Olen seurannut kaksoiskansalaisuus-keskustelua tiiviisti – syystä että olen aika usein tuntenut olevani muukalainen Suomessa. Minua hämmästyttää kuinka vähän isänmaallisuutta tunnen silloin kun Suomi häviää tai voittaa jääkiekossa vs. Ruotsi tai Venäjä. Olen jopa tuntenut tiettyä tyydytystä kun häviämme ja viime vuonna hävisimme kaikille esim jalkapallossa. Jotenkin tämä tunne itseäkin hävettää…
Yritän selittää.
Kuka minä olen?
Kaikista eniten ärsyttää kun joku tietoviisas puhuu rinta rottingilla EU-identiteetistä. En tunne olevani EU-kansalainen, vaikka passissa niin lukee. En todellakaan tunne Brysseliin minkään valtakunnan yhteenkuuluvaisuutta. Kun matkasin joku vuosi sitten Ruotsista ja Tanskasta Hollannin ja Belgian kautta Ranskaan, koin myötähäpeää maista jotka muistuttivat toisiaan niin paljon. Tanska oli kammottavan porvarillinen kokemus, siellä pariskunta leikkasi saksilla pihanurmea – ja Hollanti, joka on niin siisti ettei roskiksia ole missään, pelkkää kaupunkia ja tasamaata. Jotakin erilaista eli ensimmäinen erilainen kulttuurivaikutus tuli Ranskasta, mutta en nyt sitäkään jaksa ylistää. Sielläkin on oma Disneyland, vaikka kielestä sentään ollaan ylpeitä.
Kirjoitan ja sanon tämän siksi, että keinotekoista identiteettiä eri maiden ja kansojen välille voi toki yrittää keinotekoisesti rakentaa, mutta ei siihen sitouduta noin vain. Tulee mieleen historia: miltähän Rooman imperiumin kansalaisista tuntui kun se laajeni? Keitä sen kansalaiset olivat?
Voin toki olla pohjalainen, koska olen parikymmenvuotiaaksi elänyt Keski- Pohjanmaalla, Kannuksessa. Vielä enemmän tunnen olevani ”Kannuksen parsialainen”, kyläyhteisön perusteella. Tämä liittyy nuoruuteen. Olen tyhmänylpeä juuri parsialaisuudesta, ehkä hivenen pohjalaisuudestakin, siis mentaliteettini puolesta. Kaikkien vaimojeni mielestä olen nimenomaan pohjalainen juntti, äärimmäinen sovinisti, joka muuta teeskentelee. He saattavat olla oikeassa. Tätäkö on suomalaisuuteni?
Olenko puolalainen?
Mutta olenko sittenkin puolalainen, kuten geneettinen karttani todistelee. Viitasaarelle tullut kappalainen Matthias Strannius tuli Ruotsista ja hänen sukujuurensa juontuvat Puolaan. Totta tai tarua, mutta miehen maalattu muotokuva 1600-luvulta muistuttaa partoineen minua. Stranniuksella oli paljon lapsia ja säätykierto kulki alaspäin – isoisäni oli kyläsuutari ja isäni kirvesmies. Kannuksessa olimme ryysyköyhälistöä, joka opetti minua paljon. Nuorena häpesin, nyt olen ylpeä juuristani. Tähän on tultu.
Kaksoiskansalaisuus?
Palataan muukalaisuus-teemaan. Ei minulla ole virallista kaksoiskansalaisuus-statusta, turha ylpeillä sillä. Vaan kun ajattelen jälkeläisiäni, tulee mieleen heidän asemansa, syntyperänsä.
Kolmella vanhimmista lapsistani voisi olla kaksoiskansalaisuus, koska heidän äitinsä on venäläinen. Passi on jokaisella kuitenkin suomalainen. Vanhimman pojan Suomen passi piti erikseen hankkia, koska hän syntyi Leningrad-nimisessä kaupungissa, Neuvostoliitto-nimisessä maassa. Ne ovat jo niminä pyyhkiytyneet maailmankartalta. Mielenkiintoista on se, että kaikki nämäkin lapset ovat maailmalle hajaantuneet – Helsingin ohella Englantiin ja Ruotsiin. Kansalaisuus on säilynyt, mutta he ovat maailmankansalaisia, jotka puhuvat ja osaavat monia kieliä, kulttuureja. Olen heistä äärettömän ylpeä!
Yhtä ylpeä olen myös nuorimmista lapsistani. Hekin ovat monella tapaa ”kaksois” – tai maailmankansalaisia, koska äitinsä suku on isän puolelta Hollannnista. He ovat matkustelleet paljon ja tutustuneet moniin kulttuureihin. Olen pannut merkille, että yksikään lapsistani ei ole ennakkoluuloinen suhteessa ulkomaalaisiin tai maahanmuuttajiin. Nuorimpien lapsieni ammatit ovat myös heitä opettaneet enemmän kuin minä isänä: he tapaavat erilaisia ihmisiä ja osaavat heihin suhtautua täysin normaalisti. Puhuvat kieliäkin.
Kirjoitin tämän blogin siksi, että minua tympii keskustelu kaksoiskansalaisuudesta sinänsä – ja erityisesti niistä rajoituksista, mitä se muka vaatii joihinkin virkoihin. Maailma on äärettömän monikansallinen ja me siinä mukana. Kysypä vain itseltäsi mistä olet peräisin, kotoisin? Mitä väliä on passisi värillä nykymaailmassa, kun kaikki liikkuvuus ja rajatylittävyys on tai ainakin pitäisi olla arkipäivää? Siinä sivussa kannattaa ajatella mitä oikeasti on isänmaallisuus?
Öisinajattelija
Perussuomalaisilla alkaa olla paskat housuissa. Hallituksen apupuolueena toimiminen on syönyt kannatusta. Kaikki vaalilupaukset ovat osoittautuneet valheiksi. Kannatus syöksyy…
Kuntavaalit painaa päälle ja puolueen tilanne alkaa olla epätoivoinen. Jotakin pitää tehdä.
Jussi Niinistö kirjoitti 2003 kirjan Suomalaisia Vapaustaistelijoita. Kirja sankaroi 30- luvun lapualais-terroria ja saksanmallia. Teoksessaan hän yrittää pestä tuon aikaiset rikokset puhtaiksi. Kirja oikein ”tihkuu” valheellista isänmaallisuutta…
Nyt hän kaivoi esille vanhan kunnon ”ryssävihan”. Suomen ja venäjän kaksoiskansalaisuus oli oiva keino herättää ikiaikainen suomalainen uskomus venäläisestä viekkaudesta ja epäluotettavuudesta.
Hiukan huvittuneena olen kuunnellut keskustelua lojaliteettiongelmasta, jonka tämä kaksoiskansalaisuus Niinistön mukaan puolustusvoimissa saattaa aiheuttaa. Minä olen syntyperäinen suomalainen, mutta en koskaan voisi olla lojaali armeijalle tai minkään sortin pyssymiehille
Erno Paasilinnaa lainaten: Jokainen sotilas on viholliseni.
Ps. Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner omaa kaksoiskansalaisuuden: Sveitsin ja Suomen.
Ei ihme, jos ilmenee identiteettiongelmia osin Persulandiaksi muuttuneessa maassamme, jossa ylimmät virkahenkilöt kokevat tärkeäksi olla osa länsimaista arvoyhteisöä, vaikka monille täysijärkisille kansalaisille lukuisat länsimaiden toimet, etupäässä Yhdysvaltojen, ovat erittäin kaukana heidän omista arvoistaan.
Meillä on puolustusministeri, jonka tehtävänä näyttää olevan välirikon aikaansaaminen Venäjään.
Mikä osuus kanssavaeltaja Niinistöllä mahtaa olla isäntämaasopimuksen aikaansaamisessa tai kaksoiskansalaisuusjupakassa?
Ei ole kauaa, kun Niinistö otti esiin Ahvenanmaan, jolle alueen demilitarisaatio voisi olla ongelma mahdollisen Venäjän agression johdosta.
Saimme myös kuulla kanssavaeltaja Niinistön arvostelevan kovin sanoin armeijan jälkeen siviilipalvelukseen hakeutuneita, joita hän syytti rintamakarkuruudesta. ”He eivät ansaitse arvostustamme” loihe ministeri lausumaan. Hän siis jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin sen mukaan, kuinka halukkaita he ovat tarttumaan aseisiin. Minä voisin jo Niinistön vuodatuksen vuoksi hakea siviilipalvelusstatuksen. Tai vaihtaa vähemmän suojeluskuntailmapiiriä omaavaan maahan.
Kanssavaeltajapuolueessa on erittäin hyviä esiintyjiä ja supliikkimiehiä, muitakin kuin Soini.
Otetaan esimerkiksi Simon Elo, jonka viilipyttymäinen taikinanaama ei värähdäkään, vaikka hänelle esitettäisiin mitä tahansa vasta-argumentteja. Silmät tuijottavat järkähtämättä lasien takaa ja erehtymättömän tasainen, täsmällisesti argumentoitu puhe pulppuaa ilmoille. Tässä miehessä olisi ainesta väittelyn suomenmestaruuskisaan.
Soinin ”hauskuudet” tai Elon viileä argumentointi, samaa sontaa eri paketissa.
Blogistin kanattaa pitää puolalaisuudestaan kiinni, olihan Kieslowskikin sieltä kotoisin.
Vielä kun kasvattaa kunnon mursuviikset ja sipaisee päälle puolalaista viiksivahaa, ni a’vot!
Mainiosti kommentoitu!
Ajan suunta on nyt sellainen että upseerismiehenä, tutkijana ja puolustusministerinä tunnetuksi tullut mies on kirjoittanut lapualaisterroristeja ihannoivan teoksen. Hänen mielestään nämä ihmisten kidnappaajat, nöyryyttäjät ja murhamiehet olivatkin ”vapaussankareita”. Me kunnialliset ihmiset emme ymmärrä tällaista hevosenleikkiä ja kansanhuumoria…
Hän yrittää valkopestä lapualaisten ja IKL:n mustan historian, mutta onneksi näiden väkivaltaisten konnien ihannoinnin lisäksi on ilmestynyt myös vakavasti otettavaa tutkimusta, johon perustuu Oula Silvennoisen ja kumppanien kirja Suomalaiset fasistit. Jo nimestä selviää että fasisteja kutsutaan fasisteiksi, joita Lapuan liike ja IKL olivat.
Yleinen vainoharhaisuus on jo huolestuttavalla tasolla, kun kaikkia ihmisiä joilla on Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaisuus epäillään Venäjän agenteiksi. Suomen turvallisuuspoliisi pitää vainoharhapäissään kyllä joitain suomalaisiakin ”valtion turvallisuudella vaarallisina” vailla päteviä perusteita. Vielä he eivät kuitenkaan ole esittäneet epäilyjä että Suomessa on ”vihreitä miehiä”
valmiina tarvittaessa toimimaan vieraan vallan hyväksi, Se menisi jo liikaa absurdin puolelle. Terveisiä vaan Kafkalta.
Toveri Koistista hiukan lainaten:
Ajan suunta on nyt sellainen, että Les-positiivisena bisnesmiehenä ja nyt pääministeriksi kohonneena profeettana (?) Sipilä valaa uutta uskoa suomalaisiin päästämällä suustaan uusia sammakoita :
– Miksi me emme pystyisi siihen, kun Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa työllisyysaste liikkuu 75 prosentissa, Sipilä kysyi.
Hämmästyttävää on, ettei edes vasemmistolainen media kritisoi tuollaiseen valheelliseen propagandaan. Sipilä ”unohtaa” kokonaan sellaisen tosiseikan, että nuo hänen mainitsemat verrokki valtiot ovat itsenäisiä valtioita, joilla on oma valuutta. ja talouspolitiikka.
Meidän ”nilkit” vaihtoivat markkamme D-markan pohjalle luotuun euroon heti kun sitä heille ehdotettiin.
Ymmärrän kyllä hyvin sen , että Sipilälle itselleen kuriin ja leikkauksiin perustuva kilpailukyky- politiikka luo valoisia näkymiä .Sijoitukset ”kuoriin” poikivat osinkoja ja kuorien arvonnousua.
Emu:ssa esim. vaihtotaseongelmia ja työttömyyttä hoidetaan sisäisellä devalvaatiolla kun taas EMU:n ulkopuolisilla valtioilla on oma valuutta, jonka avulla korjausliikkeeseen osallistuvat myös pankit ja koko väestö.
Työväestölle, joka kituuttaa yhä pienemmillä reaalipalkoilla, se merkitsee yhä kasvavaa epävarmuuden aikaa. Koskaan ei voi olla varma toimeentulosta. Jos ei ole tarpeeksi elastinen, niin kohtalona on kuntoutustyö (=orjatyö) tai leipäjono. Valitse siitä sitten.
”Talouskurista autonomiaan”
(Kaitila ja Ronkainen 2015
PS. Rahaliiton ja uusliberalismin kaatuminen on toivottavaa ja jopa todennäköistä. Ranskan vaalit ratkaisevat.
Se, että sen tekee äärioikeistolainen puolue, osoittaa selvästi kuinka kauas vasemmisto on liukunut vanhoista periaatteista: Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvo.