Joulukuun kuudes: olalle vie!
Suomalainen eliitti on huono muistamaan paitsi prosenttilukuja, myös vuosilukuja.
Itsenäisyyttä juhlitaan vuodesta toiseen Tuntemattoman sotilaan ja sotaveteraanien varjossa – aivan kuin itsenäistymisvuosi olisi 1945. Kannattaisi kysyä nykynuorilta minä vuonna Suomi itsenäistyi? Väärien vastausten määrä saattaisi olla hätkähdyttävä syystä että sotapropaganda, paraatit, elokuvat ja haastattelut liikkuvat pääsääntöisesti II maailmansodan ajassa.
Herätkää jo, siellä kumpujen yössä. Katsokaa ympärillenne, vaikka sinne EU-Eurooppaan. Missään ei vietetä niin sotahullua itsenäisyyspäivää kuin täällä ”rauhaa rakentavassa” Suomessa. Muualla itsenäisyydestä iloitaan: lauletaan ja tanssitaan. Täällä patsastellaan pukujuhlissa pönäkkänä ja vietetään hartaita hetkiä väärillä sankarihaudoilla tai kirkossa.
Eikö mikään muu rakenna kansallista identiteettiämme kuin julma sota, jossa kaiken lisäksi HÄVISIMME ja sodimme VÄÄRÄLLÄ PUOLELLA, saksalaisten, italialaisten ja japanilaisten fasistien rinnalla. Entäpä jos tämä rintama, johon Suomi siis kuului, olisi voittanut sodan? Miettikää vähän – ja hiljentykää mieluummin vuoteen 1917.
Joulukuun kuudes: kansalaissota
Suomi siis itsenäistyi oikeasti 6.12.1917. Itsenäistymisjulistus hyväksyttiin vuoden viimeisenä päivänä myös Pietarin Smolnassa, Venäjän bolshevikkien allekirjoittamana. Maailmantilanne, I maailmansota ja Lokakuun vallankaappaus olivat taustalla Suomen itsenäistymiselle. Mihin se on unohtunut? Mitä sitten seurasi itsenäisyydestä? Kansalaissota 1918 ja kymmeniä tuhansia uhreja, joista suuri osa kuoli vankileireillä. Mihin näiden uhrien muistaminen itsenäisyyspäivänä on jäänyt?
Joulukuun kuudes: Martta Koskinen
Muuan ompelijatar Martta Koskinen vangittiin keväällä 1918 ”osallistumisesta kapinaan”, vaikka ei ollut mukana taistelutoiminnassa lainkaan. Hänen tarinansa on yksi niistä, mitkä liittyvät saumattomasti myös Suomen itsenäistymiseen ja siihen mitä siitä seurasi 1920-30-luvuilla monen työläismiehen ja -naisen elämässä. Koskiselle seurauksena oli aatteellisuus ja aktivismi vasemmalla laidalla – ja siitä seurannut kuolemantuomio syksyllä 1943
Ville Suhosen ohjaama dokumenttielokuva OMPELIJATAR (2015) alkaa päähenkilön viimeisistä päivistä: näytellyssä jaksossa Martta Koskinen kirjoittaa Helsingin lääninvankilasta kirjettä siskolleen. Siinä hän kertoo olevansa täysin rauhallinen, uskovansa, että ”oikeus voittaa”, ”joskus totuus tulee ilmi” ja ”aika lääkitsee kaikki haavat”. Hän ei katso tehneensä mitään väärää. Kenties vankilan sisäpuolellekin on jo kantautunut tieto Saksan tappioista itärintamalla? Se antaa kuolemaantuomitulle toivoa. Kohta Koskinen viedään kädet sidottuna pihalle ja hänestä tulee viimeinen Suomessa teloitettu nainen.
Ohjaaja on dramatisoinut nuo hetket taidokkaasti, laukauksiin saakka. Sitten siirrytään 1900-luvun alkuun ja tapahtumiin, jotka tekivät Martta Koskisesta aktiivisen työläisnaisen, sosialistin. Suhonen limittää erilaista materiaalia niin hienosti, että jäkikäteen ei muista mitkä jaksot on dramatisoitu ja missä kohdin hän käyttää esimerkiksi aikakaudelta säilynyttä dokumenttielokuvaa. Valokuvat ovat usein mukana kollaasina, kuvapintaa jaetaan pariin kolmeen ruutuun. Valinnat ovat perusteltuja ja puhuttelevia kokonaisuuksia, jotka täydentävät Koskisen elämäkertaa ja sitovat sen aikaan.
Martta Koskinen liittyi punakaartiin vasta huhtikuussa 1918 eikä ampunut omien sanojensa mukaan ketään. Sen sijaan hän kyllä harjoitti muuta agitaatiota ja kirjoitteli esimerkiksi Juttutupa-lehteen. Tie vei Tampereelta pakomatkalle Kotkaan ja sittemmin Tammisaaren vankileirille. Kun Koskinen vihdoin armahdettiin vuoden lopulla, hän kävi leninkiompelijattaren kurssin ja oli työssä tekstiilitehtaassa. 1920-30-luvuilla hän oli aktiivi nuorisojärjestöissä ja raittiusseurassa, veti jopa opintopiiriä. Luultavasti huono kuulo esti häntä pääsemästä varsinaisiin johtotehtäviin, mihin hän ei sittemmin edes pyrkinyt. Koskinen oli korostetusti ”rivikommunisti”
Mielenkiintoinen detalji 1930-luvulta: kun Hertta Kuusinen pääsi vankilasta 1939, juuri Martta Koskinen ompeli hänelle puvun. Naiset tunsivat toisensa. Vuonna 1943, kun molemmat istuivat ”turvasäilössä”, Koskisen teloitus tuli Kuusiselle kammottavana yllätyksenä. Heidi Köngäksen mainiossa romaanissa ”Hertta” (2015) Hertta Kuusinen pohtii tuttavansa teloitusta:
”Mikä oikeuden irvikuva. Martta oli puolikuuro ompelija, työläisnainen, joka korkeintaan välitti viestejä, jakoi lentolehtisiä ja vei ruokaa maan alla oleville tovereille. … ei kai niin pienestä voi henki lähteä”.
Henki lähti julmasti, mutta Ville Suhosen dokumentti on enemmänkin myötäelävä kuin ketään syyttelevä. Katsoja tekee omat vääjäämättömät johtopäätöksensä sitä mukaa, mitä enemmän saa tietoa työläisnaisen elämästä, ”rikoksista”. Käsittämätöntä on se, että tavallinen ompelijatar loppujen lopuksi päätyi teloituskomppanian eteen. Syyt jäävät avoimiksi, vallanpitäjät ja teloittajat kasvottomiksi. Ehkäpä tässä onkin dokumentin suuruus ja puhuttelevuus.
HUOM! Ompelijatar , maanantaina 7.12. klo 21.30 – TV 1
Öisinajattelija
Itsenäisyyspäivä on totta kai toisen maailmansodan leimaama. Sitähän suomalaisuus on ollut kaikki nämä vuodet sodan jälkeen – mielestäni varsin ymmärrettävästi. Harvalle kansakunnalle osoittautui sota niin traumaattiseksi ja totaaliseksi kuin suomalaisille. Toisaalta sota yhteistä vihollista vastaan paranteli niitä haavoja, jotka olivat auki sisällissodan jäljiltä, minkä tärkeyttä ei voi näin jälkiviisaasti liikaa painottaa. Sotapropagandan ja useimpien veteraanien kokemuksen mukaan suomalaiset sitäpaitsi taistelivat itsenäisyydestään – eivät jonkun liittouman tai rintaman osana, vaikka se taktisesti sitä olisikin ollut. En itsekään pysty kovin kepein mielin ajattelemaan sitä uhkaa, joka Neuvostoliitto Suomen kansalle aikanaan oli, ja ymmärrän, miksi ne ajat ovat jääneet niin tärkeinä monelle mieleen. Uskoisin, että sodan vanhetessa ja sotasukupolvien kadotessa ja unohtuessa, itsenäisyyspäivänkin merkitys tulee ”kevenemään”. Antaa sen ottaa luonnollinen aikansa. Miksi kieltää historiamme muistelua toisilta, vaikkei se itselle kelpaisikaan?
Mitä sisällissotaan tulee, se vaiettiin kuoliaaksi melkein 2000-luvulle asti, mikä ei mielestäni ole ollut mitenkään erityisen paha asia. Mielestäni sitä kahtiajakoa, joka silloin kansan keskuudessa tapahtui ei tarvitsekaan elvyttää eloon. Se on tuhoava ja katkera, eikä sen elvyttämisestä seuraa mitään hyvää. Antaa sen unohtua tunteiden ja paatoksen asteella, ja muistetaan se vain osana historiaa. Itsenäisyyspäivä on tunteiden juhla, ja kansakunnalle on paljon terveellisempää muistella aikaa, joka yhdisti meidät sen sijaan että muistelisimme aikaa, joka jakoi meidät kahtia ja aiheutti kymmenien tuhansien kuolemat mitä katkerimmalla tavalla.
Minun esi-isäni olivat punikkeja, ja kommunisteina rintamalla Neuvostoliittoakin vastaan, ja heidän perintönsä elää minussa. Tämän haluan tehdä selväksi ennen kuin minut leimataan lahtariksi ja natsiksi näiden ajatusten vuoksi. En myöskään ole ilolla seurannut sitä fanaattisen kansallismielisyyden nousua, joka Suomessa on tapahtunut viime vuosina. Tänään on kuitenkin itsenäisyyspäivä, ja mielestäni kukin suomalainen saa sen viettää niiden arvojen ja aatteiden parissa, jonka itselleen parhaaksi näkee. Jos muina päivinä kinastellaankin ja halutaan olla onnettomia, yritetään edes itsenäisyyspäivänä olla yhtenä, vapaana kansana yhden ihmeen äärellä: itsenäisen Suomen, jossa olemme vapaita kirjottelemaan mielipidekirjoituksia – ja jossa kukaan ei halua estää meitä puhumasta esi-isiemme kieltä ja jatkamasta sitä elämän ja olemisen tapaa, joka heille on ollut ominainen.
Eläköön vapaus olla suomalainen! Eläköön Suomen kansan yhtenäisyys!
ARVI PERTTU, Lieksa kommentoi tänään 6.12. blogia näin:
Hei Pena!
Halusin kommentoida tuota siun juttua, mutta sivu herjaa erroria.
Tässä kommentti:
Olen itsekin tuota epäsuhtaa kummastellut. Ja tiedän myös venäläisten ihmettelevän: ”Eikö se Suomi ollutkaan itsenäinen ennen 2. maailmansotaa?” Mutta toisaalta sama kultti kukoistaa Venäjälläkin: siellä kaiken mitta on Voitonpäivä 9. toukokuuta 1945, aivan kuin maan historia olisi alkanut vasta tuolloin. Äskettäin pidetyssä Kansallisen sovinnon juhlassakin marssittiin Punaisella torilla 2. maailmansodan aikaisissa sotilasvaatteissa ja punaliput liehuen, vaikka alun perin juhla liittyy Moskovan puolustukseen liettualais-puolalaisia sotajoukkoja vastaan vuonna 1612. Niin että samat ilmiöt näkyy olevan vallassa naapurissakin.
Jep,
Arvi Pertun kanssa samaa mieltä, siis itänaapurin juhlinnasta.
Kysyn vaan, miksi meidän pitää miniarmeijallamme pullistella samalla tavalla kuin Iso Karhu /Putinin Venäjä? Ja matkia vielä samalla tavalla vuoden 1945 ”saavutuksia”, joilla on aika vähän suoranaisyhteyttä vuoteen 1917. Paitsi tietysti maailmanpolitiikka, vrti I ja II maailmansota ja keskusvallat vastaan ympärysvallat….
Ja edelleen olen sitä mieltä, että 6.12. voitaisiin pikku hiljaa palailla itsenäisyyden alkulähteille, vuoteen 1917. Ja myös vuoteen 1918 ja niihin seurauksiin miten valkoinen itsenäinen Suomi kosti punaisille itsenäisyyttä ajaville. Se oleellinen itsenäisyysajatus taisi olla lähes alusta pitäen myös sosialistien/ vanhan sos.dem puolueen tavoitteena jo paljon ennen vuotta 1917.
Nythän on itsenäisyysidean ydinjoukoksi vedetty vuonna 1915 syntynyt piskuinen aseellinen jääkäriliike. Kyllä sitä ennen tapahtui paljon jo ihan muualla ja paljon rauhanomaisemmin aattein.
Öisinajattelija
Aiheellista on aika ajoin muistuttaa suomalaisille jääräpäille itsenäistymisen tapahtuma-ja aikajärjestyksestä !
Toden totta, parin vuoden päästä juhlimme ”100 vuotta Itsenäinen Suomi”. Vieläkö silloinkin juhlaväeltä unohtuu, että itsenäisyytemme vuosi on 1917 ja ensimmäinen valtio, joka tunnusti itsenäisyyden julistuksemme, oli itäinen naapurimme silloinen Neuvostoliitto.
Ruotsin ja Venäjän rajamaan eläjinä suomalaiset ovat oppineet neuvokkuutta ja taitavuutta sodan ja etenkin rauhan asioissa.Sodista pahin oli se, mikä käytiin maan sisällä kun veli nousi veljeä vastaan. Itsenäisyydestä ei silloin taisteltu, se meille jo oli myönnetty. Taistelu käytiin valtiomuodosta. Tuotantolaitokset, maaomaisuus yms. säilyivät yksityisomistuksessa. Väestö jakaantuu omistavaan ja työväenluokkaan. Näin tänäkin päivänä. Kumpi ryhmä on isänmaallisempi: omistava luokka vai työväenluokka? Veroparatiisit, pääomien vienti, tuotannon ja työpaikkojen siirtäminen halvemman tuotannon maihin, veropetokset jne.
Ehkä jonakin vuonna Linnan juhlat voisi siirtää Hurstin leipäjonoon tai siis sen leipäjonon ihmiset sinne Presidentin Linnaan. Tasa-arvoa ja yhteisen hyvän jakamista.
Erinomaisen aiheellinen kirjoitus Öisinajattelijalta. Täyttä asiaa ja niin totta; tämä kirjoitus kannattaa uusintaa joka itsenäisyyspäivänä aina uudestaan.
Itsenäisyyden todellisia alkujuuria samoin kuin kansalaissodan syitä ja seurauksia ei pidä unohtaa. Suomi on myös toisin ajattelevien Isänmaa. Toivottavasti ei unohdeta myöskään sitä, että olisimme voineet edes tosissamme yrittää pysytellä ulkona toisesta maailmansodasta diplomatian keinoin ja muutoinkin tarkastella yhteistyökumppanimme todellisuutta kriittisemmin.
Tulevien sukupolvien on saatava tietää, mitä sodistamme oikeasti hyödyimme. Paras tae itsenäisyytemme jatkuvuudelle on rauhan tie.