottaneet yhdessä Vailla vakinaista asuntoa ry:n aktivistien kanssa komean kirjaprojektin:Katu. Asunnottomat kertovat. Teos on valokuvakirja elämäkerrallisine teksteineen. Se on kaiken lisäksi aivan uraauurtavaa pioneerityötä unohdetuista.
Sanon heti aluksi: entisenä Vailla vakinaista asuntoa ry:n (Vva ry) aktivistina olen hieman jäävi arvioimaan tätä teosta, koska olin itsekin Pursimiehenkadun asuntolan eli Nubiksen asukki syksyllä 1988. Olin asunnoton ja asuin alaikäisen poikani kanssa Nubiksen alakerran pienasunnossa, muistaakseni 3-4 kuukautta ennen kuin sain Helsingin kaupungin asunnon. Sellaisen sai vain kadulle muuten joutunut, jollakin tavalla maksukykyinen kansalainen, jolla oli lapsia huollettavana. Minulla oli työpaikka, säännölliset tulot sekä yksinhuollettava poika – vain asunto puuttui.
Jo edesmennyt työkaveri Matti Valtavirta Suomen elokuva-arkistosta oli kohtalotoverini, joka sai minut ylipuhuttua Vva ry:n julkaiseman lehden, Asukin päätoimittajaksi. Siinä ”vapaaehtoistyövirassa” tuli koettua ja nähtyä monenmoista vuosina 1988-90, sellaista marginaalia, mitä keskiverto helsinkiläinen ei ikimaailmassa kohtaa.
Sanon myös jatkoksi: en suosittele Katu-teosta herkkähipiäisille, enkä aloitteleville kaljoittelijoille, jotka ovat ihastelleet todellisuutta surkeasti vääristeleviä ja puhki kaupallisia pussikaljaromaaneja ja juoppohullun päiväkirjoja. Katu. Asunnottomat kertovat -kirja on sellaista realismia, jonka vain näkymättömän todellisuuden kadulla ja taivasalla kokeneet voivat julkituoda, ja tarinoida.
Enkä puhuisi mielelläni muodikkaasti edes oikeista ”alan miehistä” (joista kyllä on kysymys!), vaan minuutensa ja ihmisyytensä vaivoin säilyttäneistä markkina- ja riistoyhteiskunnan uhreista. Osa heistä on myös aktivisteja, usko tai älä! – urheita taistelijoita, joiden uurteisilta kasvoilta näkyy (valokuvissa) sellainen viisaus, mitä yliopistojen käytävillä ei tavoiteta!
Sekä haastattelutekstejä toimittanut Ulla Pyyvaara että 10 vuotta asunnottomia kuvannut Arto Timonen ovat onnistuneet tärkeimmässä. He antavat asunnottomuudelle ja – siitä usein johtuvalle – juopottelulle inhimilliset kasvot. Kuvissa ja teksteissä näkyy asunnottoman ihmisen kunnioitus tavalla, mihin sosiaalipornoa harrastava keltainen lehdistö ei ikinä pysty. Harvoin siihen pystyvät edes sosiologit ja muut tutkijat, joille kadun asukit taivasalla ovat sittenkin vain mielenkiintoinen kohde, objekti ilman omaa ääntään.
Katu. Asunnottomat kertovat -kuvateos on oivaltavasti jaettu vuorokauden osiin. 30-40-sivun osiot kertovat aamusta, päivästä, illasta ja yöstä asunnottoman elämässä. Kymmenet kadulla tai asuntoloissa elävät esittelevät lyhyesti elämäntarinansa ja arjen suurimmat murheensa, mutta myös kohokohdat. Tarinoita kuten valokuviakin yhdistää huumori, mutta myös toivo. Niin, vaikka moni päähenkilöistä on jo – tätä kirjoittaessani – kohdannut tai kohtaamassa matkansa pään.
Öisinajattelija
asuntopulaan tuskin tulee muutosta niinkauan kun elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, olisi mukava kuulla millainne ihminen matti valtavirta eli sukulaiseni oli kun näköjään meillä suvussa tämä kansalaisvaikuttaminen, kertoisitko hänestä sähköpostiini lisää? terv esa valtavirta