Sanotaan, että kaikki ovat tasa-arvoisia täältä lähtiessään, kuollessaan. Se jos mikä ei pidä lainkaan paikkaansa. Maailman kansalaiset ovat epätasa-arvoisia jo syntyessään, erottautuvat ratkaisevasti toisistaan eläessään ja lopulta kuollessaankin.
Enkä nyt tarkoita eroa eliitin ja ruohonjuuritason välillä. En siis aio kritisoida suurmiehiä tai -naisia, maailmanvalloittajia ja valtiomiehiä, suurkapitalisteja ja huippu-urheilijoita tai taiteilijoita, jotka kuollessaan tai jo eläessään ovat median lemmikkejä, rikastuvat tai saavat absoluuttista valtaa ja erkaantuvat tavallisista kuolevaisista viimeistään hautajaisissaan taivaallisiin sfääreihin. Tosin, mikään ei ole hauskempaa ja subjektiivisempaa luettavaa kuin esim poliitikon omaelämäkerta, jossa hän kuvaa uransa tahtomattaan sujuvana ego-fiktiona ja esittelee vain itsensä sekä jälkiviisaasti ainaoikeassaolemisensa perusteet. Olen lukenut sellaisenkin tarinan, jossa Suuri Valtiomies, miesmuistelija, ei muista lainkaan olleensa ikänsä naimisissa ja saaneensa viisi lasta.
Mikään ei ole epäluotettavampi lähdeteos kuin huippupoliitikon muistelmat tai muuten vain vallassa pöyhistelevän suurmiehen itsetilitykset. Mutta nyt siirryn asiaan.
Maailma ei ole kylä
Tarkoitan tasa-arvosta puhuessani tällä kertaa aivan tavallisia kansalaisia, jotka kuollessaan, useimmiten jo eläessään, ovat meille ja medialle pelkkää marginaalia ja massaa. Täällä Pohjantähden alla elämme nimittäin äärettömän Eurooppa-keskeisessä maailmassa, Pikku-Amerikassa. Katselemme asioita ja maailman ihmisvilinää, kuolemaakin, ylhäältä tai sitten Brysselin, Berliinin, Pariisin, Lontoon ja New Yorkin vinkkelistä. Entistä subjektiivisemmin.
Maailma ei ole kylä. Se ei pienene eikä kutistu globaalin tiedonvälityksen ja mediamyllerryksen tai matkailun myötä. Ei ollenkaan. Euroopan ja Amerikan näkökulmasta kaikki muu maailma, erityisesti etelä ja itä ovat toisarvoista autiomaata ja mediahöttöä, kansalaiset jotenkin kehittymättömiä, joskus sentään, maan vallanpitäjistä riippuen, kehityskelpoisia demokratia- ja sivistysmittapuullamme. Tuskin onnistumme peittämään halveksuntamme näitä lähimain ”ali-ihmisiä” kohtaan heidän ahertaessaan puutteessa ja nälässä, heidän yrittäessään paeta sotaa tai kohtaloaan parempiin oloihin. Heidän kuollessaan sodissa, terroriteoissa, katastrofeissa tai nälänhädissä tunnemme sielussamme toki pienen inhimillisen vihlaisun – tai korkeintaan sääliä. Mutta hädän mittasuhteita punnitsemme entistä selvemmin täysin ”eurooppalaisittain”.
Minusta Franz Fanonin ”Sorron yöstä” on juuri siksi edelleen ajankohtainen hätähuuto ja Che Guevaran, Marxin ja Leninin ajatukset jakautuneesta maailmasta lukemisen arvoisia.
Hautajaisia Ukrainassa, vesihautoja Välimerellä.
Kun lentokone ammuttiin alas kesällä 2014 Ukrainan taivaalla, se kiinnosti mediaa koska matkustajat olivat lännestä. Kun tusina ukrainalaista sai surmansa eilen 13.1.2015 bussi-iskussa, uhrien nimiä ja kasvoja ei näe kukaan. Monenko syyrialaisen hautajaisissa media on vieraillut? Moniko Afganistanin, Irakin, Palestiinan, Libyan, Syyrian tai Somalian joukkomurha tai terroriteko on saanut lännen valtionjohtajat arkkurivien äärelle?
Luin joulun aikaan lehteä nimeltä Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta. Se on Into Kustannuksen julkaisu, josta voi lukea suomeksi noiden kahden lehden parhaita tutkivan journalismin artikkeleita. Paksua lehteä ilmestyy 6 numeroa vuodessa. Lukekaapa, suosittelen!
Tuossa lehden numerossa 6 / 2014 kiinnitti huomioni pari juttua – Zinaida Burskajan ”Donetskin kaivajat” (jossa kysymys tuntemattomien ruumiiden etsimisestä) ja Stefano Libretin ”Veden varassa” (joka kertoo Välimerellä hukkuneista pakolaisista).
Ajatelkaapa seuraavia epäreilun ja epätasa-arvoisen kuoleman lukuja. Viime vuonna 2014 Välimerellä hukkui reilusti yli 3000 venepakolaista. Siis virallisten tietojen mukaan. Uponneita pienveneitä ja yksittäisiä hukkuneita tuskin tiedetään! EU on myös kunnostautunut asiassa: se on sulkemassa portteja EU-onnelaan ja ajamassa alas Libyasta, Syyriasta ja Eritreasta jne tulevien venepakolaisten pelastusoperaatioita siksi, että kaikkien onnettomien käännyttäminen merellä tai lähtösatamissa ei enää onnistu poliisivoimin tai sopimuksin…
Öisinajattelija
Vakavaa asiaa kuolemasta Pentti kirjoittaa.
Palaan hiukan taaksepäin.
Unohdin kommentoida edellistä pakinaa, joka oli ihanteellisen avoin ja rehellinen. Harva ihminen sellaiseen pystyy.
Linna kirjoitti aikoinaan, kuinka köyhä Koskelan Jussi varmisti mielestään hyvän ja kuivan hautapaikan.
Usein toivotellaan ne ”kevyet mullat”.
Rikkaat saavat kuitenkin päälleen oikein painavan kivipaasin.
Pysyvät varmasti siellä missä ovat.
Vankeja Suomessa on haudattu jokien ja järvien avantoihin.
Pehmeä, nimetön suo jossakin metsän reunassa on palvellut myös
koston ja halveksunnan ajatusta. Vuoden 1918 hautaustapa jatkui 1942. Kun Neuvostoliitto vaati hautapaikkojen merkitsemistä, niin suojeluskuntalaisille siitä syntyi ongelma. Ruumiit kaivettiin ylös soilta ja siirrettiin kuivalle kankaalle, ja siihen kivi.
Näin tapahtui mm. Juuassa, Nunnanlahdessa, kahden kilometrin päässä Vuolukivestä.
Kivessä ei ole nimiä, vain lukumäärä 42.
Kyllä me ainakin ollaan tasa-arvoisia kun me kuollaan. Minä huisutan vappu-huiskua ja noitarumpua, kutsun hantit avuksi. Sinä laitat ammattilaisena hansikkaat käteen ja peset ja desinfioit. Laitat ehkä sairalasukat ja jonkun paidan. Nuukana naisena vain yhden dramaattisen ruusun ja suutelet viimeisen kerran poskisuudelmin. Muiskis, muiskis.Tingit vielä arkusta.
Kiitos Unto,
oikein sopiva ja kuvaava lisäys tuo, mitä kerrot kuolemasta kansalaissodassa ja hautaamisesta vuonna 1918. Silloin voittaja, Valkoinen Suomi & Mannerheim käsittelivät voitettuja kuin eläimiä, tappoivat leireillä nälkään ja sairauksiin, murhasivat täysin sivullisia teloittamalla jopa naisia ja lapsia.
Että sellainen tasa-arvoinen kuolema kevätkesällä 1918.
Niinpä, ”…on keisarien hautoja Prahassa monta…” ja sankarihautoja Suomessa, patsaita ja pystejä niillekin, jotka murhasivat omia kansalaisiaan.
Öisinajattelija
Samoja asioita olen pohdiskellut. Kirjoitin tällaisen kolumnin 1.4.2012
Ihminen ja ihminen
Isoisä-pastorihahmo ja Baptistikirkon johtoon kuulunut Francois Bazaramba istuu tyynesti asianajajansa vieressä ja kuuntelee hovioikeuden langettamaa tuomiota joukkotuhonnasta Ruandassa. Hovioikeuden mukaan Bazaramba käski surmata, ja surmasi itsekin, useita ihmisiä. Lisäksi hän muun muassa johti hyökkäyksiä tutseja vastaan ja levitti tutsivastaista propagandaa.
Ruandan kansanmurhassa kuoli vuonna 1994 kolmessa kuukaudessa ainakin 800 000 ihmistä. Bazaramba on ollut vangittuna Suomessa viisi vuotta. Hänellä on maassamme laajat tukijoukot.
Jos Bazaramba istuisi oikeutta Ruandassa, ja me katselisimme häntä televisiosta, moni olisi valmis uskomaan, että hovioikeuden päätös on oikea. Mutta täällä Suomessa hän näyttää aivan tavalliselta mieheltä, joka ei kykenisi surmaamaan kärpästäkään. Näin pastorin puku ja asiallinen käytös Europan perämailla saa meidät uskomaan, että hyvinvointi tekee ihmisestä ihmisen.
Viime vuonna Välimereen hukkui YK:n pakolaisjärjestö UNHSR:n arvion mukaan 1500 laittomaksi siirtolaiseksi pyrkivää. Lukuja paisuttivat erityisesti Tunisian ja Libyan hallintojen romahtaminen. Määrä on parin ruotsinlaivan verran väkeä. Me emme unohda Estoniaa ja me vaalimme muistoa Titanicista. Mutta näistä Välimeren hukkuneista ei oikein kukaan piittaa.
Vuosi sitten huhtikuussa Italian rajaviranomaiset, Nato-sotilaat ja italialaiset kalastusalukset jättivät kymmeniä ihmisiä kuolemaan veneenrähjään Välimerellä: osa kuoli nälkään, osa janoon, osa putosi yli laidan myrskyssä. Valitettavasti rikos ei mädäntynyt hiljaisuudessa veneen ajelehtiessa ruumislastissa takaisin Libyan rannikolle – yhdeksän jäi henkiin todistamaan, ettei heitä autettu vaikka avunpyynnöt kuultiin.
Näin se vain menee. Jos Välimerellä seilaava risteilyalus joutuu merihätään, me seuraamme reaaliajassa pelastustoimia. Laiton siirtolainen ei sen sijaan ole ihminen ollenkaan. Ei ihminen paremmaksi muutu hyvinvointinsa keskellä – päinvastoin.
Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen esimies.
Kiitos Tiina, hieno kolumni!
Onneksi emme ole ainuita, jotka ovat reagoineet – kuuntelin eilen radiosta samansuuntaisen bloggarin mielipiteen.
Ruanda oli huippuesimerkki tragisuudessaan,
tänään Afrikassa lähes vastaavaa tapahtuu Nigeriassa, jo tuhansia murhattuja… eikä man diktaattori juuri treagoi. Toki hän kävi Pariisissa kyynelehtimässä maailman superjohtajien rinnalla muutama päivä sitten.
Öisinajattelija
Aiheeseen liittyen; Olisiko tämä satiiria?
Ihmebantu, Afrikka, kestänyt meikäläisellä useamman katselukerran.
http://youtu.be/YtODF_lGlak