Suomalaisissa koulukodeissa pahoinpideltiin lapsia ja nuoria vuosikymmeniä. Nyt Suomen valtio pyytää näiltä kaltoinkohdelluilta anteeksi. Hyvä niin. Se ei kuitenkaan riitä hyvittämään kokemuksia.
Omasta lähipiiristäni tunnen (nyt jo aikuisen) ”Oskarin”, jota hakattiin pyöränkettingillä kun hänet tavattiin suutelemasta koulukodin tyttöä, naapuriosastolta. Ei Oskari tuota kidutusta unohda eikä myöskään anteeksianna. Olen sitä mieltä, että menneinä vuosikymmeninä kidutuksen ja pahoinpitelyn uhreiksi joutuneet koulukotilapset ja – nuoret ansaisisivat reilun rahallisenkin korvauksen.
Marjo Laitala & Vesa Puuronen ovat kirjoittaneet aiheesta pätevän tutkimuksen: Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset. Vastapaino 2016, 286 s. Kannattaa lukea!
Entisten koulukotinuorten haastatteluihin perustuva Yhteiskunnan tahra? antaa äänen 35 suomalaiselle, jotka viettivät eri aikoja laitoksissa vuosina 1940-85. Teoksessa mennään suoraan asiaan: johdantona on ”Tapanin tarina”, joka rikkoo myytit koulukodin jalostavasta tai pelastavasta vaikutuksesta.
Koulukodit muistuttivat varsinkin aluksi suljettuja työsiirtoloita, joissa opetuksella oli vain nimellinen merkitys. Työn ja kovan kurin uskottiin poistavan ”pahantapaisuus”. Monet kasvatusopit tulivat Saksasta. Niinpä esimerkiksi ruumiilliset rangaistukset kiellettiin Suomessa lailla vasta vuonna 1965. Haastateltavista vain 4 on tyttöjä, muut poikia – tai haastatteluaikana jo usein eläkeläisiä.
Laitalan ja Puurosen tutkimus on uraauurtava. Se tuo jo menneen maailman koulukotiarjen, alistamisen, kurin ja stigman lukijan iholle – suorasukaisemmin kuin laitosmaailmaa sivuavat fiktiiviset elokuvat. Entisille koulukotiasukeille annetaan paljon tilaa, mutta erilaisia kasvatukseen liittyviä teorioita ja käsitteitä myös esitellään. Haastattelututkimus on silti helppolukuinen ja loogisesti etenevä. Ensin pohditaan syitä koulukotiin joutumiselle. Sitten esitellään koulukodin kovaa arkea, ihmissuhteita ja rangaistustapojakin. Lopuksi keskitytään laitoksesta poispääsyyn ja siviilielämään liittyviin ongelmiin.
Haastattelut ovat oikeastaan ainut kelpo lähde tuottaa julki sellaista tietoa, jota ei ole voitu tai haluttu kirjata mihinkään virallisiin papereihin tai dokumentteihin. Muisti voi aina pettää ja varioida yksittäisiä tapahtumia. Silti haastateltujen elämäntarinoiden samankaltaisuus vakuuttaa lukijan. Vain harva asukki hyötyi koulukotien kasvatuksesta, suurimmalle osalle häpeä ja stigma jäivät seuralaisiksi siviilielämässäkin.
Tekijät puhuvat loppuyhteenvedossa myös valtiollisesta ”uusrasismista”, siitä käytännöstä miten juuri alaluokkien lasten ja nuorten ”pahantapaisuutta” hoidettiin. Johdannon Tapanista tuli rikollinen vasta koulukodissa. Se kertoo paljon. Olisiko kunnon rahallinen korvaus ja sen ohella virallinen anteeksipyyntö vielä eläville pahoinpidellyille uhreille tarpeen? Ja toisaalta, uskon että pitkät teemahaastattelut ovat onneksi jo sinänsä olleet mukana olleille puhdistava kokemus.
Öisinajattelija
Pena,
Virallinen anteeksipyyntö on ihan hyvä asia,. Mutta miten ihmeessä sen ehdottamasi ”rahallisen korvauksen ” määrä voitaisiin laskea kunkin kaltoin kohdeltlun koulukotiin sijoitetun osalta erikseen ? Kaikki eivät varmaan joutuneet yhtäläisen väkivaltaisen alistamisen kohteeksi, eikä heitä kaikkia kiusattu yhtä pitkän aikaa. Voitaisiinko taas kerran maksamalla yrittää pyyhkäistä maton alle ja pois muistista nuo ihmisten kärsimykset ? Ja jos yhdelle ryhmälle ruvettaisiin antamaan rahaa vastikkeeksi menneen kärsimyksen korvaamiseksi, niin moni muukin joukko voisi alkaa vaatia samaa!
Mitähän sanovat vielä hengissä olevat rääkätyt ?
Ja toisaalta asiaan liittyen, miten olisi, jos joku tekisi tutkimusta siitäkin, miten 1965-vuoden jälkeenkin tavallisissa KODEISSA on kohdeltu ”pahantapaisia ” lapsia kurittamalla heitä ruumiillisesti, kiellosta huolimatta ? Perheväkivaltaa ja lapsiin kohdistunutta kuritusta on ollut tuonkin vuoden jälkeen,. Kielto ei ole sitä hävittänyt suomalaisesta perhe-elämästä. Ja nykyään perheväkivalta on lisääntymässä jopa hyvin toimeentulevien keskuudessa. Sen leviämisen estämiseen tulisi osoittaa enemmän valtion varoja, eikä leikata kasvatuksesta ja sosiaaliavustuksista.
Mutta kuitenkin jo ”pahantapaisuutta” tai kurittomuutta on hankala määritellä. Voisiko näille muillekin syyttä suotta kuritetuille maksaa rahallista hyvitystä? Taitaisi tulla valtiolle liian kalliiksi korvata kaikkien kärsineiden lasten ruumiilliset ja henkiset kivut ?!
Mitenkähän paljon uskaltaisin minäkin pyytää rahallista korvausta ”kurittomuuteni ” lannistamisesta ruumiillista väkivaltaa käyttäen ? Ja mitä minä tuosta rahasta hyötyisin ?
Kasvatuksen ja kasvamisen kautta tulisi oppia inhimillisyyttä ja ihmisyyttä, myöskin kasvattajien.
Kiitos Mecki,
minusta joku korvaussumma voisi olla vaikka joku summittainen keskiarvo , laskien vaikka vuosien määrää koulukodeissa.
Ja olen melko varma, että kukaan hakattu, pimeän kopin istuja tai eristetty ei rupeaisi laskemaan edes vuosia,
Kyse on kunniasta, ja kiusaamisen korvaamisesta – ja veikkaan että aika moni olisi tyytyväinen vaikka
1) anteeksipyyntöön (jota on ehdotettu ja tulossa)
2) vaikkapa esim 10 000 euron kokonaiskorvaukseen. Siihen ei Suomen valtio kaadu, mutta tekee upean vastaantulon…
Öisinajattelija
Muistan omalta kohdaltani tapauksen koulukodista. En kuitenkaan sellaista tapausta, jossa olisin itse ollut koulukodin ”kasvatti”, vaikka minua kotona usein uhkailtiinkin ”kasvatuslaitokseen ” laittamisesta, jollen ollut ”tottelevainen”. Tapaus on jäänyt muistiini sen inhimillisyyden takia.
Joidenkin ihmeen mutkien kautta kerran nuoruudessani eksyin liftausmatkalla ystävättäreni kanssa jossain Tampereen lähellä paikalliseen koulukotiin. Tai en oikeastaan ihan oikeasti sinne eksynyt, sillä jossain tienmutkassa peukalokyytiä jahdatessamme lähellä olleen tyttöjen koulukodin johtajatar huomasi meidät siinä iltamyöhään kyyhöttämässä tien poskessa. Hän ilmeisesti arveli, että siinä pari tytönhupakkoa oli pakomatkalla kotoa tai muuten mieron tiellä. Hän suhtautui meihin ystävällisesti ja tarjosi ateriaa ja yösijaa laitoksessa, sillä siellä oli pari huonetta vapaana kesälomien takia.Ha^n kyllä ilmoitti minkälaisesta talosta oli kyse. Meitä lkoi vähän epäilyttää, kun tiesimme että nk.”kasvatuslaitoksessa” pidettiin pahantapaisia lapsia ja nuoria.
No, jouduttiinhan me laitoksen sisällä kyselyn ja syynäyksen kohteeksi, ja kun johtajatar sai tietää, ettemme olleetkaan karkumatkalla tai pahoissa aikeissa,ja että vanhempamme olivat tietoisia reissustamme, niin hän rauhoittui ja patisti meidät ensin suihkuun ja sitten yhteen siistiin huoneeseen, jossa oli kaksi sänkyä. Suihku olikin todellinen nautinto minulle ainakin, koska meillä kotona ei sellaista ylellisyyttä ollut. Muistan vielä sen, että kokeili kylmän ja lämpimän veden vuorovaikutusta piristyäkseni äâsymyksestä. Ja kummasti se rentoutti, vaikka samassa suihkuhuoneessa olikin vilske, kun laitoksessa kesää viettäneet tytöt puhuivat melko kovalla äänellä ja nauraa räkättivät ja utelivat meiltä olimmeko uusia ”kasvattajea” vai miksi olimme talossa. Niin oudolta heidän käyttäytymisensä ja puheensa tuntuivat, että ystävättäremme kanssa ihmettelimme, että mistähän oloista ne tytöt olivat ja minkä takia heidät oli sijoitettu koulukotiin.
Tytöillä tosiaankin oli sellainen räväkkä kielenkäyttö ja utelemistapa, että arvelimme heidän olevan jostain suuresta kaupungista, ehkä läheiseltä Tampereelta. He tuntuivat olevan lähtöisin ihan toisesta maailmasta kuin me maaseudun pikkukylän kasvatit. Ihan meitä ihmetytti ja tavallaan pelottikin, että sellaista kielenkäyttöä ja käytöstä oli olemassa .
Yksi tytöistä oli uteliaisuudessaan muita rauhallisempi ja tuli keskustelemaan meidän kanssamme huoneeseen, vaikka se olikin häneltä kielletty. Olimme saaneet hakea suihkun jälkeen talon keittiöstä juomaa ja tarjottimet joilla oli maistuvat eväät. Annoimme osan niistä kanssamme keskustelemaan tulleelle tytölle, koska hän tuntui olevan nälkäinen. Tiedä sitten, oliko hän saanut jonkinlaisen rangaistuksen ruuan poisottamisen muodossa. Joka tapauksessa hän oli ilahtunut siitä, että huhuimme hänen kanssaan ja yritimme saada selville, miksi hän oli koulukodissa. Hän ei halunnut kertoa tarinaansa, mutta paljasti meille, että kohta hän aikoo karata sieltä yhden tytön kanssa, kun siellä oli niin kurjaa.Minulle jäi kuitenkin miellyttävä muisto koulukodista, mutta enhän ollutkaan sen pakkoasukki!
Tämä koulukotivierailuni taisi tapahtua siihen aikaan joskus 1960-luvulla , kun olin käymässä Lempäälässä, jossa nuorin veljeni oli laitoshoidossa sairautensa vuoksi. Hänet oli saanut sijoitettua ko.laitokseen kotikylä papin tyt¨r, joka oli silloin diakonissana seurakunnassa. Pelokkaana poika ja häntä hoivannut eräs hoitaja paljastivat minulle salaisesti laittamalla taskuuni viestin, jossa ilmoitettiin veljeni saavan huonoa kohtelua ja olevan väkivallan kohteena. He pyysivät minua kertomaan isälle, että piti heti tulla hakemaan poika pois sieltä, Veljeni oli ajatellut karkaamista, mutta hän ei kyennyt kävelemään, joten karkumatkasta ei olisi tullut mitään ilman avustajaa, joka olisi työntänyt rullatuolia. Kotiin palattuani kerroin isälle veljen huonosta kohtelusta ja hänen pyynnöstään, ja siltä istumalta isä tilasi taksin, ja lähti hakemaan poikaa pois sieltä hoitolaitoksesta, joka jotenkin muistutti kasvatuslaitosta, vaikka se ei sitä ollutkaan.
Olikohan tuo Tampereen seutu silloin jonkinlaista maaperää lasten ja nuorten kaltoinkohtelulle ja koulukoteihin sijoittamiselle ? Tampereella oli siihen aikaan vielä paljon tehtaantyöläisiä ja köyhiä perheitä, joissa oli lastenkasvatusongelmia. Ja ensimmäisinä näiltä köyhiltä perheiltä vietiin lapset jos mihinkin ”hoitoon”, ja monesti varmaan ihan tarpeettomasti.
Jep,
’minäkin muistan hyvin tuon Lempäälän Kivalokodin, jossa veljemme Pertti oli ehkä puoli vuotta,
kunnes , saatuaan tuon kaltoinkohtelusta kertovan viestin, isä todella otti taksin ja haki veljeni sieltä pois. Siitä hetkestä olen isää arvostanut .
Niin ja toinen tapaus on se kun emme päässeet ”vapaaoppilaiksi ” Kannuksen yhteiskoulussa , ja isä marssi rehtorin kansliaan asiaa selvittämään. Kertomansa mukaan hän kysyi Tyyne Kleemolalta (=rehtori), että kuinka köyhiä pitää olla jotta saa vapaaoppilaspaikan – ja pitääkö keskiarvon olla kymppi? Meillä oli muistaakseni reilusti yli yhdeksän kaikissa aineissa…ja niillä arvosanoilla myös Kannuksen yhteiskoulun todelliset nerot eli yksinhuoltajaäidin Känsälän sisarus-veljessarja kävi koulua vapaaoppilaina…
Lopulta myös me saimme sinä vuonna vapaaoppilaspaikat, olisiko ollut jotakin 1966 -67?
Öisinajattelija, ryysyköyhälistöstä
Lisäys: Lempäälän Kivalokoti, jossa veljeni vietti puoli vuotta,
oli sittemmin 1980-luvulla (?)julkisuudessa juuri kehitysvammaisten kaltoinkohtelusta,
mutta myös rahojen kavalluksesta. Se muistaakseni suljettiin ja johtajatar sai tuomion juuri kavalluksesta.
Että semmosta vammaisten köyhäinhoitoa tässä maassa on harrastettu ennenkin! Ehkä yhä vielä tänäänkin?
Huutolaiset, kuten äitini 1920-luvulla, myytiin ja myydään halvimman tarjouksen tekijälle!
Öisinajattelija
Valtio pyytää viran puolesta anteeksi keskustalaisen ministerin suulla, jolla ei ole ollut tapahtumien kanssa mitään tekemistä.
Vähän samaa sarjaa ja yhtä näyttämöllistä kuin poliitikkojen järkyttymiset, huolestumiset ja muut kuvotukset maailman tapahtumista; viran puolesta kaikki tyynni.
Sipilä voisi vetäistä Terrafame-myssyn syvälle päähän ja miettiä, voisiko seuraavasta 100 miljoonasta lohkaista pienen siivun kaltoin kohdelluille pelkän virallisen pönöttämisen ja huultenheiluttelun sijaan.
MottoHed puhuu täyttä asiaa,
Kaltoinkohdelluitten vatsat eivät juhlapuheista täyty! Eivätkä kärsimykset unohdu,
Öisinajattelija
Sori vaan…on edelleenkin ilmainen…
Valtiovallan anteeksipyyntö koulukoti ( kasvatuslaitos) laitoksen uhreille oli vähintä mitä valtiovalta saattoi tehdä.
Se ei kuitenkaan poistanut laitosvaltaa Suomesta. Räikeimpänä esimerkkinä pakkotyö (kuntoutustyö) johon työttömäksi joutuneet voidaan karenssin uhalla määrätä. Heitä on nykyään noin 10 % koko työvoimasta.
Onko laitoksessa olevan, tai sen rattaisiin joutuvan, henkilön perusoikeussuoja erilainen kuin tavallisen kansalaisen? Tätä kysymystä tarkasteltaessa tulee olennaiseksi saksalaisesta oikeustieteestä lainattu käsite laitosvallasta.
Laitosvallalla tarkoitetaan oikeudellista konstruktiota, jossa katsottiin, että pelkästään laitokseen hakeutuminen, sijoittaminen tai pakottaminen perustaa laitokselle oikeuden kohdistaa henkilön perusoikeuksiin pitkälle meneviä rajoituksia.
ihminen on koko elinkaarensa ajan ainakin jollain tavalla sidoksissa eri laitoksiin. Sairaalat, päivähoitopaikat, koululaitos, armeija, vankilat ja vanhainkodit ovat kaikki julkisen vallan ylläpitämiä laitoksia, jotka toteuttavat – toimeenpanevat – niille lainsäädännössä asetettuja tehtäviä. Laitoksiin hakeutuneet, niihin pakotetut tai niissä asuvat henkilöt ovat julkisoikeudellisessa suhteessa laitokseen. Tämä julkisoikeudellinen suhde on hierarkkinen (auritaarinen) ja voi sisältää niin hallinnollista päätöksentekoa kuin julkisen vallan käyttöäkin.
EX- pääministeri Stubb mielellään kutsui euro- valuuttaa darvinistiseksi. Suomalainen yhteiskunta on mennyt viime aikoina hyvin oikealle. Uusliberalismin suuntaan. Jopa sosiaalidarwinismiin ja äärioikealle.
Se ei lupaa mitään hyvää meille ns. taviksille!
”Vain Marraskuun liike ja senkaltaiset enemmän tai vähemmän anarkistiset järjestöt sekä kansalaistottelemattomuus voivat antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta ihmiskunnalle, joka tätä nykyä kärsii pakkovallan kourissa”.
Lainaukset:
Pieti Matias Kannala , pro gradu
LAITOSVALLASTA LAPSEN PERUSOIKEUKSIEN JA OIKEUSTURVAN TOTEUTTAMISEEN LASTENSUOJELULAITOKSISSA
Lars D. Erikssonin toimittama kirja Pakko-auttajat