Nyt pitää vaatia parempaa johtamista, pienyrittäjäpolitiikkaa ja ay-demokratiaa

Poliittiselta vasemmistolta ja ammattiyhdistysliikkeeltä on tullut aivan parin päivän sisään hyviä tiivistyksiä ja avauksia siitä, mitä vaihtoehtoja on hallituksen epäonnistuneelle tupo-esitykselle ja rangaistukseksi langetetuille pakkolakiesityksille.

Itse en kirjoita niistä vaan ajattelin purkaa tähän viime päivien satunnaiset ajatukset siitä, mitä lähinnä vasemmiston pitäisi työelämärintamalla tehdä. Tämä ei ole mikään kokonaisohjelma vaan kolme mielessä pyörinyttä asiaa, joilla voitaisiin hieman parantaa työelämää ja voimauttaa työläisiä tekemään suurempia mullistuksia.

1. Huono johtaminen pitää nostaa tikunnokkaan. Palkkojen laskeminen ei auta vientiteollisuutta mutta heikentää kotimarkkinoita entisestään, joten syyllisiä vetämättömään vientiin pitää alkaa etsiä muualta. Koulutukseen, tutkimukseen ja henkilöstön hyvinvointiin on helppo vaatia lisää rahaa, mutta samalla voi osoittaa syyllistä, joka yrittää osoitella muita: sen lisäksi, että koulutuksesta ja tutkimuksesta leikkaava hallitus ei ymmärrä katajaisen kansan kilpailuvaltteja, näitä panostuksia laiminlyövät yritysjohtajat ovat surkeita johtajia. Sanotaan se ääneen ja vaaditaan parempaa johtamista.

Pitää kysyä, miksi Rautaruukin myyntiä vastustaneet ja työtaisteluherkät metallityöläiset nyt kiittelevät uuden omistajan johtamistapaa. Pitää jatkaa konkreettisten vaatimusten luomista ja esittämistä työntekijöiden vallan lisäämiseksi yritysten toiminnan järjestämisessä ja voittojen käyttämisessä. Viime eduskuntavaaliohjelmassaan Vasemmistoliitto vaati esityksestäni maltillisesti, että ”työntekijöille on annettava oikeus osallistua yhtiöiden hallitusten valintaan”.

Viimeistä vuosineljännestä lähestyvät yritykset käyvät nyt yt-neuvotteluja parantaakseen loppuvuoden tulosta. Työntekijöiden edustajien pitääkin nyt osoittaa, miten raskaalla ja konkreettisella tavalla työnsä menettävät ja epävarmuudessa elävät työläiset kantavat yritysriskiä, jonka ottamisesta omistajia yleensä kiitellään.

2. Pienyrittäjät pitää saada työläisrintamaan. Lakkoperjantai osoitti, kuinka epäoikeudenmukaisena moni yrittäjä pitää työntekijää suojelevaa lainsäädäntöä. Turvattomat ja monilla tavoin työntekijän alistetussa asemassa olevat pienyrittäjäthän ovat kapitalismin huono-osaisimpia panttivankeja, joiden Tukholma-syndroomaa pidetään yllä sankariyrittäjätarinoilla sekä ay-liikkeen saavutuksia kohtaan ruokittavalla kaunalla. Moni tietysti on yrittäjä, koska on oikeistolainen, mutta ne, jotka ajattelevat oikeistolaisesti, koska ovat yrittäjiä, voisivat aktiivisella pienyrittäjäpolitiikalla löytää itsestään solidaarisuuden muita työläisiä kohtaan.

Vasemmistoliiton selkäydinvastauksena on kertoa, että puolueella on pienyrittäjäohjelma ja vaaliohjelmassakin monta kohtaa yrittäjien sosiaaliturvasta ja verotuksesta. Vielä tarvitaan kuitenkin esimerkiksi selkeä toimintaohjelma pienyrittäjän voimia ja toimeentuloa syövän byrokratian helpottamiseksi. Sellaisia tavoitteita Vasemmistoliitollakin jo on – niitä ei vain ole koottu yhteisen otsikon alle. Vasemmisto on jäänyt sääntelykeskustelussa oikeiston jalkoihin, vaikka pienyrittäjän toimintamahdollisuuksien puolustaminen olisi vasemmistolle luonteva paikka kamppailla suurpääoman valtaa vastaan.

3. Ammattiyhdistysliikkeeseen pitää saada jäsendemokratiaa. Samaa pitää tietysti vaatia kaikelta yhteiskunnalliselta päätöksenteolta. Ammattiliitot ja keskusjärjestöthän eivät juuri eroa toimintatavoiltaan muista edustukselliseen demokratiaan perustuvista instituutioista. Jatkuva demokratiatyö olisi paras keino vahvistaa ay-liikkeen legitimiteettiä työläisten edustajana.

Tuntuu aika kornilta odottaa kotona tai työpaikalla ja pelätä, millaisiin myönnytyksiin keskusjärjestöjohtajat pian EK:n ja hallituksen kanssa suostuvat. Tuntuu myös kornilta ajatella, kuinka radikaalilta tuntuu esimerkiksi ei-radikaali vaatimus neuvottelutulosten alistamisesta jäsenäänestykselle.

Jäsendemokratian lisääminen jäsenäänestyksilla ja vaikkapa suljetuilla mandaateilla ja kiertävillä luottamustoimilla ei tietenkään kerro, mihin suuntaan liittojen politiikka alkaisi kulkea. Voi olla, että vaatimukset ja toimintatavat eivät muuttuisi sen radikaalimmiksi. Voi olla, että liitoissa tehtävä poliittinen ryhmätoiminta ja puolueille mandatoidut työpaikat joutuisivat tarkasteluun, joka pakottaisi poliittisen vasemmiston suunnittelemaan uudelleen toimintansa ammattiliitoissa.

Jäsendemokratialla on kuitenkin itseisarvo, jota ay-liikkeen rooli sopijaosapuolena ja yhteiskunnallisena voimana korostaa. Uudistaakseen yhteiskuntaa ay-liike tarvitsee kokemusta uudistumisesta ja välineitä siihen.