Klara Vappen, bara vatten,
Rempseää työväen vappua kaikille! Vapun merkeissä palaan tässä blogissani vähemmän iloisiin tunnelmiin eli sadan vuoden takaiseen Lahteen ja Hennalaan…
Hennalan naismurhat, kansalaissodan julma loppunäytös
Liukkonen, Marjo. Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino, Tampere 2018, 351 s.
“Hennala ei ollut outo poikkeus historian virrassa, vaan yksi pysäkki totalitaarisen vallan jatkumossa. Hennalassa, kuten monilla vankileireillä ennen ja jälkeen sen, pyrittiin nopeuttamaan kuviteltua luonnonvalintaa ja voittajien mielestä “oikeaa” historiallista kehitystä.Nationalismi ja eugeniikka tarjosivat siihen otollisen maaperän ja työkalut”
Tuo kappale on toimittaja ja feministi Marjo Liukkosen perusteellisen tutkimuksen loppukaneetti. Sen jälkeen seuraa vielä 75 sivua viitteitä, lähteitä, murhattujen naisten luettelo ja kirjassa esiintyvien henkilöiden luettelo. Liukkonen käyttää mikrohistoriallista otetta, muistitietoa, kirjeitä ja muita lähteitä osaavasti. Kaikista teloitetuista naisista on perustiedot ja suuresta osasta paljon muutakin kerrottavaa. Myös leiri- ja parakkielämän arkipäivä tulee tutuksi kaikkine kummallisuuksineen, ruokajonoineen, raiskauksineen ja kaupankäynteineen. Lähde- ja tietoteoksena Hennalan naismurhat 1918 on siksi verraton ja uraauurtava tutkimus!
Teloittajat ja rodullistajat
Hennalan naismurhat 1918 on nimensä veroinen teos siksi, että juuri murhista, naisvihasta, kostosta ja osin myös rodullistamisesta oli kysymys. Nainen sotilaana, miesten vaatteissa ja sarkahousuissa kiväärin kanssa, oli kauhistus monelle aikalaiselle, kirjailija Ilmari Kiantoa myöten. Punaisten puolella taistellut nainen oli täydellisesti demonisoitu. Juuri Kianto oli innoittamassa punakaartissa palvelleiden naisten teloituksiin, jotta tämä yhteiskunnan “degeneroitunut” aines saataisiin pois päiviltä eikä se synnyttäisi enää lisää kaltaisiaan.
Majuri Hans Kalmin teloitusjoukot kävivät täyttämään tätä tehtävää innolla Hennalassa. “Kuhmoisten pirut” olivat jopa ylpeitä pilkkanimestään. Teloittajien joukossa, partion johdossa naisia ampuivat myös tulevan presidentin Pehr Evind Svinhufvudin kaksi poikaa, Eino ja Yngve. Olisikohan siinä ollut henkilökohtainenkin syy Svinhufvudin pikaisesti ajamiin armahduksiin valkoisten voittajien julmuuksiin syyllistyneitä kohtaan? Tätä kysyy Marjo Liukkonenkin.
Joskus teloittajiksi määrättiin aivan nuoria poikia, niin sanotusta Suojeluskuntien “Oravakomppaniasta”. Muistitiedon mukaan eräs nuorukainen ei halunnut ampua koulutovereitaan, mutta olisi tähän pakotettu, oman henkensä uhalla. Yleisestihän teloittajat tulivat muualta Suomesta, Hennalan naisvangit taas pääosin etelästä, Hämeestä ja Turun ja Porin läänistä. Niinpä tuntemattomia ja outoja “huorahtavia ryssän morsiamia” oli helpompi ampua kun kasvot eivät olleet tutut.
Teloittajina kunnostautuivat myös veljekset Lauri “Tahko” Pihkala ja Martti Pihkala ja monet muut sittemmin 1930-luvun IKL-äärioikeistolaiset, lakonmurtajat ja Lapuanliikkeen muiluttajat. Hans Kalmin johtama teloitusjoukko oli alistettu jo toukokuussa 1918 saksalaisten komentoon, mitä majuri protestoi jopa Mannerheimille lähettämässään kirjeessä. Marjo Liukkosen mukaan saksalaissotilaat olivat suomalaisia paljon inhimillisempiä; monet heistä kokivat olevansa työväenluokkaisina sosialisteina vangittujen hengenheimolaisia. Niinpä jotkut saksalaissotilaat toivat vangeille ylimääräisiä ruoka-annoksia ja vaatteitakin. Toiset taas käyttivät naisia myös seksuaalisesti hyväkseen. Erilaista kaupankäyntiä oli paljon.
Karmeinta käytäntöä oli teloitettujen uhrien ruumiiden häpäisy, riisuminen, “kallonmittaaminen”, jopa päiden irti leikkaaminen. Tätä rodullistamista, “lääketieteellistä” eugeniikkaa harjoittivat muistitiedon mukaan leirin lääkärit. Heidänkin nimensä kirjassa mainitaan. Monet haavoittuneet jäivät ilman hoitoa ja äitiensä mukana tulleita pikkulapsia kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin juuri Hennalassa. Isorokko, tulirokko ja espanjantauti levisivät kuin kulovalkea.
Julmuudestaan tunnettu Pohjois-Hämeen 1. pataljoonan komentaja Hans Kalm (1889–1981) oli virolaissuomalainen ammattisotilas ja myöhemmin laillistettu vaihtoehtolääkäri. Hän pakoili viranomaisia muun muassa USA:ssa ja Ruotsissa II maailmansodan jälkeen, palasi Suomeen 1950-luvun lopulla, väitteli tohtoriksi ja kehitti homeopatiaa. Hän ei joutunut koskaan vastuuseen murhatöistään Hennalassa.
Murhatut naiset
Murhattujen naisten lukumäärä vuonna 1918 tuskin selviää lopullisesti koskaan.
Hennalassa, missä teloitettiin ylivoimaisesti eniten nuoria naisia ja tyttöjä, arviot liikkuvat parista sadasta useampaan sataan. Marjo Liukkonen on laskenut murhattujen määräksi 216. Naiset olivat pääosin 17-20 vuotiaita, mutta joukossa oli jopa 14-15 vuotiaita tyttöjäkin.
Lahdessa ja Hennalassa ensimmäiset teloitukset tehtiin tutkimatta jo huhtikuussa, mutta pääosin niitä pantiin toimeen toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Aseena olivat ensin kiväärit ja pistoolit, sittemmin konekivääritkin. Kristillisin menoin vainajia ei saanut haudata, vaan ruumiit peitettiin sorakuoppiin. Lahden kirkkoherra Matti Wikström oli innokas suojeluskuntalainen, joka kieltäytyi siunaamasta kirkkoon kuuluvia punavankeja ja esti heidän hautaamisensa kirkkomaahan – siitä huolimatta , että vuonna 1918 kaikki suomalaiset kuuluivat seurakuntaan.
Valtaosa naisista oli osallistunut aseelliseen taisteluun. Jos sen myönsi, oli miesten sarkapuvussa ja ja housuissa sekä leikannut hiuksensa, teloituskomppanian eteen marssittaminen oli todennäköisintä. Osa oli palvellut punakaartien keittiössä tai haavoittuneita hoitamassa. Sekin riitti syyksi kuolemantuomioon, jos esimerkiksi kotipitäjän suojeluskuntalaiset tätä vaativat. Myös “agitaattorit” ammuttiin usein ensin. Murhatut olivat useimmiten tehdastyöläisiä, mutta ammuttaviksi joutui myös palvelusväkeä, siivoojia ja torpparien vaimoja. Monella teloitetuista oli mukanaan pikkulapsia, jotka jäivät joskus täysin orvoiksi molempien vanhempien tultua tapetuiksi.
Ainakin yksi äiti ammuttiin Lahdessa keväällä 1918 sylissään vajaan viiden kuukauden ikäinen lapsi. 21-vuotias lahtelainen Rauha Agnes Sinisalo teloitettiin jo vapunaattona 30.4. 1918. Hänen kanssaan ammuttu poikalapsi Hjalmar Julius Sinisalo oli syntynyt itsenäisen Suomen aamunkoitteessa 5.12.1917…
Öisinajattelija
Luin kirjoittamani tekstin uudelleen…
…ja minua itketti. Tuo viimeinen kappale, ammuttu äiti lapsi sylissään tuli viime yön uneeni.
Ajattelin…ja ehdotankin, että tämä RAUHA AGNES SINISALO, lapsi käsivarsillaan, ansaitsisi symbolisen muistomerkin , jotta vuoden 1918 julmuudet eivät unohtuisi.
Muistomerkkejä on meillä pystytetty monesta syystä, myös vuoden 1918 uhreille, mutta ei nyt tule mieleen, että Hennalassa murhatut NAISET, NÄLKÄÄN, TELOITUKSIIN TAI TAUTEIHIN KASARMEiSSA KUOLLEET LAPSET olisivat saaneet nimensä tai muistonsa esiin myös muistomerkein…
Öisinajattelija
Pena,
Sinulla onkin eräänlainen ” tunnesuhde ” Hennalaan. Olethan syntynyt Lahdessa ja asunut Hennalan naapurissa jonkin aikaa.
Minulla on mustavalkoinen ja aikojen saatossa haalistunut v.1951 syksyllä otettu valokuva äidistämme, jolla on valkoinen palvelijan esiliina päällään ja siipikarjan ruokintakuppi käsissään. Kuva on tosin otettu rauhan vallitessa, eikä hänellä ole lasta käsivarsillaan , vaikka olitkin syntynyt äskettäin. Vanhempamme olivat tuolloin syntymäsi aikoihin työläisinä tuon pahamaineisen Hennalan kasarmin takana sijainneella Yli-Sippalan maatilalla, jossa heillä oli erillinen asunto.
Olin pikkulikkana kesäisin isän kanssa mukana heinänteossa pellolla, josta tuo Hennalan kasarmi näkyi. Se oli silloin armeijan käytössä. Hennalasta kuuluikin usein tykin pauketta ja muuta ammuntaa, jota heinäkuormaa vetävä suomenhevostamma säikkyi. Lapsen uteliaisuudella ihmettelin paukkeen syytä ja aiheuttajaa, ja kysyinkin isältä mitä ja miksi siellä pellon takana oikein paukutellaan. Isä vastasi, että siellä taas harjoitellaan sotimista, ja että on parasta lähteä pois pellolta, ettei saa kuulaa kalloon !. Hevosen ohella isäkin tuntui tulevan vauhkoksi ja hänelle tuli hätä lähteä nopeasti pois pellolta. Hennalan läheisyys herätti hänessä kait jonkinlaista pelkoa ja vastenmielisyyttä.
Hennalasta puhuttaessakin työläisenä leipänsä ansainnut ja vasemmistolaisesti suuntautunut isämme synkistyi. Hän karttoi kasarmin näkemistäkin , sillä hänellä oli tiedossa nuo Hennalan vankileirillä tehdyt teloitukset ja muut julmuudet.
Suomen Sosialidemokraatissa julkaistun kuolinilmoituksen mukaan Jalmari Sinisalo, s. 28.11. 1917, kuoli nälkään Lahden taistelun aikana huhtikuussa 1918. Myös Sotasurmat tietokannan mukaan Hjalmar Julius Sinisalo kuoli nälkään, kuolinpäiväksi merkitty 25.5. 1918. Sotasurmien mukaan Hjalmar oli syntynyt 5.12. 1917. Erot syntymäajoissa ovat yleisiä, toinen voi olla kastepäivä. Samoin kuolinpäiväksi voi olla merkitty myös se jolloin tieto kuolemasta tuli seurakunnalle. Voi olettaa kyseessä olevan kummassakin tapauksessa Rauha Sinisalon pojan, jota ei siis ammuttu äitinsä syliin. Liukkosen kirja on valitettavasti hieman värittynyt kohukirja ja lähdekritiikki on jäänyt melko heikoksi.
KOMMENTTI T.Perttilälle:
Hennalan naismurhat ei ole todellakaan mikään kohukirja. Liukkonen tuo esiin myös tämän Perttilän version syntymä ja kuolinajoista Sinisalon murhaamisesta, MUTTA todistajien mukaan poikalapsi olisi todellakin ammuttu äitinsä syliin, koska hän ei suostunt lapsestaan luopumaan.
Öisinajattelija
Pentti Stranius voisi nyt ensin kertoa millä sivulla kirjoitetaan, että todistajien mukaan poikalapsi olisi todellakin ammuttu äitinsä syliin. Itselläni on kirjan ensipainos ja sen sivulla 240 kerrotaan seuraavaa: ”Luimme kaikkiaan 58 kasaan teloitettua naista, pieni lapsi oli yhden kainalossa. Vuosia myöhemmin kuulin Hemming Linqvistiltä, että Martta [tarkoittanee Rauha] Sinisalo oli vienyt lapsensa mukanaan.” Tuon tekstin perusteella Liukkonen on sitten tehnyt johtopäätöksen, joka on ristiriidassa Suomen Sosialidemokraatissa olleen kuolinilmoituksen ja Terroritilaston kanssa. Myöskään Ilmari Leppänen ei mainitse mitään siitä, että tällä edes olisi ollut lapsi mukanaan, vaikka on kertonut olleensa samaan aikaan valimolla vankina kun siellä huudettiin Sinisalo ammuttavaksi. Kirja johon kannattaa tutustua: Ulla-Maija Peltonen: Punakapinan muistot, jotta oppii suhtautumaan riittävällä lähdekritiikillä kaikkeen mitä vuoden 1918 tapahtumista kerrotaan. Nämä kaikki ”mummon kertomat” jutut ovat yleensäkin silkkaa MV-tasoa ja sitten jos niitä yrittää oikoa asiakirjoihin vedoten, niin heti on kertojalla herneet nenässä.