Rion olympialaiset 2016 ovat ohi, mutta jälkipuhetta ja löylytystä riittää. Isänmaallinen uho tai vähintäänkin kansallinen innostus on aina kulminoitunut urheilukilpailuissa. Kun menestystä ei tule, pettymys on karvas. Tässä Öisinajattelijan pikaisia ja sekalaisia mietteitä kisoista, joista puuttui paljolti pröystäily. Tunnelma oli brasilialaisen rento ja päättäjäisetkin olivat mukavaa katseltavaa. Dopingista kuulemme tietysti vasta myöhemmin.
Seurasin kisoja harvinaisen paljon kotisohvan penkkiurheilijana. Ehkä osin sateisen itäsuomalaisen säänkin takia, sillä ulos ei ole viime päivinä useinkaan mieli tehnyt.
Television urheilutarjonnassa riitti myös monipuolisuutta. Niin yöllä kuin päivällä saattoi seurata lajeja, joita ei menneinä vuosikymmeninä näytetty – eikä kaikkia edes aikaisemmissa kisoissa mukana ollut. Jätin silti (mielestäni) kyseenalaiset liikuntalajit kuten golfin ja hevosratsastukset väliin eikä kaikkia kymmeniä uintimatkojakaan millään jaksa pitää tarpeellisina. Eläinurheilu arveluttaa ihmiskisoissa. Aivan yhtä hyvin voisi ottaa mukaan agilityä koirien kanssa, kukkotappelua, tikanheittoa tai akankantoa. Ja jos vertaa uintia ja yleisurheilua, juoksumatkoja voisi lisätä takaperin, sivuttain tai kädet ylhäällä juoksuilla… . Ei sentään, parempi olisi karsia uintimatkoja ja harkita vähän, mikä on oikeaa ja liikunnallista ihmisurheilua.
Naisurheilu ja tasa-arvo
Vielä 50 vuotta sitten, esim Tokion olympialaisissa 1964 naislajit olivat harvinaisia muualla kuin yleisurheilussa. Pitkien matkojen juoksukin oli naisille vielä pannassa. Sen väitettiin sopivan huonosti naisen elimistölle (?).
Nyt on toisin. Naiset nyrkkeilevät, miekkailevat, ampuvat, nostavat painoja, painivat ja juoksevat maratonia.
Suomalainen Mira Potkonen, 60 kg nyrkkeilysarjan pronssimitalisti ansaitsee vuoden urheilijatittelin. Melko myöhään urheilu-uransa aloittanut Potkonen teki naisnyrkkeilyn näkyväksi ja otteli ennakkoluulottomasti itsensä pronssille. Kultakin olisi voinut olla mahdollinen. Myös monet muut suomalaiset naisurheilijat olivat mukana uusissa lajeissa (paini, painonnosto, taekwondo). Kuntosaleilla Joensuussa ja Lieksassa olen havainnut yhä enemmän naisia pitämässä lihaksistostaan huolta eikä kyse ole mistään hormonipullistelusta. Hienot esimerkit ja uudet lajit toivottavasti lisäävät tasa-arvoa ja feminismiä – sekä ennen kaikkea nuorten tyttöjen liikunnallisia harrastuksia. Omien tyttärieni (myös poikieni) kuntoilusta olen äärettömän ylpeä!
Seurasin innolla myös naisvoimistelua, vaikka kilpailijat ovat usein melkein lapsia, ainakin hyvin nuoria. Notkea ja treenattu ihmisvartalo pystyy niin telineillä kuin permannolla uskomattomiin liikesarjoihin. Toisaalta joukkuepeleissä kuten kori- ja lentopallossa dominoi hieman toisenlainen ruumiinrakenne. Näin on myös naisten kenttälajeissa tai rantapallossa (bech volley). Kieltämättä: naisurheilu on samalla miellyttävää ja esteettistä silmänruokaa joka makuun. Sitä kiinnostavampaa, mitä enemmän penkkiurheilija eri lajeista tietää.
LSD-juoksijan yksinäisyys
Pitkien matkojen kestävyysjuoksu on laji, jota olen seurannut silloinkin kun ei ole ollut aikaa katsoa olympiakisoja niin paljon kuin tänä vuonna. Ikävä vain, että Lasse Virenin perillisiä ei Suomessa ole ilmaantunut. Juoksu-urheilun taso on kamalan matala maassa, jonka legenda on sentään nimeltään Paavo Nurmi. Laaja liikunnallinen pohja puuttuu ja harva nuori uhraa vuosia sitkeälle harjoittelulle, joka vaatii aikaa ja kilometrejä (kuten muuan Arthur Lydiard jo 1960-luvulla suomalaisia opetti). Pelit, pokemonit tai muotilajit kiinnostavat enemmän. En syyttäisi valmennusta enkä pelkän rahan puutetta, koska kyse on sen kohdentamisesta ja 90% asenteesta, urheiluelämän murroksesta ja uudenlaisesta suhteesta liikuntalajeihinkin. Juoksu ei ole tippaakaan muodikasta, vaikka muuta ”modernia” kilpaurheilua suositaan.
Toivon, että nuoret ja varsinkin naiset vielä löytäisivät tutkitusti monipuolisen lenkkeilyn liikuntalajiksi Suomessakin. Mikään ei ole hauskempaa ja rentouttavampaa stressin purkua kuin kunnon LSD-juoksu (Long Slow Distance) kesäaamuna, syyssäässä tai kevätauringossa. Pikku pakkanenkaan ei lenkkeilyä estä. Siis kun muistaa hölkätä alussa tarpeeksi hitaasti, kilometri kilometriltä kuntoa kohottaen: tavoitteena vaikka alussa kymppi tai vähitellen pitempikin matka. Yksin tai kaverin kanssa luonnossa. Ja muistutukseksi: ennen hölkättiin hiekkateitä, luontopolkuja tai rantoja pitkin, ilman merkkitossuja, hikeä ja vettä hylkivää vaatetusta, sykemittareita, kännykkää tai korvalappuja. Silti 1960-70 -lukujen kisa-ajoilla pärjäisi vallan hyvin nuorten tai aikuisten SM- ja Ruotsi-otteluissa tänäänkin ja Virenin ja Väätäisen ajoilla vaikka missä.
Muistelen kuinka luin juoksu-urheilun teoriaa ja vaikutuksia tutkineen gurun, James F. Fixxin ”Suuren juoksukirjan” (1979). Sillä oli järisyttävä vaikutus omaan harrastukseeni: päätin pidentää lenkkejä ja Jyväskylän Finlandia-maraton tuli taitettua 1980. 1970-luvun Suomessa kuntoilijoita ja lenkkelijöitä riitti monen kylän raitilla, moniin hölkkämaratoneihin. Fixx muistaakseni ennusteli naisjuoksijoiden ennätysten lähenevän tulevaisuudessa miesten aikoja pitkillä matkoilla, koska lihaksisto ja ruumiinrakenne suosii sitkeyttä sekä kehon rasvojen hyödyntäminen on jotenkin toisenlaista kuin miehillä. En tiedä, ollaanko näistä asioista enää ”liikuntatieteessä” samaa mieltä, mutta kyllä juuri pienikokoiset kympin juoksijat ja naismaratoonarit ovat parantaneet ennätyksiään huikeasti. Miehistähän esim etiopialainen Abebe Bikila juoksi paljain jaloin jo Tokion maratonin 1964 aikaan 2.12.11.2 eivätkä monetkaan miehet Riossa 2016 tuota aikaa alittaneet.
”Suuren juoksukirjan” kirjoittaja James Fixx (1932-84) muuten aloitti juoksu-uransa varsin myöhään, ylipainoonsa kyllästyneenä. Paradoksaallisesti hän kuoli sydänkohtaukseen kesken juoksulenkin – miehen ja suvun rasitteena kun oli synnynnäinen sydänvika…
Rion jälkipuhe
Rion jälkipuhe alkoi heti kisojen loputtua. Urheilujohtajien on vaikea myöntää erityisesti sitä, että suuretkaan rahat eivät tuota huippu-urheilumenestystä – eivät varsinkaan silloin kun ne eivät mene oikeisiin kohteisiin. Huippu-urheiluyksikön johtaja ja Rion joukkuejohtaja Mika Koljonkoski kantaa suuren vastuun rahankäytöstä ja kohdentamisesta. Samoin Olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen. Miesten kannattaa harkita tarkkaan jatkamistaan tehtävissään, sillä nykymenolla Suomi ei taatusti ole ”paras pohjoismaa” Tokiossa 2020. Sehän on tavoite.
Olympiakomitean rahankäyttökin on ollut holtitonta. Sen piti alun perin jopa palauttaa julkista tukea puoli toista miljoonaa perusteettomina urheilujohdon kuluina ja palkkioina. Opetusministeriö armahti summasta kaksi kolmannesta, jotta komitea ei joutuisi ”taloudellisiin vaikeuksiin” Rion aattona. Huipulla johtajina ja lajipäällikköinä toimii kymmeniä korkeapalkkaisia ns. asiantuntijoita ja byrokraatteja, jotka eivät juurikaan ole tekemisissä liikunnan, urheilijoiden tai kenttävalmennuksen kanssa. Matkailu ja eliittiryhmien kokoukset ovat tärkeämpiä.
Vertailun vuoksi voi vaikka mainita, että Mira Potkonen on nyrkkeillyt 10 000 euron vuotuisella apurahalla ja hänen valmentajansa Maarit Teuronen ottaa työstään palkatonta vapaata päästäkseen leireille mukaan.
Ministeritasolla ensimmäiset Rio-kommentit kohdistuivat siihen miten ”priorisoida huippu-urheilun eri lajien tukea”. Kannattaisi miettiä ehkä myös sitä, millaisiin kuluihin julkisen tuen rahat menevät. Pitemmällä aikavälillä keskeinen kysymys on liikuntakulttuurin kokonaisvaltainen tila – kodeista kouluihin ja urheilulukioihin, seuratoiminnasta yleiseen liikunnan lisäämiseen. Kuten köyhyys ja alhainen koulutustaso, myös liikkumattomuus ja epäterveet elämäntavat sekä lihavuus näyttävät periytyvän… . Kun liikunnallinen pohja uupuu, huippuja ei esiin putkahtele.
ps. Vahvasti silti uskon, että Rion Paraolympialaisissa suomalaiset urheilijat pärjäävät parin viikon kuluttua aika hyvin. Priorisoidaan heihin!
Öisinajattelija
PS
Yksi kaunokirjallinenkin juoksukirja: Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta Tammi 2011
jossa mm. ”… en ole ikinä suositellut muille juoksemista. Olen tehnyt parhaani ollakseni sanomatta: Juokseminen on upeaa. Jokaisen pitäisi kokeilla sitä. …”
Upeinta kaikista on LSD kuten tiedät. Sydämeen käyvää katseltavaa olivat myös maratonin ja viidenkympin kävelyn maaliintulot kilpailujen viimeisten osalta. Heitä ei tietysti näytetty telkussa, koska golfia ja muuta humpuukia piti näyttää femmalla päivät pitkät, mutta Areenasta saattoi kilpailut katsoa viimeiseen mieheen asti.
’Hävinneet’ ne vasta voittajia olivatkin kaikkine kipuineen ja tuskineen!
Joku säälii heitä, mutta minusta he kaikkine tuskineen olivat varsinaisia sankareita.
ps
väkisin tuputetusta golfista täällä:
http://www.city.fi/blogit/hikkaj/golfia+tv-tuutin+taydelta/132215
Olet oikeassa Hikkaj!
Murakami on loistava kirjailija – ja myös sitkeyden & juoksemisen asiantuntija, omalla tavallaan.
LSD-lenkkeilyssä vauhti tai voittaminen ei todellakaan ole olennaista, siitä samaa mieltä!
paitsi ITSENSÄ VOITTAMINEN! Monessa kuntoiluharrastuksessa, liikuntalajissa ja laihduttamisessa esim juuri oman itsensä ja kehonsa kanssa ”kilvoitteleminen” on kaikista tärkeintä.
Vanhemmiten vaan usein laiskistuu, minkä olen itsekin huomannut. Kun ei polvi tai selkä anna enää juosta kunnon lenkkejä, jää helposti pois nekin liikuntalajit joihin aivan hyvin kykenee.
Oikeastaan tässä maassa on kaksi ”ääriryhmää”, jotka pitäisi saada liikkumaan paljon nykyistä enemmän: LAPSET ja VANHUKSET. Eikö vain?
Öisinajattelija
Eipä unohdeta Elmoa, Suomen kaikkien aikojen parasta urheilijaa ja kaikkien lajien mestaria. Derwangan kesäkisoissakin hän kaatui satasen loppukilpailuissa mutta voitti silti!
Miksi ”hevosratsastukset ” ( =hevosurheilu ) olisi kyseenalainen liikuntalaji ?
Aliarvioit ratsastajan ( = ihmisen ) fyysistä ja psyykkistä osuutta mm. olympialaistasoisessa kilparatsastuksessa. Taidat käsittää yleensäkin hevosiin liittyvän urheilun porvarien oikeistolaiseksi tarpeettomaksi humpuukiksi !?
Tosi on, että modernien olympialaisten alullepanija ranskalainen pedagogi Pierre de Coubertin ( 1863-1937 ) eli aikana, jolloin ratsastusta pidettiin vielä rikkaiden huvituksena. En muista olivatko ratsastuslajit heti alusta alkaen ( v.:sta 1896 ) olympialaisten ohjelmassa. Nykyään ratsastus/kilparatsastus on yleistynyt koskemaan kaikkia sosiaaliryhmiä. Ja sitä käytetään apukeinona kasvatuksessa ja muutamien psykologisten ongelmien ja psyykkisperäisten sairauksien hoidossa.
Meillä täällä maaseudulla vuoriston kotikylässäni on kunnan toimesta rakennettu ratsastus/ koulutushalli , ja kunnassa on Ranskan opetusministeriön alainen erityinen ratsastusurheilukoulu ( Collège du Sport Equestre ) .Kouluun voivat kirjoittautua hevosista ja hevosurheilusta pitävät ja alan ammattilaisiksi aikovat lapset. Se on tavallista kouluohjelmaa noudattava, mutta lisänä on hevosurheilu. Koulun lapset ja nuoret osallistuvat hevosten hoitoon, kuntonsa ylläpitämiseen ja erilaisiin hevoskilpailuihin. Sieltä ponnistetaan alueelliselle ja kansalliselle tasolle…ja vähitellen olympialaisiin asti! Koulun hankki kuntaan vasemmistolainen kunnanvaltuusto !
Entisen asuinkaupunkini ( Pariisin lähialueella) ratsastuskerho on korkeatasoista kansallista ja kansainvälistä luokkaa.Se järjestää joka kevät kansallisen ratsastuskilpailun, jota varten vasemmistojohtoinen kaupunki on rakentanut oman kilpailupaikan esteineen ym. sekä sen ympärille katsojien istumapaikat. Tapahtuma on kaikille avoin ja maksuton ,ja se onkin saanut suosiota osakseen. Puistoalueella järjestettyä kaksipäiväistä kilpailutapahtumaa oli mukava seurata,ja ihailla olympialuokkaa olevien hevosten ja ratsastajien taidokasta,vauhdikasta ja hyvää kuntoa vaativaa menoa ihan ”elävänä”. Hevosia tulisi käytyä katselemassa ja koskettelemassakin, kun ne olivat osuutensa suorittaneet ja levossa ”maneesin” ulkopuolella.
Joka tapauksessa ratsastusurheilu vaatii kovaa fyysistä ja psyykkistä kuntoa ei vain hevoselta, vaan myöskin ratsastajalta. Parin yhteisymmärryksen on lisäksi oltava erinomainen. Ei tainnut tulla mitaleita Suomelle ratsastuksessa ? ( tuli vain agressiivisessa lajissa pronssia ?) Oletko muuten koskaan kokeillut leppoisaa ratsastamista ?
Vertaat kilparatsastusta väheksyvästi kukkotappeluun ja koirien agility-urheiluun! Näin tehdessäsi kysymys on varmaan tietämättömyydestäsi ?
Et ole tainnut harrastaa agilityakaan koiran kanssa? Tuli harrastettua koirieni kanssa tätä vauhdikasta koiraurheilua, jossa niin koira kuin sen ohjaaja juoksevat. Tämäkin todellinen liikuntalaji vaatii harjoittelua, kuntoa ja sen harjoittajien keskinäistä yhteisymmärrystä. Kuitenkin aglility on erilaista URHEILUA kuin kilparatsastus. Ja kukkotappelua en tosiaankaan osaa rinnastaa näihin kumpaankaan todelliseen liikunta-ja urheilulajiin!
Kumma kun et ”hevosmies”-isäsi tavoin tykkää hevosista ja hevosurheilusta! Ja koirienkin ja niiden ohjaajien urheilu tuntuu sinua ennemminkin ahdistavan kuin, että se saisi taholtasi ymmärrystä ja arvonantoa juuri liikuntalajina. Mutta ethän ole koskaan ollutkaan eläinrakas…tosin Olympialaiset ovat tietenkin ensisijaisesti ihmisten urheilukilpa.
Joopa joo,
en väheksy eläinten kanssa touhuamista, se suhde erikseen!
MUTTA: eläinrakkaus ja urheilu ovat eri asioita. Jos Ihminen ja Eläin pistetään keskenään lajiurheilemaan,
loppua ei ole näkyvissä, lajimäärissä siis. IHMISurheilu erikseen ja eläinten kanssa touhuaminen sikseen,
’se on Öisinajattelijan rehellinen mielipide.
On muutenkin käsittämättömän vaikeaa erotella ja palkita! se ihmisen ja eläimen osuus, jos eläinurheilu otetaan olympialaisiin.
Öisinajattelija
Liikkuminen on eläimille luonnollista ja olennaista, joten niillä on luontainen taipumus liikkua ja hyvinkin tomerasti, siis ihan urheilla omin voiminkin. Useimmat ihmisten kanssa elävät eläimet , kuten koirat ja hevoset, tykkäävät ”urheilusta” ja haluavat miellyttää niistä huolehtivaa ihmistä. Niitä ei tarvitse mitenkään pakolla pakistaa liikkumaan. Niiden kanssa voi ihan hyvällä omallatunnolla harrastaa liikuntalajeja. Jollei koiraa miellytä agility-urheilu, niin ei sitä kannata siihen väkisin pakottaa. Väkipakolla ei synny toivottua tulosta. Ja urheilusta pitävä eläin kyllä osoittaa ohjaajalleen olevansa mielissään yhdessä harrastamisesta.
Eläinrakkaus ei välttämättä ole eri asia kuin urheilu. Niitä voi toteuttaa yhdesssä ja yhtäaikaisesti. Kuinka mukavaa onkaan lähteä patikkaretkelle ,jokapäiväiselle lenkille,tai pyöräajelulle koiran kanssa ! Tai tehdä lenkki hevosella ratsastaen ! Tällöin sekä ihmisen, että eläimen tarve liikkua tulee tyydytetyksi ,ja samalla kunto kohentuu. Lapset ja vanhuksetkin pystyvät eläimen kanssa liikkumaan. Heidätkin voi saada perusliikkumaan juuri tällä tavalla. Ja kenties lapsi voi innostua urheilemaankin eläimen kanssa.
Eläimestä ( ja liikunnasta ) pitävä ihminen tuottaa mielihyvää ja terveydellistä hyötyä eläimelle ja itselleen treenatessaan ja kilpaillessaan eläimen kanssa. Kyllä niitä kilpailulajeja voidaan rajoittaa sellaisiin ihmisen ja eläimen keskinäiseen urheiluun, joissa molempien osuus on selvästi näkyvä. Ei hevonen tai koira kilpaile kuitenkaan ihan yksin, edes nk.eläinurheilussa, vaan ihmisen ohjaamana. Ihminen nostaa tällöin esille eläimen luonnolliset kyvyt, ja samalla omat kykynsa niiden kannustamiseksi . Ja toisaalta eläin kannustaa ohjaajaansa niin fyysisesti kuin henkisesti parempaan. ( kukkotappelu ei ole eläinurheilua, vaan agressiivista eläinten keskinäistä tappelutoimintaa).
Tarvitseeko siinä nyt erotella ja erikseen palkita yhteisesti toteutetussa kilpailussa ? Tämä ei ole ongelma. Molemmat tulevat palkituiksi .Ja eihän ratsastuskilpailuissa kyse ole hevosen ja ihmisen välisestä kilpailusta,vaan niiden keskinäisestä toiminnasta. Yhdessä tekeminen on mielekästä tässäkin urheilulajissa. Tämä ei ole ainakaan individualistisen miekkailun tai nyrkkeilyn henki !
Eri asia on sitten esimerkiksi vaikkapa hevosten nopeuskilpailut, joissa ammattijockey ottaa irti hevosesta kaiken…rahan ja maineen takia ! Ja usein kyseenalaisesti. Se ei oikein reilulta tunnu eläintä kohtaan, varsinkin kun se ei voi vastustaa tällaista eläinrakkaudetonta kilpailutoimintaa, jossa eläintä käytetään säälimättä hyväksi. Mutta onhan ihmisten keskinäisessä kilpaurheilussa jo siinä jos minkälaista epäreilua peliä! Ja tällaista kieroa peliä harrastavat saavat silti osallistua olympialaisiin…. !
Eikö olisi ennemminkin aiheellista kieltää kansainvälisesti eläimiä rääkkäävät kukkotappelut ja raakamaiset härkätaistelut, kuin poistaa ”kyseenalaisuuden takia” ns.eläinurheilu olympialaista !?