Katupartiot ja kodinturvajoukot ovat alkuvuoden 2016 ilmiö. Toivotan ne tervetulleiksi!- toki sillä varauksella, että keskittyvät olennaiseen: tarkkailemaan katuja ja koteja, kohentamaan katujen ja kotien atmosfääriä ja yleisilmettä ja ideoimaan konkreettisesti uusia parannuskeinoja ongelmien ratkaisemiseksi.
Katupartioista
Kadut ovat monissa kaupungeissa ja taajamien keskustoissa varsin huonossa kunnossa. Kuoppaisia ja vailla jalkakäytäviä – tai ne ovat aivan liian kapeita. Suojateitäkin puuttuu tai ne on usein surkeasti merkitty koskapa autoilijat eivät ymmärrä pysähtyä. Lapsia kuolee suojateille ja niiden puutteeseen! Autoilijat ovat aina katujen kuninkaita, sillä asfalttia ja parkkipaikkoja pykätään taukoamatta teille ja uusien markettien seinustoille. Autojen liikkuminen taataan lumisateellakin aina ensimmäiseksi. Miksi ihmeessä? Miksi jalkakäytäviä ei aurata ensin?
Jopa Lieksan kokoisessa kaupungissa ei ole merkittyjä pyöräteitä ajotien reunassa, saati karttoja, joihin olisi merkitty pyöräilyreitit Pohjois-Karjalan upeassa luonnossa. Pyörällä on hankala liikkua kapeilla kaduilla tai jalankulkijoiden seassa – puhumattakaan että maanteillä ja alamäkiosuuksissa rekka-autot kiitävät sataa ja tuhatta siinä 50 cm etäisyydellä ohjaustangosta.
Kyllä olisi monelle katupartiolle monenlaista kadunparannustyötä! Toimikaa siis, partiolaiset!
Kodinturvajoukoista
Kodinturva on vähentynyt merkittävästi viime vuosina – ja varsinkin nyt SSS-hallituksen aikaansaannosten myötä. Leipäjonot pitenevät. Köyhyys on tullut moneen kotiin ja se pitäisi ajaa sieltä mitä pikimmin pois. Toimikaa siis, turvajoukot! Kodinturvaa voi lisätä pitämällä kansalaisten ja perheiden elintaso kohtuullisena ja lopettamalla jatkuvat yt-neuvottelut ja irtisanomiset työpaikoilla.
Lähipiirin kodinturvaa voi myös lisätä pienillä toimilla. Vaikkapa tutkailemalla kuinka paljon yksinäisiä vanhuksia on naapurustossa. Naapuri voi tarvita turvaa vaikka pienet eläkerahat äidiltään tai isältään ryöstelevältä elämäntapa-ammattilaiselta. Joissakin kodeissa asuu virtahepo olohuoneessa. Ja jos yläkerrasta kuuluu naisen avunhuutoja, sielläkin kodinturva on aika vähissä ja turvakoti voi olla ainut ratkaisu. Kannattaa puuttua. Turvaa voi lisätä ehkä parhaiten naapuriyhteistyöllä, eri harrastus- yms. yhteisöjä rakentamalla ja osallistumalla kansalaistoimintaan. Naapuria voi myös tervehtiä, oletko ajatellut?
Tervetuloa siis, aidot katupartiolaiset & kodinturvajoukot!
Öisinajattelija
Minä myös olen jo kauan kaivannut näitä katupartioita ja kodin- ynnä muiden paikkojen turvajoukkoja. Helsingin keskustassa on jalkakäytäviä, jotka on päällystetty kivilaatoin. Siellähän ei lunta mitenkään aurata pois kaduilta eikä jalkakäytäviltä, vaan lumen sekaan kylvetään suolaa. Sen seurauksena lumi muuttuu liukkaaksi mäskiksi, eikä kiven pinta suolattuna anna mitään kitkaa kengänpohjaan. Mäkipaikoissa, erityisesti Unioninkadulla yliopiston kirjaston kohdalla on sellainen mäki, että minä pelkään kulkea kaupungilla.
Jos olisi jokin katupartio, joka vaikka kulkisi käsikkäin tällaisen vanhenevan ukon kanssa, se auttaisi voittamaan nurin lentämisen pelon. Mieluusti ei kuitenkaan niskattomia skinejä eikä kettinginkilistelijöitä; niiden läsnäolo ei lisää turvallisuutta vaan pikemminkin päinvastoin.
Kiitos Kaakkuriniemi,
puhut asiaa!
Katujen ja kotien turva lisääntyisi myös, jos voimassa olisi kansalaispalkka ja kansalaistyötä, siis palkallista, tarjottaisiin kaikille halukkaille, ks. esimerkiksi ao. kirja-arvio:
Kutsu kansalaistyöhön
17.11.2015 Pentti Stranius FL, tutkija-toimittaja, Lieksa
Tanja Kuronen & Hanna Moilanen: Kansalaistyötä kaikille!. Into Kustannus Oy, 2015. 113 sivua. ISBN 978-952-264-170-0.
Tanja Kurosen ja Hanna Moilasen pamfletti Kansalaistyötä kaikille! esittelee erään ratkaisumallin suomalaiseen työttömyyteen, pätkätyöläisyyteen ja ”luukuttamiseen”. Kansalaistyömallissa yhteiskunnallisesti tarpeelliset työt ja hoiva hoidetaan, työ ja tekijät kohtaavat. Myös kansalaistyön status nostetaan sille kuuluvaan arvoonsa.
Suomessa tekemätöntä työtä riittää, mutta tekijöitä ei tietyille aloille ja areenoille palkata. Paljon tehdään myös ilmaista työtä, jota ei virallisesti palkkatyöksi lasketa, vaan se katsotaan pelkäksi puuhasteluksi tai muuten vain lähimmäisrakkaaksi auttamiseksi.
Tällaisia paradokseja pohdiskelevat Kansalaistyötä kaikille! -kirjan tekijät Tanja Kuronen ja Hanna Moilanen. Heillä molemmilla on vankka kokemus lukuisista eri pituisista pätkätöistä ja työttömyydestäkin. Pamflettia varten he ovat myös haastatelleet vastaavassa asemassa olevia suomalaisia, työttömiä ja pätkätyöläisiä. He katsovat jatkavansa niitä ajatuksia kansalaispalkasta ja työstä, joita esimerkiksi vasemmistoaktivistit Jan-Otto Andersson, Kati Peltola ja Jouko Kajanoja ovat viime vuosikymmeninä esittäneet.
Kansalaistyötä kaikille! jakaantuu kolmeen osioon. Ensin pohditaan sitä, mikä on ongelma, sitten esitellään eräs enemmän tai vähemmän onnistunut ratkaisumalli (Paltamon täystyöllisyyskokeilu) ja lopulta selviää myös se, mitä kansalaistyö pitää sisällään. Siis Kurosen ja Moilasen ”mallissa”. Periaatteessa tuo malli on yksinkertainen ja nykyhetken sekä lähitulevaisuuden Suomeen hyvin soveltuva, jopa välttämätön:
”Ehdottamassamme kansalaistyön mallissa työn sisältö koostuu maallikkotaidoin tehdyistä huolenpitotöistä: arkisesta toisten ihmisten auttamisesta sekä ympäristön huolenpidosta. Kansalaistyössä arkiset työ ja taidot nostetaan uuden arvostuksen kohteeksi ja palkan arvoiseksi työksi.”
”Hoiva” ja ”ympäristö” ovat keskeisiä käsitteitä, joita Kuronen ja Moilanen avaavat kiitettävästi. Myös moni muu, niin sanottu yhteiskunnallisesti merkittävä, mutta usein näkymätön työ ja toiminta tuodaan näkyväksi. Vapaaehtois- ja järjestötyö ja monet työttömien toimesta pyörivät talot, kirpputorit tai verstaat pitäisi nimetä uudelleen. Kun erilaiset näkymättömät toimialat nostetaan kansalaistyöksi, voi niiden statuskin nousta pikku hiljaa ja toiminta rinnastua palkkatyöksi. Kansalaistyötä kaivattaisiin myös ympäristön kohentamisessa, korjausrakentamisessa, maisemoinnissa, monissa palveluissa ja tietenkin erityisesti hoivan ja sosiaalityön saralla. Väestön vanheneminen luo kansalaistyölle jopa huutavan tarpeen.
Pienissä ympyröissä ja yhteisöissä hoivaan ja lähimmäisen auttamiseen tähtäävä työ ei varmasti edellytä suuria rakenteellisia muutoksia – jos kansalaistyö otetaan laajemmin käyttöön. Välillä tekijät silti hieman toistavat itseään, ilmeisesti vakuuttaakseen lukijan. Myös konkretia jää vähäiseksi eivätkä kaikki esimerkkitapaukset vakuuta. Paltamostakin löytyi kosolti puutteita.
Hienosäätöä tarvitaan
Kansalaistyö vaatii joka tapauksessa erilaisia ”tukikohtia” tai ”kansalaistaloja”, jatkuvuutta ja organisoimista, jotta monenlaista osaamista voidaan suunnata sinne missä tarve on suurin. Paltamon täystyöllisyysmallissa tätä kokeilua tehtiin. Organisoitiinkin kiitettävästi. Osin astuttiin yrittäjienkin varpaille, kun ”poljettiin markkinahintoja”, mutta Kuronen ja Moilanen korostavat, että kansalaistyö ei kilpaile varsinaisten palkallisten, kovaa ammattitaitoa vaativien palkkatyötehtävien kanssa. Yritysmaailman suuntaan hienosäätöä tarvitaan, minkä Paltamokin opetti.
Kansalaistyö ja siinä sivussa perustulo lopettaisivat työttömien ja pätkätyötä tekevien kansalaisten pompottamisen erilaisissa koulutuksissa, valmennuksissa ja työharjoitteluissa, jotka eivät johda mihinkään. Karenssilla uhkailut ja harkinnanvaraiset tukiaiset jäisivät historiaan, kun kansalaistyötä tekevä porukka nostaisi statustaan ja samalla oikeasti työkyvyttömät tai eläkkeelle siirtymässä olevat saisivat olla rauhassa.
Kuronen ja Moilanen asettavat kansalaistyölle myös tietyt tiukat periaatteet. Se olisi vapaaehtoista ja perustuisi toimijoiden tasavertaisuuteen. Jäisikö joku näistä syistä sitten ulkopuolelle? Varmasti. Tehtävät olisivat nimittäin myös vastuullisia, vaikka työ tehtäisiin houkuttelevaksi, koska siihen sisältyisi jatkuva oppiminenkin. Ja mikä tärkein houkutus: kansalaistyöstä maksettaisiin palkkaa.
Kyllä kansalaistyö siinä missä perustulokin olisi ainakin kokeilemisen väärti.
Susirajan Öisinajattelija
Yksinkertaisista asioista on tehtävä monimutkaisia, jotta niitä voitaisiin käsitellä kapitalismin ja rahatalouden termein. Tällaisesta käsitteistöstä pitäisi voida hypätä ulos, jotta syntyisi aidosti uusia ja toimivia malleja, miten taata kaikille yhteiskunnan jäsenille turvallisuus, toimeentulo ja sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta mielekäs työ. Aina on tehty ja varmasti tehdään vastakin työtä, josta ei makseta palkkaa.
Työ on muutakin kuin palkkatyötä. Joskus sitä kutsutaan talkootyöksi, joskus naapuriavuksi, joskus lähimmäisestä huolehtimiseksi, joskus kotityöksi , joskus äidin tai vanhemman rakkaudeksi jne. siis miten milloinkin. Tämä on yhteiskunnan kansalaisuutta, yhteisten arvojen pohjalta tapahtuvaa yhteiskunnan uusintamista ja ylläpitämistä.
Ehkä yksi olennainen kysymys on pohtia sitä, onko ihmisen arvo mitattavissa hänen palkkatyönsä kautta. Jatkuvasti korostetaan työn tehostamista, työn tuottavuuden nostamista ja tuotantokustannusten pienentämistä. Tässä keskustelun asettelussa unohtuu ihminen ja kokonaisnäkemys yhteiskunnasta.
Miten tästä eteenpäin? Kansalaispalkka tai perustulo heille, joiden työpanos ei ole hyödynnettävissä erilaisessa ns. tuottavassa työssä ja tuottavan työn tekijöille entistä kovempi työtahti? Näinhän tämä yhteiskunta nyt toimii, tosin kansalaispalkan sijaan puhutaan työttömyyskorvauksesta tai toimeentulotuesta tai muusta vastaavasta. Ja se kolmas ryhmä, pääomatuloillaan elävät, ja keinottelevat, heidän kohdallaan ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että he eivät osallistu työllään yhteiskunnan toimintoihin. Iks
Kaikenlaista ”paskaa” sitä meille tarjotaankin. Vapaaehtoistyö ja kansalaispalkka ovat vain yrityksiä hämärtää totuutta. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että automaatio ja digitalisaatio syö työpaikkoja.
Ainoa mahdollisuus jakaa työtä, ja hyvinvointia tasa-arvoisemmin ,on työajan lyhentäminen. Sitä on jaettava useammille.
Vasemmiston on alettava selkeästi ajamaan työajan lyhentämistä. Senkin uhalla, että se saattaa väliaikaisesti vähentää kannatusta.
Kirjoitin pari vuotta sitten rakennemuutoksesta. Se pätee edelleenkin:
Inhorealistinen näkemys…
KU 18.1.2013 Rakennemuutos vaatii toimia
Tilanne on haastava hallitukselle. Sen on tehtävä oikeaan suuntaan vaikuttavia teollisuuspoliittisia ratkaisuja tilanteessa, jossa työpaikat vähenevät ja työttömyys lisääntyy. Hallitus otti aloittaessaan tavoitteekseen 200 000 uuden työpaikan syntymisen hallituskauden aikana.
Ojalehto:
Onkohan Vartiainen koskaan kuullut Okunin laista? Jo 1960-luvulla Arthur Okun osoitti, että kolmen prosentin kasvu BKT:ssa merkitsee työttömyyden alenemista vain yhdellä prosentilla, koska kehittynyt teknologia lisää tuottavuutta. Jo 1970-luvulla teollisuuden ja tuotannon kasvukäyrät erkanivat lopullisesti toisistaan.
Nykyistenkin työpaikkojen säilyminen on mahdotonta.Suomen BKT on 1990-luvun laman jälkeen kasvanut ylivoimaisesti parhaiten Euroopan maista eli kaksinkertaistunut, mutta kaikki tehdyt työtunnit ovat alhaisemmalla tasolla kuin 1990-luvun alussa. Vuonna 1990 tehtiin 43,9 miljardia työtuntia, vuonna 2011 vain 42,2 miljardia. Siis kasvu ei enää luo uutta työtä. Siksi Vartiainen käytti termiä ”työpaikat”, sillä työttömyystilastoja on saatu kikkailemalla keinotekoisesti alennettua muuttamalla työttömyyden määrittelyä.
Ojalehto osoittaa selväsanaisesti hallituksen tavoitteet utopistisiksi . Ne ovat täysin irrallaan todellisuudesta. Hallitus on toimillaan ainoastaan lisännyt ilmaistyöpaikkoja (orjatyötä)
Kehittyneen teknologian hedelmiä ei suinkaan jaeta kansalaisille tasapuolisesti. Hiukan kärjistäen voidaan jopa väittää, että hallitus ajaa meitä aikaan, jolloin työ teetettiin orjilla ja vapaat kansalaiset saivat omistautua jalommille harrastuksille.
Ojalehto paljastaa työtuntivertailullaan myös eläkepommin todellisen syyn. Kun eläkejärjestelmää luotiin, niin olettamus työvoiman ja tuotannon funktiosta oli vielä voimissaan.
Eläkejärjestelmämme perustuu jatkuvan kasvun periaatteelle. Mikäli kasvu hidastuu niin eläkepyramidi horjuu, ja se sortuu kokonaan, jos kasvu pysähtyy, tai muuttuu peräti negatiiviseksi. Eläkeiän nosto ainoastaan viivästyttää sen sortumista.
Biologiassa jatkuvaa kasvua kutsutaan syöväksi. Vähitellen se tappaa isäntänsä. Nyt ollaan tultu käännepisteeseen. Vanhoilla kosteilla ei enää selvitä. Väistämätön tosiasia on, että järjestelmämme on siirryttävä kulutustavoitteisesta yhteiskunnasta säilyttävään järjestelmään.
Ainoa rauhanomainen keino on jakaa kansantalouden kakku oikeudenmukaisemmin, jotta siitä hyötyvät kaikki kansalaiset. Niukkuuttakin voidaan jakaa oikeudenmukaisesti.
Vaihtoehtona rauhanomaiselle metodille on tietysti väkivaltainen muutos, sota. Kun kaikki pannaan ”sileäksi”, niin siten tietysti luodaan edellytykset jälleenrakentamiselle.
Perustulo / kansalaispalkka ovat todellisuutta lävivuosina! Se on selvä.
Monet puolueet ovat jo asian takana.
Nimimerkki Show must go on on todella väärässä, kuvitellessaan että automaatio ja digitalisaatio söisi esim hoivatyön työpaikat. Ihmistä ei kone korvaa, ei myöskään useissa palveluammateissa tai ympäristönsuojelussa. Toki vanhat duunariammatit tehtaissa, rakennuksilla, satamissa ja kaivoksissa ovat historiaa ja juuri siellä, kuten maataloudessa automaatio & rakennemuutos on ollut merkittävä työttömyyden aiheuttaja.
Ihmisläheisen kansalaistyön arvo ja merkitys huomataan jo nyt – ja lähivuosina, uskon vahvasti, hoiva-ammatit, ympäristön hoito, palveluala ja aito yhteisöllisyys senkun lisääntyvät ja lisäävätkin niitä työpaikkoja, joissa ihminen on keskiössä, ei kone. Myös kansainvälistyminen luo omat työpaikkansa – ja onneksi Suomeen tulleista tuhansista, kielitaitoisista ulkomaalaisista suuri osa paikkaa työvoimapuutetta!
Öisinajattelija
Ranskassa ketään ei pudoteta tyhjiöön. Muiden sosiaaliavustusten ohella meillä on jo kauan ollut tietynlainen perustulo ( RMI eli yhteiskuntaan sopeuttava minimitulo , joka muutettiin joitakin vuosia sitten RSA:ksi.Se on RMI uudelleenmuokattuna ja saannin ehtojen tiukennuksella ) niille ihmisille, joilla ei ole työtä , tai tai eivät muutoin voi tai kykene osallistua työelämään . RSA:ssa yhdistyvät useat sosiaaliavustukset yhdeksi ehdolliseksi minimitoimeentulon takaavaksi perustuloksi, jonka saanti on tarkennettua ja valvottua. Sen saannin yhtenä ehtona on aktiivinen työn etsiminen. Työ voi olla palkkatyötä tai muuta siihen verrattavaa aktiivisuutta, joka auttaa ihmistä ja perheitä hankkimaan toimeentulonsa. Tuo RMI muutettiin RSA:ksi siksi, että minimitulo aiheutti liiallisesti sitä, että avustettavat henkilöt eivät etsineetkään aktiivisesti työtä saadessaan minimitoimeentulon ilman työntekoakin. Sillä ei ollut etsittyä työelämään palauttamisen vaikutusta. Yhteiskunnalla ei ollut kuitenkaan mahdollista jatkaa tällaisen minimitulon rahoittamista ilman ehtoja. Nyt siis tämän minimitulon saamisen ehtoja on kiristetty, ja sitä saavien oma-aloitteellisuutta ja aktiivisuutta seurataan. RSA:n saavat eivät voi nykyään ryhtyä ”lepäämään laakereillaan” odottaen yhteiskunnan almuja. Sosiaalihallinto ohjaa ja avustaa samalla tämän perustulon saajia ja mahdollisia saajia kaikissa toimeentuloa koskevissa kysymyksissä. Ketään ei jätetä heitteille. RSA:ta on kuitenkin jokaisen itse osattava hakea. Ja se ei ole mikään takuu ihmisten hyvinvoinnista.
Uuden teknologian käyttöönotolla uskotaan voitavan luoda paljon työpaikkoja ja edistää talouskasvua.Mitä tulee ns.uuteen digitaaliteknologiaan, jonka uskotaan tuottavan uutta talouskasvua, niin mm.tästä puhuu ranskalainen ekonomisti Daniel Cohen teoksessaan ” Le Monde est clos et le Désir est infini”. Cohen sanoo, että nuo kaikki laitteet ovat saaneet jo yhden vuosikymmenen aikana koko ihmiskunnan vakuuttuneeksi niiden maailmaa muuttavasta tarpeellisuudesta. Cohenin mukaan niiden vaikutusta ei voi verrata esim. maailman muuttumiseen petroolin ja sähkön keksimisen ansiosta XX-vuosisadan alussa. Cohen arvioi digitaalis-teknologisen vallankumouksen vaikutusta talouteen seuraavasti: ” Paitsi smartphone, kuluttaja ei tunne tänään keksintöjä, joita voisi verrata auton ja sähkön keksimiseen.Tuo vallankumous mullisti ihmiskunnan elinoloja niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Ja sen antamien mahdollisuuksien toteuttaminen vei kokonaisen vuosisadan, kun taas digitaalinen vallankumous on jo kyllästänyt planeettamme smartphoneilla yms.laitteilla .Ja huolimatta noista uusista keksinnöistä, kehittyneiden maiden talouskasvu vain pienenee!” Cohenin mukaan joudumme toteuttamaan ” teollista vallankumousta ilman talouskasvua”.
Automaatio ja uuden teknologian käyttöönonotto tuhoaa työpaikkoja, mutta niiden uskotaan tuottavan uutta uudenlaisissa yrityksissä. Onko tällöin kysymys ”luovasta tuhoamisesta” ?
Tähän vastaa Cohen: ” Kysymys on korkeata ammattitaitoa vaativien hyvinpalkattujen työpaikkojen luomisesta. Entisille tehdastyöläisille on olemassa mahdollisuus saada pizzojen kotiinkuljettajien paikkoja, mutta tällöin heidän potentiaalinsa ei ole entisen kaltainen.” Cohen arvioi , että ihmisten eriarvoisuus ei ilmene vain tulojen ja omaisuuden jaossa, vaan suurin kuilu syntyy nykyään niiden, joita uusi teknologia uhkaa työmarkkinoilla, ja toisaalta siitä hyödyn saavien välille.
Cohen toteaa, että demokraattisten yhteiskuntien lupaus on sallia jokaisen ihmisen nousun yli omien olosuhteidensa ja asemansa. Tällöin kysymys ei ole köyhyydestâ tai rikkaudesta, vaan sosiaalisesta noususta. Cohen uskoo, että kansantalouden kasvu ei kuitenkaan välttämättä kerro mitään yksilöiden tuntemasta hyvinvoinnista. Ihmisille tärkeää on tehdä odotettua paremmin, muita paremmin. Ja talouskasvu antaa jokaiselle sen illuusion, että jokainen pääsee tuohon päämääräänsä. Nykytilanteessa valtion johtajien on luvattava menetetyn taloudellisen kasvun paluu tullakseen valituiksi!
Cohen tuo esille amerikkalaisen ekonomistin Easterlingin huomion siitä , että kun tietty rikkauksien kynnys on saavutettu, niin kasvun jatkumisella ei ole vaikutusta kansalaisten keskimääräisen hyvinvoinnin kehitykseen.
Cohen sanoo, että modernin yhteiskunnan haaste on ennemminkin immunisoitua talouskasvun vaihteluille,kuin odottaa kasvua mihin hintaan tahansa. Hänen mukaansa ihmiskunnan on nyt onnistuttava siirtymään teollisesta ylenmääräisyydestä jälkiteolliseen laadullisuuteen. Tässä mielessä tuo Pentin uskomus sellaisisten työpaikkojen luomisesta, joissa ihminen on keskiössä , on osuva. Mutta mitä markkinatalousjärjestelmän puitteissa tarkoittaa todellisuudessa se ” ihmisläheinen kansalaistyö” ? Ketä se palvelee ja hyödyttâä eniten ?
”Show must go on” ei mielestäni erehdy ollenkaan puhuessaan ilmais-ja orjatyöstä ja työnteon nykysuuntauksesta. Nykyinen uusliberaalinen suuntaus Euroopassa on kaikkien varsinkin työntekoa koskevien normien purkaminen ja kaiken työnteon ( l. työn ostamisen ) vapauttaminen niistä. Suomessakin työnantajien tarkoitus ja päämäärä on vähitellen purkaa voimassa oleva työlainsäädäntö, ja saada aikaan jopa ilmaistyön teettämisen sallimisen ja laillistamisen. Mitä muuta tämä on kuin orjatyön teettämisen sallimista ? Ilmais-ja orjatyön teettämisen ja hyväntahtoisen vapaaehtoisuustyön välillä on suuri ero. Vapaaehtoista ja väliaikaista työntekoa toisten auttamiseksi ei voi mitenkään rinnastaa työnantajia hyödyttävään ja rikastuttavaan työhön, jonka tuotosta työntekijä ei saa muruakaan !
Karjalasta kajahtaa:
3.9.2015 by Saku Timonen |
– Tämä on ihan normaalikäytäntö, jota kaikki käyttävät jatkuvasti. Koulutamme leipurin ammattiin ja leipomoalan moniosaajiksi. Ammattitutkinto ei ole palkallista ammattikoulussakaan. Nyt henkilöt saavat kuitenkin työttömyysetuutta.
– Kyllä tässä varmaan se älähtää, johon kalikka kalahtaa. Parikymmentä yrittäjää on ollut minuun yhteydessä ja he ovat kertoneet, että ongelmat ovat samat myös muualla. Ilmiö ei ole lieksalainen, vaan ihan suomalainen.
Näin jatkoi työttömien syyllistämistä Porokylän Leipomon toimitusjohtaja aamun sanomalehti Karjalaisessa. Itse kirjoitin asiasta toissapäivänä ja eilen.
Toimitusjohtaja siis kertoo, että palkattomien työssäoppijoiden käyttäminen jopa yhdeksän kuukauden ajan on ihan normaalia ja sitä tekevät kaikki. Samalla hän rinnastaa virheellisesti omassa yrityksessään annettavan, lähinnä työhön perehdyttämistä olevan koulutuksen ammattitutkintoon. Ammattioppilaitoksissa annettavasta koulutuksesta saa muuallakin kelpaavan tutkintotodistuksen, mutta yhdessä yrityksessä koulutettava ei saamallaan sertifikaatilla kelpaa kuin sen saman yrityksen palvelukseen.
Olkoon nyt tämä Porokylän Leipomon pullagate loppuun käsitelty, mutta tuota toimitusjohtajan kertomaa maan tapaa kannattaa vielä miettiä.
Palkatonta työvoimaa tosiaankin käyttävät tai ainakin pyrkivät käyttämään kaikki ja sitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä. Sen käyttöä vastustavat leimataan kalikan osumasta älähtäviksi koiriksi tai ainakin laiskottelijoiden puolustajiksi.
Kansakunnan päähän on saatu iskostettua ajatus, jonka mukaan työttömät ovat kaikkien käytettävissä olevaa ilmaistyövoimaa, jota saa ja jota pitää pakottaa tekemään mitä itse kukin saa päähänsä. Heitä on saatava yrityksiin, heitä on saatava lunta kolaamaan ja lehtiä haravoimaan, heitä on saatava vaikka huussinalusen tyhjennykseen, koska veronmaksajat kustantavat heidän elatuksensa. Heidän pitäisi ottaa kiitollisina vastaan joka ikinen tarjottu homma eikä mitään mutinoita palkasta saa kuulua.
He tekevät palkatonta työtä kunnille ja yhdistyksille ja säätiöille kuntouttavan työtoiminnan nimellä ja yrityksille työkokeilun nimellä. Härskeimmät säätiöt yhdistävät nämä kaksi asiaa myymällä kunnille kuntouttavan työtoiminnan järjestämistä ja ohjaamalla kuntoutettavat suoraan oman tuotantoyksikkönsä liukuhihnan ääreen.
Työttömiä pidetään palkattoman työvoiman reservinä, jonka pitäisi olla suunnilleen syömätöntä ja sontimatonta väkeä. Heitä pitäisi säilyttää jossain varastossa, josta heitä voitaisiin käydä valitsemassa kulloiseenkin tarpeeseen. Käytön jälkeen heidät pitäisi voida palauttaa varastoon odottamaan seuraavaa tarvitsijaa. Ja koko ajan työttömän on oltava valmis palvelemaan iloisena ja kiitollisena saamastaan mahdollisuudesta osallistua yhteiskunnan toimintaan.
Tällainen on maan tapa, näin tekevät kaikki. Tätä ei saa edes kummastella joutumatta leimatuksi laiskaksi tai ainakin laiskottelun puolustajaksi. Saavathan ne työttömyysetuutta.
Timonen on ansiokkaasti kirjoittanut blogissaan työttömien pakkotyötä vastaan. Asiasta on kanneltu oikeusasiamiehelle ym, mutta sama peli jatkuu vaan…
Lainsäätäjien ja sosiaaliviranomaisten ym. byrokraattien harjoittama työttömien kohtelu täyttää ihmiskaupan tunnusmerkit :
Wikipedia:
Ihmiskauppa on talousrikos ja ihmisoikeusrikos. YK:n mukaan ihmiskauppa on toisen ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista, orjuuttamista tai harhaanjohtamista. Ihmiskauppa on järjestäytyneen rikollisuuden tuottoisimpia muotoja ase- ja huumekaupan jälkeen. Se on myös räikeimpiä ihmisoikeusrikkomuksia.
Jep,
pöyristyttävää työttömien pallottelua ja orjakauppaa!
Olen tässä täysin samaa mieltä Show must go on -nimimerkin kanssa.
Selvyyden vuoksi:
keskustelu virisi alun perin (yllä) perustulosta / kansalaispalkasta –
ja se on tietenkin eri asia kuin työttömien orjakauppa,
Öisinajattelija
Kansalaispalkka ja perustulo keskustelu väsyttää. Siitä on poliitikoille ja tullut kaikille maailmanparantajille oiva keino osoittaa humaanisuuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan. Valitettavasti vain on niin, että siitä puhumalla he pettävät ennenkaikkea itseään. Säälittää..!
Tunnustan, että olen itsekin siihen syyllistynyt muutama vuosi sitten… Puolustuksekseni voinen väittää, että vielä silloin emme olleet aivan yhtä syvällä EU- ja EMU- suossa.
Ilmeisesti olemme yksimielisiä siitä, että perustulon, tai kansalaispalkan, ensisijainen tarkoitus olisi vaikuttaa työttömyyteen ja siitä suoraan johtuvaan köyhyyteen..?
Tässä paikassa onkin paikallaan esittää kysymys: Onko työttömyys aito sairaus vai oire sairaudesta?
Osa-Vastaus löytyy googlaamalla: Nairu.
NAIRU on taloustieteessä englanninkielinen lyhenne (engl. non-accelerating inflation rate of unemployment), jolla tarkoitetaan makrotalouden teoriaa alhaisimmasta työttömyysasteesta, joka voidaan saavuttaa inflaatiota kiihdyttämättä.
Työttömyys ei siis ole kyseisen NAIRU-teorian luojien Friedmanin ja Phelpsin teorian mukaan mikään epäonnistuminen, saati sitten sairaus, vaan instrumentti, jolla ohjataan inflaatiota. Työttömyyttä siis pitää olla.
Uusliberalismi sai aatteena alkunsa 1940-luvulla, mutta löi maailmanlaajuisesti läpi vasta 1980-luvulla. Friedrich Hayek teki aikanaan ideologisen pohjatyön, Milton Friedman ja Chicagon koulukunta jatkoivat, kunnes Ronald Reagan ja Margaret Thatcher runnoivat uusliberalistiset uudistuksensa läpi maailmankartalle. Suomeen uusliberalismi soluttautui 1990-luvun laman mukana Ahon ja Lipposen hallitusten tekemien päätösten seurauksena. ( Alkoi kyllä jo Holkerin hallituksen aikana)
NAIRU teorian mukaan ”täystyöllisyyteen” viittaavaa työttömyysastetta voidaan alentaa vain tekemällä rakenteellisia uudistuksia: näillä tarkoitetaan esimerkiksi työttömyysturvan heikentämistä jotta ihmisillä olisi enemmän kannustimia hakea työpaikkoja ja ammattiliittojen vallan rajoittamista jotta niiden toiminta ei häiritsisi työmarkkinoiden luonnollista toimintaa
Uusliberalismi on tullut tiensä päähän. Friedman ja Chicagon jengi eivät kyenneet näkemään automaation ja digitalisaation vaikutuksia. Työttömyys nousi niin korkeaksi, että se vaarantaa jo yhteiskuntarauhan.
Huomionarvoista on nimenomaan se, että automaatio ja dikitalisaatio syövät nyt yhä enenevässä määrin juuri keskiluokan asemaa. Prekariaatti- työ on jo arkipäivää myös entisessä hyvinvoivassa keskiluokassa.
Työttömien armeija ja keskiluokan supistuminen vaatii työnjakamista. Ainoa rauhanomainen keino ratkaista ongelma on lyhentää päivittäistä työaikaa.
Kohta tulee kuluneeksi 50 vuotta 40- tuntiseen työviikkoon siirtymisestä.
Eiköhän olisi viisainta leikata sitä ?
Ranskassa on 35-tuntinen työviikko, ja muutamat puolueet vaativat työaikaa vieläkin lyhyemmäksi, kuten Show must go on ehdottaa.Työnantajat vaativat päinvastoin sen pidentämistä ! Hallitus on tekemässä juuri työlainsäädännön uudistusta, ja on kuunnellut niin työnantajien keskusliittoa kuin ammattiliittojakin. Työnantajat huutavat yhtäkurkkua, että kilpailukyvyn parantamiseksi on poistettava työntekijöiden turvaa ja annettava yhä suurempia etuuksia työnantajille. Kuulin äsken radiossa työnantajaliiton johtajan valitusvirttä. Hän kehoitti mm.katsomaan,mitä muualla Euroopassa tehdään! Sama kaiku on askelten siis siellä Suomessakin…
Ranskan valtionjohto ei antanut tällä kertaa enää periksi työnantajien lisävaatimuksille.Se ei halua pidentää viikkotyöaikaa , eikä vähentää minimipalkkaa, eikä antaa uusia lisähelpotuksia työnantajille, koska se ei ole saanut vaadittua vastinetta aikaisemmin annetuista verohelpotuksista ja muista eduista työnantajien lupauksista ja sitomuksista huolimatta. Kun hallitus oli antanut jo pikkusormensa, niin työnantajat uskovat voivansa viedä koko käden. Työnantajaliitto on tullut yhä röyhkeämmäksi pyrkimyksissään heikentää työntekijöiden asemaa ja sitä kautta lisätä voittojaan, joita se ei kuitenkaan ole käyttänyt investointeihin, joita hallitus on siltä odottanut.
Nyt hallitus ei antanut enää periksi, vaikkakin työlainsäädännön reformiesitys pitää sisällään jo paljon työntekijöiden sosiaaliturvaa ja asemaa heikentäviä kohtia. Nyt hallitus puhuu työttömyyskorvausten pienentämisestä. ja korvausajan lyhentämisestä.Tämä ehdotus tietenkin on työnantajille mieleinen, mutta suurimmat ammattiliitot ovat nousseet sitä vastaan. Työnantajien pyrkimys on kurjistuttaa sekä työssäkäyviä, että työttömiä.
Suomessa tämä suuntaus näkyy vieläkin räikeämpänä, koska siellä hallitus on ihan ulalla työmarkkinakysymyksissä, ja puolustaa vain työnostajia.
Kapitalismiin kuuluu työttömyyden ylläpitäminen, jota käytetään kiristyskeinona mm.työntekijöitä koskevien työehtojen heikentämiseksi ja jo saavutettujen etujen poistamiseksi.
Tuosta Pentin esittämästä ”kansalaistyöstä” esimerkiksi:
Viitisen vuotta sitten Ranskassa oli muotia ryhtyä itsensä työllistäjäksi tai perustaa pienyritys. Täällä vuoristossakin on suosittu tällaista työntekomuotoa, mutta nykyään ei tahdo enää löytää ketään palkkiota vastaan vaikkapa puskikkojen raivaamiseen tai edes puiden pilkkomiseen. Vain vanhusten huolinta-ja kodinhoitotyö on ollut kannattavaa. Itsensä työllistäviä siivoojia kyllä voi löytää, ja ruuan kotiinkuljetus vanhuksille on myöskin toiminut jossain määrin. Tämä ”kansalaistyöinnostus” koski juuri tuota hoiva-alan, ympäristönhoidon ym.”ihmisläheisen” työn tekoa, josta Pentti kirjoittaa. Tuolloin perustettiin lukuisia pienyrityksiä erilaisten ihmisiä palvelevien tehtävien suorittamiseksi. Valtio antoi jonkin verran avustuksia ja verohelpotuksia tällaiseen toimintaan, koska sillä uskottiin olevan vaikutusta työttömyyden vähentämiseen. Toisin kuitenkin on käynyt. Tällaisen työn ostaminen oli lopulta liian kallista, koska yrittäjät joutuivat rahoittamaan toimintaansa pääasiassa omin keinoin. Tuolla ”ihmisläheisellä ” yrittäjyydellä ei luotu paljonkaan uusia pysyviä työpaikkoja, ja useimmat yritykset ajautuivat konkurssiin jo vuoden kuluttua perustamisestaan.
Tarvetta palveluihin on varsinkin maaseudulla, mutta tämäntapaisten vähän työntekijöitä käyttävien yritysten toiminta ei ole kannattanut. Ja sen lopettamaan joutuneet itsensä työllistäneet ja pienyrittäjät putosivat vieläkin syvemmälle kuiluun kuin työttömänä ollessaan, koska heidän sosiaaliturvansa laski entisestään. Monet heistä ovat ajautuneet RSA:n eli minimiperustulon saajien joukkoon.
Joten, eipäs nuolaista ennenkuin tipahtaa , sanoisi karhu puussa olevan villimehiläispesän alla odottaessaan…