Työvuosistani Karjalan tutkimuslaitoksella (Joensuu / Itä-Suomen yliopisto) on jo vierähtänyt aikaa, mutta kuluneet vuodet eivät ole ihan kullanneet kaikkia muistoja menneestä. On mukavaa ja ikävää muistettavaa.
Aloitin vuonna 1995 ”linnassa”, ja toistakymmentä vuotta vierähti vikkelästi. Sekä työympäristöä, varsinkin Pielisjoenlinnan miljöötä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, että tutkijaporukan henkeä olen jäänyt kaipaamaan. Poikkitieteellinen laitos innosti erilaisiin yhteishankkeisiin. Sen sijaan Karjalan tutkimuslaitoksen muutto Joensuun yliopiston bunkkerikampukselle pitkien käytävien varsille pirstoi yhteisön ja sammutti tuon paljon puhutun hengen. Ainakin osin. Syitä on monia.
EU, hankerahoitus ja yt-neuvottelut
On tietysti helppo räksyttää ja arvostella nyt sivusta, mutta katson kyllä saaneeni – monen muunkin Joensuun yliopistotutkijan lailla – suuni auki jo yliopistovuosinani. Ja selvyyden vuoksi: en muistele mennyttä katkerana, vaan kokemastani ja ystäväpiiristä ylpeänä – sekä peräti tyytyväisenä siitä, että luovuin oravanpyörästä ennen kuin sen vauhti kävi tolkuttomaksi. Toki, jos olisin pyristellyt mukana vähänkin kauemmin, olisin jo ajat sitten kuulunut yt-neuvottelujen piiriin ja saanut potkut…
Vähän historiaa. 1990-luvun lopulla Suomen liittyminen Euroopan unioniin alkoi näkyä myös korkekoulurahoituksessa. Alkoivat niin sanotut EU-projektit ja monimutkaiset tutkimusrahan hakuprosessit. Vähitellen hakemusten tekemisestä ja kilpailuttamisesta tuli varsinainen byrokratian kukkanen ja tutkimuksen jarru. Olin määräaikaisena, sijaisena ja pätkätyöntekijänä monessa hankkeessa mukana ja voin vakuuttaa kuinka turhauttavaa oli vuodesta toiseen uhrata viikkokausia uusien projektien laatimiselle ja rahahakemuksille, jotta ne täyttäisivät EU:n tai akatemian vaatimukset. Kun on määräaikainen pesti, sen aikana on yritettävä taata se tuleva pätkätyö, apuraha tai sijaisuus. Tämä epävarmuus kysyy hermoja varsinkin silloin kun lyhimmät työsuhteet ovat muutamia kuukausia ja työttömyyspätkät aivan tavallisia. Kiitollisena muistan senkin ”laittoman” ajan, pari kolme kuukautta, jona aikana koneeni & työpisteeni säilyi Pielisjoen linnan nurkkahuoneessa, vaikka olin työtön. Kävin laitoksella päivittäin: pistämässä uutta hanketta putkeen.
Tämä kehityskulku senkun jatkuu ja on laajalti levinnyt kaikkeen rahoituskäytäntöön. EU-rahoituksen myötä ja akatemiarahoituksen kiristyttyä alettiin puhua jatkuvasti huippututkimuksesta ja huippuyksiköistä. Huiput saivat rahansa, mutta suurin osa hakemuksista (kaiketi lähimain 90 %?) on koko ajan päätynyt roskakoriin, vaikka teemat ja kohteet olisivat olleet kuinka ajankohtaisia ja näkökulmat uusia. EU-rahoitus ja pirstaloituneet ”kansainväliset” projektit sekä englanninkieliset väitöskirjat olivat maaginen taikasana. Samalla tulivat erilaiset ohjustukset ja suositukset. Vastikään myös maamme hallitus on rankannut ”Suomen tulevaisuuden kannalta keskeiset hankkeet” – aivan kuin ministereillä olisi paras tieto tutkimuksesta, sen tasosta ja eri aloista. Aivan kuin tutkimusta tehtäisiin pelkästään hyödyntämään poliittisia päätöksiä!
Hakuprosessia ollaan toki vihdoinkin osin järkeistämässä ja keventämässä
(ks. HS 27.12. Pääkirjoitus: ”Tutkijoiden aika kuluu hakemuksiin”),
mutta monta tutkijanuraa on jo ehditty tuhota, moni lahjakas nuori jättänyt yliopiston. Ja kun säästää pitää kaikilla aloilla, määräaikaisia ”rönsyjä ” karsitaan tietenkin koko ajan, varsinkin tutkimusta avustavan henkilökunnan kohdalla. Yt-neuvotteluissa laitosten johtotaso, professorit, luottamusmiehet ja -naiset sekä hankkeiden vetäjät saavat taas lähikuukausina pähkäillä Itä-Suomen yliopistossakin päänsä puhki kuka saa jatkaa ja kuka ei. Täällä itärajalla yt-neuvotteluja käydään muistaakseni jo seitsemättä kertaa. Kuvitelkaa! Tee siinä tutkimusta rauhallisin mielin, päivin ja illoin, ja mieti heilahtaako oma palli.
Väitän, että ennen, siis hyvinvointi-Suomessa tutkijan, väittelijän, assistentin, sihteerin, yliopistolehtorin ja professorin asema oli parempi, tutkimus vakaammalla rahoituspohjalla ja akateeminen asema sekä polku rauhaisampaa kulkea – jos siis kanttia oli ja lahjakkuutta. Tämän hetken ongelma on se, että myös lahjakkuudet karsiutuvat tai poistuvat taakse, ulkomaillekin. Ajatteleeko kukaan enää vakavasti sitä, että korkeakoulut tarvitsevat paljon kovinkin erilaista osaamista ja laaja-alaisuutta, yhteiskunnallista näkemystä. Se kuuluisa yliopistojen ”kolmas tehtävä”, josta olen useamman kerran saarnannut, on täysin unohdettu ja henkilökunta peloteltu olemaan osallistumatta mihinkään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ei siihen nykyisessä hullunmyllyssä ole tosin paljon aikaakaan…
Tieteen tarkoitus ja laaja-alaisuus
Eri tieteenalat ja tutkimushaarat etsiskelevät vimmatusti totuutta, kulkevat sitä kohti tutkimustehtävää tarkentaen, aineistoja keräten ja vertaillen, syitä ja seurauksia pohdiskellen. Näin on, oli sitten kysymyksessä syöpätutkimus tai Venäjän yhteiskunnallinen kehitys Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Erilaisia ja toisiaan vastaan iskeviä tutkimustuloksia syntyy kosolti: avaruuskin milloin laajenee tai supistuu mustiksi aukoiksi.
Suomen Pravdassa julkaistiin sunnuntainumerossa aiheesta kirjailija-psykologi Jussi Valtosen vallan mainio kirjailijapuheenvuoro (ks. HS 27.12. ”Kuollut merilohi ja tieteen tarkoitus”).
Siinä Valtonen pohtii tutkijan asemaa epäilijänä ja kyseenalaistajana sekä korostaa riippumattomuutta – aikana jolloin niis sanottu ”ulkopuolinen rahoitus” on tullut elimelliseksi osaksi yliopistojen hankkeita ja varsinkin talouteen liittyvät teemat korostuneet. Valtonen varoittaa kapea-alaisista ”erityisasiantuntijoista”, jotka ”joutuvat välillä oman erinomaisuutensa lumoihin”. Näin voi käydä vaikka Nobelin saaneelle taloustieteilijälle tai silloin kun ”Nobel-lääketieteilijät ryhtyvät auttamaan ihmisiä lobotomialla”.
Valtonen lainaa myös filosofi Alasdair MacIntyreä, jonka mukaan ”on tärkeä suojella yliopisto-opiskelijoita liialta erikoistumiselta liian varhain, koska riittävän laaja tieteellinen yleissivistys auttaa huomaamaan, milloin jokin erityisasiantuntijoiden joukko menettää suhteellisuudentajunsa”. On syytä ”varoa kapeuttamasta koulutuksen sisältöjä liikaa”, hän kirjoittaa.
Niinpä. On syytä myös kysyä, miten laaja-alaisuutta voidaan eri aineopinnoissa leikkausten vuosina lisätä? Eihän opiskelijoita ehditä edes kunnolla ohjata heidän opinnäytetöissään, kun professoreistakin on tehty pelkkiä rahanhakukoneita tai suurten linjojen vetäjiä. Jussi Valtonen ei ole (vielä) tohtori, mutta hänen Finlandia-palkittu romaaninsa ”He eivät tiedä mitä tekevät” (2014) on lukemisen väärti.
Öisinajattelija
PROF. JUKKA KORPELA KOMMENTOI:
29.12.2015, 15:33, Jukka Korpela kirjoitti:
>
> Moips!
>
>
> Öisinajattelija ajattelee tärkeitä asioita, mutta jossakin mennään vähän pieleen.
>
>
> 1) EU:ta ei kannata syyttää nyt tästä ensimmäisenä.
>
>
> 2) Vanha akateeminen maailma ei minusta ollut autuus. Se oli varsinainen korruptoituneisuuden pesä. Siellä edettiin veliverkostoja pitkin tai sitten tiputtiin, kun joku mesenaatti päätti kostaa. Toisaalta siellä pystyi lintsaamaan hyvin, kun oli osa rakennetta. Rakenteeseen taas ei päässyt ulkopuolelta millään tieteellisillä ansoilla, koska asiat sovittiin. Itse ehdin katsella järjestelmää ensin sisältä ja sitten ulkoa. Olen sitä mieltä, että sen räjäyttäminen oli tieteellinen ja kulttuurillinen teko.
>
>
> 3) YT-nillityksessä huomio kohdistuu vääriin asioihin. Yliopistoissa on paljon tyhjäkäyntiä ja myös vain näennäisesti ahkeria ja menestyviä tutkijoita. Tänäänkin kampuksella oli autiutta autiuden päällä. Kesäaika on monella ihan tyhjää (eivät edes vastaa sähköposteihin). Ei kaikissa yliopistoissa myöskään kannata eikä voi opettaa kaikkia aineita, vaikka tämä olikin 80-luvun maakuntakorkeakoulujen ideologian näkökulmasta järkevää. Nyt tavoitellaan vähän laajempia piirejä. Mielestäni nykyiset ongelmat lähtevät siitä, että kaikki halutaan säilyttää ja lisää päälle rakentaa. Ei luovuta edes jo tiensä päähän tulleista aloista ja halutaan myös säilyttää vanhat hallintorakenteet. Kun kenenkään rahat eivät voi siihen riittää eikä kukaan uskalla päättää leikkauksista, naamioidaan touhu markkinahenkiseksi kilpailuksi, jossa katsotaan, kuka oppii uimaan. Varsinaiset leikkauksethan tarkoittavat pääosin sitä, että rahaa on siirretty suoraan yliopistoille jaettavasta kilpailtavaksi. Vain hyvin vähäinen määrä on aitoa leikkausta. Nyt ensimmäinen supistus koskee tietenkin hallintoa, koska se on helppo leimata tarpeettomaksi. Tässä mennään sikäli metsään, että hallintoa tarvitaan siihen, että professorit ja tutkijat voisivat tutkia ja opettaa. On aivan höpötystä äimistellä, että 40 % yliopistoväestä on tukihenkilöstöä. Kaikissa tehokkaissa nykyorganisaatioissa on vähintään näin: 1950-luvulla jalkapallojoukkueessa (11 pelaajaa) oli 5 hyökkääjää, mutta nykyään vain yleensä yksi. Loput ”tuottavat tukipalveluita”. Jos raha ei yliopistoissa riitä, pitää leikata surutta tutkimusaloja ja oppiaineita, jotta rahaa riittää muuhunkin kuin istuskeluun. Toinen harha on kilpailutuksessa. Hesarissa aivan oikein korostettiin siihen tuhlautuvan älyttömästi aikaa ja rahaa. Itse asiassa omissa laskelmissamme meidän laitoksella rahaa kuluu paljon enemmän, koska Hesarin kertomassa tutkimuksessa oli ajateltu, että hakuprosessiin pitää laskea vain professorien työaika. Kyllä siihen pitää ottaa huomioon myös budjetointiin jne. tarvittavan tukihenkilöstön palkka, työhuoneet, laitteet jne. Sitten Hesarin ja öisinajattelin riemu menee kuitenkin metsään. Ei nykyinen akatemian kilpailutussysteemi kykene löytämään aidosti huippuja. Hakemuksia on niin paljon, että ei niiden arviointiin riitä oikeita asiantuntijoita tieteenalojen pirstaloitumisen vuoksi. Kun on siirrytty esivalintaan, mennään vielä heikommille jäille: ei toimikunnan yksittäinen jäsen kykene hallitsemaan koko tieteenalaansa ja poimimaan sieltä esikarsintana parhaita. Ei hän oikeasti tunne kuin ihan oman alansa kv. keskustelun. Tästä seuraa se, että valintaprosessissa menestyy se, joka pystyy kirjoittamaan päivälehtitasoista tiedettä eli klisheistä kulttuuripuhuntaa. Ei sinne kannata tarjota mitään tieteellisiä löytöjä, koska ne menevät aina ohi arvioitsijoilta. Kun minua arvioitiin toissa vuonna akatemiaprofessuurihaun toisella kierroksella, sanoi kumpikin asiantuntija, että ei tunne alaani! Kolmas ongelma on strategisen rahan hakeminen: siinähän katsotaan tieteen sijaan politiikka- ja markkinarelevanssi. Kun siitä tulee olennainen osa yliopistorahoitusta, ohjaa se tietenkin toiminnan tieteestä konsulttiluontoisten selvitysten tekemiseen. Neljäs mörkö on livahtanut sisään yllättäen: Suomen akatemia on saanut valtavan osan tieteen rahoituksesta haltuunsa. Samalla se itse tilaa kartoitukset Suomen tieteen tilasta ja määrittelee tieteellisten hakujen painopisteen. Käytännössä tilanne olisi sama, jos Helsingin käräjäoikeus alkaisi tuomitsemisen lisäksi säätää lakeja ja valvoa oikeuslaitoksen toimintaa.
>
>
> 4) Kun yliopistolaitoksen välttämätöntä rakenteellista uudistusta ei ole uskallettu tehdä virkatyönä, on päädytty kaaokseen, jossa tieteen tekeminen uhkaa jäädä syrjään. Tätä tukee viime aikoina julkisuudessa ollut tieteellisen tiedon halveksiminen. Tieteentekijöiden mielipiteitä ei pahemmin arvosteta. Toki tähän leikkiin ovat menneet myös tieteentekijät itse: saadakseen hakuihin tarvittavaa julkisuutta esiinnytään asiantuntijoina myös aloilla, joissa ei olla asiantuntijoita. Tieteen ja mielipiteen raja on näin alkanut sumentua. Julkisuudessa yhä useammin tiedollisena perustana on jonkin ”ajatushautomon” tuottama teksti. Näin on myös Hesarin analyyseissä. Nämä puolestaan ovat poliittisia toimijoita eivätkä tieteellisiä laitoksia…….
>
>
>
> terveisin
>
>
> jk
Kiitos Jukka,
perustelluista kommenteistasi taas kerran –
joista en ihan kaikista ole samaa mieltä. Se sallittakoon, erimielisyytemme.
Vastaan:
1) Juuri EU-Suomessa yliopistojen rahanhaku ja projektit kokivat suuren muutoksen. Todistin tätä itse koko 1990-luvun lopun. Hakemuksia alettiin rukata ns. brysselin suuntaan.
2) Jep, varmasti olet oikeassa, hyväveli-verkosto toimi silloin, siis hyvinvointi-suomessa ,MUTTA: ja nyt vielä enemmän, huom! Silti uran tekeminen akateemisella saralla oli helpompaa ja rahoitus vakaampaa (kun sen ensin sai, toki!). Olihan akateeminen sivistys ja urapolku aivan toista 1960-80-luvun maailmassa kuin nyt, eikö? Jopa työväenluokasta rynnittiin suurin ikäluokin yliopistoihin, minäkin… Laaja-alaisuutta puolustan (oman Pietarin kokemukseni perusteella) yli kaiken. Jokainen voi erikoistua, harva saa yliopistossa yleissivistystä, siis Suomessa, paljon paremman kulttuuri-kirjallisuus-historia-talous-taide-pläjäyksen sain itse Pietarissa…kun siitä kuorii pois ideologian…
3) Tässä olen harvinaisen samaa mieltä kanssasi paljolti. Kaikkea ei voi tukea, jostakin pitää leikata. Mutta mistä juuri yo ja sen humanistit kuten sinä haluaisitte leikata?. Mitkä laitokset, oppiaineet, jne? Siinäpä kysymys. Liikemies Laakkonen leikkaisi filosofiasta.
Ja oikeassa olet: miksi helvetissä akatemian rooli on niin ratkaiseva. Vähän sama kuin poliitikkojen. Ei kai akatemiassakaan ihan kaikkia tiedevirtauksia ja uusia hankesuunnitelmia hallita? Miten järkätä tuleva rahoitus?
Ja vielä :laiskureita aina riittää, yliopisto usein ihanteellinenn työpaikka, en kiellä. Nautin vapaudestani karjalan tutkimuslaitoksella ja Pielisjoenlinnan yhteisössä aivan yhtä paljon kuin ”laiskureista” syytetyussä tyuöpaikassani elokuva-arkistossa (1981-1990). Mutta hei, sieltäkin sikisivät esim PETERvon Bagh ja Sakari Toiviainen? . Lahjakkuuskin kytee ja sikiää joskus laiskottelussa JA VAPAUDESSA, kuten hyvin tiedät. Kyllä nykymeno on semmoista, että laiskurit-funtsaajat – kuten minä Öisinajattelija – ovat jo ajat sitten yliopiston jättäneet tai erotetut…Ei siellä ihan peukaloita pyöritellä…
4) Tieteellisen tiedon halveksimisesta on paljon esimerkkejä, vain keltaisen lehdistön asiantuntijat ja sensaatiouutiset saavat näkyvyyttä. Varjossa on se perustutkimus, historian pitkälinja, julkaisut,tiede, jota esim aidot Venäjä-tutkijat pitkällä tähtäimellä, kuten esim sinä Jukka, historiatietoisena – tai monet Aleksanteri-instituutin rivitutkijat tekevät. Ei ketään kiinnosta ne , jotka hallitsevat KOKONAISUUKSIA JA SIINÄ SIVULLA eri alueita, vaan olevat hiljaa. He eivät ole mediaseksikkäitä.
Silti tieteen popularisointi on myös minusta äärimmäisen tärkeää, jotta edes poliitikot jotakin oppisivat…
%) Mutta ilouutinen: tämän pv 30.12, uutisoinnin mukaan varainhankinta Itä-Suoemn yliopistossa (=UEF) etenee hyvin,. Kerjuukirjeet ovat tuottaneet tulosta. JOPA PUOLITOISTAMILJOONAA TULOSSA. Ja mm.Olvi-säätiö rahoittajana – josko viimeinkin saataisiin pätevää Olut-tutkimusta?. johan kiinnostaa suurkuluttajaakin, Öisinajattelijaa. Muutama kunnon juoppo, vielä elossa ja jo erotettu pätkätutkija voitaisiin palkata kunnon ammattilaisina, eikö vain?
Öisinajattelija
Viitattiin tutkijoihin jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun meriittimielessä, ja jättävät varjoon paremmin ja laajemmin alansa hallitsevat. Tavallisen lukijan kannalta kiitän niitä jotka osallistuvat keskusteluun bloggaamalla omiin nimiinsä tai kirjoittavat jossain lehdessä. Puhutaan tieteen popularisoinnista, se ei olekaan mutkaton asia jos ei lähde vanhalle Valitut Palat-linjalle. Kunkin kirjoittajan motiiveja ei voi tarkkaan tietää.Täytyy nostaa hattua niille jotka keskustelevat lukijoiden kanssa kommenttiosastolla, se on osoitus jonkinlaisesta vilpittömyydestä. Ilman mitään kattavaa otantaa voi mainita Öisin ajattelijan lisäksi Historioitsijan näkötornista-Jussi Jalosen, joka kirjoittaa enemmän tieteellistä (kirjoittaa mielestäni erinomaisesti), mutta keskustelee näköjään mielellään ja epäakateemiseen tyyliin, lukijakuntahan on kirjavaa.
https://jojalonen.wordpress.com/author/jojalonen/
Sellaiset tutkijat jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun kohtaavat ikävääkin palautetta, vihapuheesta ja uhkailuista yms. on tietoja. Se on kuitenkin hyvin tärkeää ja virkistävää kaikenlaisen hölötyksen ja poliitikkojen ääntenkalastelun ja propagandan ja trollauksen keskellä. Jalonen oli ensimmäinen jonka arvio tuosta syksyn puhutuimmasta kirjasta (Saara Jantusen) kertoi sen kokonaisuudesta ja tieteellisen asenteen säilyttäen.
Tammikuun 5. päivän iltana seurasin kotisohvaltani dokumenttia USA:n yliopistojen naisopiskelijoihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Yliopistojen johto on haluton puuttumaan asiaan, sillä kyse on yliopiston maineen lisäksi ennen kaikkea yksityisestä rahoituksesta. Yliopistojen urheilujoukkueiden pelaajat saavat raiskata opiskelijatovereitaan kenenkään puuttumatta. Uhrit yritetään vaientaa ja rikoksia vähätellään ja uhria itseään syyllistetään tapahtuneesta. Tärkeintä on yliopiston maine ja menestys ja yksityisten rahoittajien suosio. Onneksi Siskot siellä rapakon takana ovat itse pistäneet tuulemaan, eivätkä alistu uhreiksi. Että monenmoisia seuraamuksia voi olla, jos rahan tahkoamimen on yliopiston priorisointilistan kärjessä.Iks
,