Peking 2015 osoittaa selkeästi, millaisessa jälkijunassa suomalainen yleisurheilu huipputasolla laahaa. Täällä Pohjolassa liikunnan laaja-alainen harrastamisen rapautuu hyvää vauhtia. Kilpaileminen aloitetaan jo (esi)kouluiässä ja tiettyyn lajiin keskittyminen on entistä yleisempää. Vanhemmat ”kilpailevat lastensa puolesta”. Iloinen kenttämeininki ja maleskelu tai oleskelu kentän viheriöllä on historiaa.
Silti meillä pitäisi olla kilpaurheilun suhteen maailman parhaat valmennusohjelmat, valmentajat ja myös lääketieteellinen tai tekninen tieto siitä, miten mitalleja napataan. Vaan ei ole. Yhtälö ei toimi.
Jopa ainoassa viime vuosien menestyslajissa eli keihäänheitossa ei enää pärjätä muulle maailmalle. On huikeaa, että Afrikan menestys ulottuu juoksulajien ohella myös kentälle: kenialaisen JULIUS YEGON keihäskulta 92,72 tuloksella puhuu puolestaan – kuten egyptiläisen hopeamitalli. Tero Pitkämäki oli pronssilla, mikä jää ainoaksi Suomen mitalliksi Pekingin kisoista. Tämä alamäki toivottavasti opettaa, opettaa häviämään ja pohtimaan syitä suomalaisen (huippu)urheilun, esim juoksumatkojen rappioon. Kukapa enää viitsisi treenata vuosia ja taivaltaa jopa satoja kilometrejä viikossa kuten aikoinaan Lasse Viren, Lätsä-Pekka, Mikko Ala-Leppilampi, Jouko Kuha, Martti Vainio tai Julma Juha Väätäinen. Huipulle pitää päästä äkkiä, dopingilla elleivät muut keinot riitä.
Syitä mahdollisuuksien menettämiseen on monia. Minusta liikuntaharrastuksen hiipuminen lasten ja nuorten keskuudessa on seurausta myös ”poliittisista” laiminlyönneistä. Vapaaehtoisen ja ilmaisen liikuntaharrastuksen ja sen ohjauksen puutteista. Kouluissa korostuu matemaattis-kielellinen osaaminen, eivät taitoaineet tai liikunta. Vapaa-ajalla pelataan pelejä – tietokoneella. Me vanhemmat ja kasvattajat kannamme tästä oman vastuumme: liikuntakasvatus on aivan olennainen osa lapsen ja nuoren kehitystä paitsi fyysisesti, myös psyykkisesti. Ihminen on liikkuva jaloillaan seisova eläinkunnan tuote, mitä ei pitäisi unohtaa. Huono kunto kostautuu nykyisin jo keski-iän rankkoina sairaskertomuksina ja työkyvyttäömyytenä. Kun ei ole laajaa harrastuspohjaa, ei voi olla huippujakaan!
Viimeisten tilastojen mukaan esim armeijaan menevien nuorten kunto on romahtanut. Harva jaksaa juosta ns. Cooperin testissä edes 2500 metriä. 1970-luvulla 3000 metrin ylitys ei ollut kummoinen tulos. Siihen pystyi Öisinajattelijakin kevyesti. Siis noin 20 kg sitten…joten syyttävä sormi osoittakoon omaakin keskikehoa!
Öisinajattelija
ps
ite katselin huolestuneena, tosin hymyssä suin, kymmenkunta vuotta sitten opepöydän takaa monot jalassa, miten kaikki kestävyyteen liittyvät lajit karisteltiin pois kouluista ja opetussuunnitelmistakin.
Parhaiten homma näkyi hiihdossa: perinteisen ’pakollisen’ kouluhiihtämisen raja siirtyi huimaa vauhtia etelästä pohjoista kohti laskettelun tieltä.
Missä lie hiihtoraja nykyisin, silloin se jäi Mikkelin tienoille?
Samoin tonnin juoksut muuttuivat kasisatasiksi – nelisatasiako nykyisin?
Eikös ne jo väitä muutamat pelaajat että tietokonepelaaminen on kestävyysurheilua … Ärh!
Mutta väistykäämme me vanhat jäärät ja määritelkööt ja järjestelkööt urheilunkin halunsa mukaan.
Me voimme, jos jalka ei enää polulle kapsa, osallistua edes hengessä mukana oikeaan urheiluun = ks. http://www.sci.fi/~sut/
ja sieltä: http://www.sci.fi/~sut/veikkaus/peking2015/index.html
Varmasti tuo kestävyys(vaje) on avainsana siihen, miksi Suomen mies- ja naisaines ei ole fyysisesti ja psyykkisesti sillä tasolla, jolta luodaan menestystä yleisurheilukentille. Monilla perusteilla voi sanoa, että nuorissa ikäluokissa 0 – 40 vuotiaat, on alentunut stressinsietokyky erittäin yleistä. Rohkenen väittää, että kyvyttömyys sietää vastoinkäymisiä johtuu osittain siitä, että ”siima” on lapsuudessa liian pitkä; ei olla opittu ottamaan vastaan käskyjä, eikä kieltoja. Urheiluvalmennuksessa joudutaan väkisinkin sietämään auktoriteetteja, halusipa sitä tai ei. Kovat valmentajat voivat olla myös oikealla tavalla pehmeitä. Niin voivat olla myös lasten vanhemmat, jotka osaavat silti pitää oikeissa asioissa ohjakset tiukalla.
Jotakin kertoo ajastamme esimerkiksi iltapäivälehtien ja MTV:n nettisivujen otsikointi. Koko ajan on menossa joku yleisraivo, koska ihmisiltä palavat käämit, jos asiat eivät mene heidän haluamallaan tavalla. Tai ainakin sellainen kuva halutaan antaa, että ”tieraivo”, ”laturaivo”, ”nettiraivo” ja muu ”arkiraivo” on normaalia käyttäytymistä. Tämä yhä lyhytpinnnaisempi kansa olisi saatava kanavoimaan purkauksiaan enemmän fyysisiin suorituksiin. Keihäänheitto on yksi tyypillisimpiä lajeja, joissa oikein kohdennettu ja hallittu raivo voidaan purkaa positiiviseen suoritukseen. Tosin kaikista ei voi tulla maailmanluokan eikä edes piirikunnallisen tason keihäänheittäjiä. Onhan se hienoa, että Suomella on uljaat keihäsperinteet, mutta pitää antaa arvoa muillekin lajeille yleisurheilussa. Maailman kärkikastiin tuskin enää noustaan, mutta yksittäisissä lajeissa voi tulla mestareita. Lapsemme ja nuoremme ovat eläneet niin helpon elämän, että vain poikkeusyksilöistä voi tulla jonkin sortin kansainvälisiä menestyjiä. Jonkin Julius Yegon, tai vaikkapa Ihab Abdelrahmanin lähtökohdat ovat olleet ihan toiset. Muistettakoon kuitenkin, että hekin ovat suomalaisen keihäskoulun kasvatteja. Valmennustietoa ja -taitoa suomalaisilla siis on ja sitä kysytään jatkuvasti ulkomaillekin. Kysymys kuuluu, miten löydetään ne helmet 0 – 15 vuotiaista suomalaisista, joihin se valmennustieto ja -taito voidaan tuloksellisesti kanavoida? Yleisurheilun tulevaisuuden suuri ongelma on myös siinä, että mm. jääkiekko on saanut suhteettoman suuren huomion ja suosion. Siinä lajissa pyörii suuri ylikansallinen hämäräbisnes ja kähmintä, mieletön viihdeteollisuus, joka kerää rahoja isoihin taskuihin eri maissa ja lähes kaikilla mantereilla.