Elämäkerrat ovat suosittua lukemista. Niitä laativat pääosin valtakunnan suurmiehet, joskus naisetkin. Sukupuoli näkyy teksteissä: miehet “unohtavat” usein vaimonsa ja lapsensakin (elleivät nämä ole sattuneet menestymään kuten elämäkerturi itse), naiset muistavat paremmin läheisensä. Miehillä “minä itse”, siis ura on useimmiten keskiössä, naiset kuvaavat arkea ja perhettäänkin. Poikkeuksiakin on.
Olen lukenut muutaman sata elämäkertaa, joten puhun kokemuksesta.
Sukupuolijaottelun lisäksi elämäkerta on aina erilainen sen mukaan, onko se kerturin itsensä laatima vaiko toimittajan tai haamukirjoittajan. Silti elämäkerran kuten mikä hyvänsä kirjan kirjoittaminen on aina subjektiivista puuhaa, missä fiktiollakin on osuutensa. Siksipä elämäkerrat kiehtovatkin. Ja onhan elämä ihmisen parasta aikaa, kuten lausahti muuan Matti Nykänen – jo eläessään! Ja vielä: Pentti Saarikoski taisi tokaista jotakin sentapaista, että tekee elämästään fiktion, jotta se olisi totta. Pekka Tarkan laatima 2-osainen mammuttiteos Saarikoskesta onkin parasta, mitä elämäkerta-genre on tässä maassa tuottanut; toisesta sijasta kamppailee Erno Paasilinnan pikavauhdilla laatima nuoren neron eli Timo K. Mukan elämäkerta.
Lukijan uteliaisuus on inhimillistä ja siksi hän odottaa usein sitä, kuinka suurmies tai nainen kuvaa pahimmat aallonpohjansa, takaiskunsa ja epäonnistumisensa. Siinä onkin haastetta kirjoittajalle eivätkä nämä siitä kunnialla aina selviä. On niin helppo syyttää muita. Voisin heittää kevyen väitteen niin sanotusti lonkalta: mitä mahtavampi poliittinen, teollinen tai valtiollinen suurmies on ollut, sitä epäluotettavampi, jopa valheellisempi on elämäkerta. Tietoisesti tai tiedostamatta.
Kolme erilaista elämäkertaa
Matti Mäkelä: Pitelemätön, 2019
Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat, 1997
Maria Roiha: Jussi Parviainen. Jumalan rakastaja, 2018
Matti Mäkelä
Luin heinä-elokuussa kolme erilaista elämäkertaa. Vastikään kuolleesta Matti Mäkelän Pitelemättömästä kirjoitin jo heinäkuussa KU-blogin (20.7.2019). Mäkelän olen muutaman kerran tavannutkin Joensuun edesmenneessä kulttuuriravintolassa, Wanhassa Jokelassa. Pitelemätön on poikkeuksellinen elämäkerta pohjalaiseksi sovinistiksi ja provokaattoriksi haukutulta tekijältä, sillä Mäkelä muistelee pehmeästi, etten sanoisi hellästi myös läheisiään. He saavat paljon tilaa tekstissä. Lähestyvä kuolema ei miestä sinänsä säikytä, mutta on se saattanut silti vaikuttaa kirjan viimeistelyyn (?).
Seppo Heikinheimo
Helsingin Sanomien kiistelty musiikkiarvostelija, kirjailija, kielimies ja suomentaja Seppo Heikinheimo kirjoitti Mätämunan muistelmat, jätti sen kustantajalle ja teki itsemurhan helsinkiläisessä hotellissa toukokuussa 1997. Kirjansa viimeisellä sivulla hän kertoo aikeestaan ja ilmoittaa tekoonsa leikillisiä ja vähän vakavampiakin syitä: pesäpallo-otteluissa ei voi enää käydä kun siellä soitetaan mökämusiikkia, tennissyöttöni alkaa olla ruosteessa, Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ilmapiiri on muuttunut entistä epämiellyttävämmäksi, lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja erkaantuneet elämään omaa elämäänsä, presidentiksi on valittu sellainen surkimus kuin Martti Ahtisaari eikä kukaan enää lue elämäkertoja tai musiikkikirjoja … Lopullinen syy itsemurhaan on Heikinheimon mukaan se, että Jumala hylkäsi: “Eeli, eeli, lama sabaktani” kuuluu kirjan viimeinen lause.
Yli 500-sivuinen Mätämunan muistelmat on rajua tekstiä eikä siinä säästellä läheisiä työtovereita sen paremmin kuin maailmankuuluja kotimaisia tai ulkomaalaisia kulttuurihenkilöitä, säveltäjiä, kapellimestareita, muusikkojakaan. Teos tihkuu yksityiskohtaisia juoruja ja paljastuksia, petollisia ystäviä, halveksuntaakin kun kuuluisat maestrot osoittautuvat keskinkertaisiksi tai vaikka alkoholisteiksi. On mukana vähäisemmässä määrin “neron” itsekritiikkiäkin, mutta perheestään Heikinheimo ei kirjoita kuin muutamassa sivulauseessa. Työtahti on hurja, elämä yhtä uraa ja ahertamista, yksinäisen miehen ponnisteluja, mistä palkitaan vain ja ainoastaan kiittämättömyydellä, vähättelyllä, vaikenemisella.
Elämäänsä ja Ahtisaaren Suomeen täysin tympääntynyt ja ilmeisen erakoitunut kuusikymppinen Heikinheimo luovuttaa, hankkii kaiken lisäksi psykiatri Matti Huttuselta ns. “terveen paperit” ja päättää päivänsä. Mätämunan muistelmat oli tietenkin elämäkertana suurmenestys ( Öisinajattelija suosittelee, luettuaan sen vasta nyt, sen verran kutkuttavia tarinoita ja juoruja 1900 luvun viime vuosikymmenistä kertova teos sisältää – ja on kaiken lisäksi erittäin sujuvaa ja helppolukuista tekstiä!).
Jussi Parviainen
Jussi Parviainen. Jumalan rakastaja kuuluu siihen sarjaan väärinymmärrettyjen nerojen elämäkertoja, jonka on laatinut toimittaja. Maria Roiha on tuntenut Parviaisen pitkään ja tekstistä huokuu syvä luottamussuhde: Parviainen avautuu, kuten juorulehdissä on tapana kirjoittaa. Elämäkertateos perustuu pitkiin, tuntikausia kestäneisiin haastatteluihin eri aikoina. Ne Roiha on purkanut sujuvasanaiseksi, melkein 600 sivun mittaiseksi kiinostavaksi kirjaksi.
Niin, Parviainen todella avautuu haastatteluissa, kuten esimerkiksi ns. puolidokumentaarisissa elokuvissaan “Yksinteoin” (1-2). Kun ne esitettiin Joensuun Rokumentti-festareilla 2018, yleisö odotti innolla Jussi Parviaista paikalle. Ei hän tullut, vaan sairastui. Kovasti sairasta hän myös näyttelee noissa filmeissä, jopa niin, että mustasukkaisuuden ja avioerojen murtama mies aiheuttaa joissakin katsojissa myötähäpeää. Öisinajattelija on kuitenkin toista mieltä: Parviainen on monen eronneen miehen aito ja oiva tulkki! Itsesäälissä rypevä ja kovin haavoittuvainen itseään toistava automaatti.
Jussi Parviaisen elämäkerta keskittyy onneksi teatterielämään ja sellaisiin kohuteoksiin kuten Jumalan rakastaja ja Valtakunta. Hyvä niin. Myös kirjan alkupuoli, Jussi Parviaisen lapsuus ja nuoruus sekä “jumalan etsiskely” esimerkiksi jehovantodistajien joukossa Kuhmon syrjäseudulla on kiinnostavaa ja pätevää teksiä. Se selittää paljon tulevan ja kovin ristiriitaisen teatterineron tai ainakin hullunrohkean Parviaisen myöhempiä vaiheita Helsingissä.
Kuten Seppo Heikinheimo, myös Jussi Parviainen on välillä ilkeä itserakas muistelija, joka ei säästele läheisiään. En arvannutkaan, että legendaarisen Jouko Turkan hengenheimolainen ruoskii näinkin ankarasti guruaan ja esikuvaansa – itsensä ohella. Jumalan rakastajan suurin ansio on siinä, että elämäkerrassa sentään pyritään kuvaamaan päähenkilön neroutta ja hulluutta, uran nousuja ja sitäkin rankempia laskuja.
Öisinajattelija
Ohhoh, ”muutaman sata elämänkertaa”.
Olenkohan itse lukenut kymmentäkään..
Viimeisin oli Pentti Linkolan elämänkerta, joka oli kyllä pääosin mielenkiintoista luettavaa, mutta välillä meni haukotuksen puolelle. Vanhasta vastarannankiiskestä olisi toivonut tymäkämpää keitosta, mutta kyllä kalasoppa ilman suolaa ja pippuriakin menee, jos kova nälkä on.
Se toinen elämänkerta on Erno Paasilinnan, toisinajattelija hänkin. Tähän tarinaan ei toimittaja ole päässyt lusikkaansa pistämään, vaan kirjailija on itse kaiken paperille tiputellut, ernomaiseen tyyliinsä.
Tavallaan elämänkertoja ovat myös matkakertomuksen tapaiset a’la Leif Salmenin seikkailut Turkissa ja muualla, Eero Hämeenniemen kokemukset Intiassa, miksei myös Jouko Turkan kirjalliset tilirtykset.
Osittaisia sellaisia, joissa ei mennä aasta ööhön vaan vaikkapa paikasta x paikkaan y, jossa välissä kertoja on päässyt rutvaisemaan paperille pienen hetken elämästään välillä x-y.
Alkupisteestä loppupisteeseen tai sen lähimaastoon sijoittuvissa kertomuksissa on vaara, että loppupisteen reagointi alkupisteen algoritmiin ei vastaa täysin suhteellisuusteorian kaikkia hyvien tapojen sääntöjä, vaan alkupiste saattaa selättää jo niskan päälle päässeen loppupisteen yllättävällä puolinelsonilla niin, ettei alulla ole lopulta päätä eikä lopulla häntää.
Lukisinko elämänkerrat vaikkapa Urho Kaleva Kekkosesta, Paavo Lipposesta, Matti Nykäsestä tai Kimi Räikkösestä?
En. Todellakaan en.
Entä Jeesuksesta? Liian paljon psalmeja, korinttolaiskirjeitä ym. roinaa, joihin Jeesus saattaisi hukkua, ellei osaisi kävellä vetten päällä.
Mikä elämänkerta olisi niin kiinnostava, että sen voisi lukea yhdeltä istumalta, syömäti, juomati?
Olisiko se taivaallisen isän omin mahtavin käsin taivaankanteen loihtima luomiskertomus, jossa jumalinen partaukko paljastaisi kaikki salaisuutensa meille maan matosille?
Vai olisko se Mato Valtosen yritys elämänkerraksi, pieraisu paperille?
Vaiko nykyisen valtiopäämiehemme tilitys elämästä mustan hiilen varjossa, sen seurauksista ja ilosanoman levittäminen Putinille noin ens alkuun?
Ei, ei.. mikään näistä.
Mielenkiintoisin elämänkerta voisi olla miehestä, jolle ei tapahdu mitään.
Se olisi yhtä nopeasti luettu, kuin kootut saksalaisvitsit tai kertomukset juutalaisten ryysyköyhäläisyydestä, saati listaus maailman täyspäisistä valtiopäämiehistä.
Voisi keskittyä oleelliseen, eli ei mihinkään.
Tuohon Seppo Heikinheimo-täkyyn on pakko tarttua, ja varata Helmetistä mätämunan muistelmat.
Yhden Heikinheimon olen joskus lukenut 70-luvun loppupuolella. Se on hyllystäni edelleen löytyvä ”Stereo-opas”- kirjanen, jossa muistan olleen kuvan partaisesta miehestä kuulokkeet korvilla.
Ilmeisestikin kuulokkeista tulvi klassista viulunvingutusta, mikä ei ole tämän genren harrastajien piirissä luettavissa mökämusiikkikategoriaan, vaan on sen sijaan ns. korkeakulttuuria, josta ns. tavallisella tallaajalla ei ole hajuakaan.
Tämä alituinen vingutus tuo kylläkin minulle mieleen korkeakulttuurin sijaan päättymässä olevat bakkanaalit Titanicilla. Soitto se vaan soi, mutta laiva uppoaa..
Mutta Heikinheimo saattoi hyvinkin olla semmoinen mulkvisti, jonka tekstiä viitsii kahlata läpi ehkä suurellakin mielenkiinnolla.
Minun ääneni osuu Heikinheimoon.
Mäkelä on pohjalainen, josta en paljoakaan tiedä, enkä välttämättä haluakaan. Sinänsä mitään pohjalaasia vastaan ole..
Parviaisen muistan parhaiten siitä, että on vetänyt Loiria näköön ja patsastellut nuoren kimulin kanssa Hesarissa. Muistan myös kuunnelman poikansa kanssa, josta ei saanut niin minkäänlaista tolkkua.
Siispä, Mätämunan muistelmat.
Ahtisaaren muistelmia en kylläkään lukisi.
Kiitos MottoHed,
hyviä pointteja!
Näitä urheilusuuruuksien/formula-epäurheilijoiden ja rokkareiden elämäkertoja on pilvin pimein. Niitä en harrasta kuin pienin poikkeuksin. Pari vuotta sitten luin Keith Richardsin tiiliskivielämäkerran ja sen siivellä Mick Jaggerin – kyll Keef Richards voitti. Pistin hänelle sähköpostiakin ja toivotin pitkää ikää – ja luovia hetkiä Stolichnaja-pullon ääressä. Neuvoin kokeilemaan Pshenitsnajaa/vehnävodkaa (hän nimittäin kertoi muistelmissaan pitävänsä venäl vodkasta, jota ei mene vanhemmiten pulloakaan päivässä…, hehheh).
Aivan viimeksi luin nuoren miehen elämäkerran, nimittäin Leo Straniuksen EKOISTIN MUISTELMAT (Into Kustannus). Se ilmestyy virallisesti vasta 27.9., mutta poika pisti mulle luottamuksella digiversion jo ajat sitten. Maailma muuttuu ja vaikka keski-ikä nousee, niin yhä nuoremmat hemmot ja gimmat ovat alkaneet muistella vähäisiä vuosiaan… Mutta, mikäpä sitä on mennä tuomitsemaan, jos ja kun sanottavaa löytyy kuten tuossa Leon kirjassa …
Öisinajattelija
Luettuani joitakin arvosteluja Heikinheimon kirjasta, tulin siihen tulokseen, etten viitsi vaivautua.
Mies joka on huudellut natsitervehdyksiä ja käynyt nuuhkimassa konserttien väliajalla naisyleisön istuimia todetakseen, ovatko naiset kostuneet komean viulistin esityksestä.
En viitsi lukea kenenkään sairaskertomusta.
Rokkareista ja alkoholista puheenollen, nousuhumala voi tuntua taivaalliselta, mutta siellä pohjalla on aina piru, joka vaatii saataviaan, ennemmin tai myöhemmin.
Leo on varmaan kelpo ekoisti.
Minulle kuitenkin riittää tieto, että hän hämmentää puurohiutaleet kylmään veteen lämmittämättä ja käy kylmän veden alla suihkussa.
Kullakin taakkansa kannettavana paremman maailman puolesta.