Suomen väkiluku on jo muutaman vuosikymmenen junnannut paikallaan. Pienoinen kasvu ei johdu syntyvyydestä, joka vähenee vuosi vuodelta, vaan maahanmuutosta ja pidemmästä eliniästä.
Erityisen paljon eläkeläisiä, “Hyvinvointi-Suomen” rakentajia ja veronmaksajia asuu esimerkiksi Pohjois-Karjalassa syrjäseutujen pikkukylissä ja kaupungeissa – kuten vaikkapa Lieksassa, Juuassa, Nurmeksessa ja Valtimolla. Nyt kun “Hyvinvointi-Suomea” ja sen kansalaisyhteiskunnan rakennelmia puretaan vauhdilla, syrjäseutujen vanhuspalvelut ja ikäihmisten huolto, jopa hoito on vaikeutumassa entisestään. Sote ei auta niitä, jotka elävät syrjässä ja yksin – keskitettyjen palvelujen ulkopuolella (osaamatta joskus edes vaatia niitä!).
Havahduin tähän ajatukseen, kun huomaan, että olen itsekin ikämies ja eläkeläinen, vaikka vielä pääsen liikkumaan, pyöräilemään ja kuntosalille ja ainut näkyvämpi vaivakin on vain ajoittain kiusaava kihti. Havahduin, kun huomaan, että ystäväpiirinikin on suurelta osin 60-70-vuotiasta porukkaa…
Onneksi on sellaisia kansalaisaktivisteja, jotka välillä nostavat äläkän myös vanhusten puolesta. Eräs heistä on nurmeslainen tuttuni, opettaja-kirjailija-eläkeläinen Veikko Huotarinen (s. 1937), joka teki pitkän, rankan mutta palkitsevan työn myös vaimonsa omaishoitajana. Vastikään Huotarinen kirjoitti paikallislehteen
“Ajatuksia vanhusten hoidosta”,
jossa toteaa mm. :”Aikaisemmin kirjoitettiin lehdissä, että vanhuksia tuetaan asumaan kodeissaan mahdollisimman kauan, ettei heidän tarvitsisi muuttaa laitoshoitoon.
Voisiko Nurmes järjestää eri kyläkulmilleen palvelua esim. nuohoojien tapaan. Avustajahenkilöt voisivat osallistua lumitöihin, halon hakkuuseen ja lämmittämiseen, siivoukseen yms. Samalla he toisivat uutta elämisen tahtoa niille, joista monet ovat siitä huolestuneet, miten heidän, yksinäisten ihmisten, lopulta kodeissa käykään.”
Huotarinen perustelee mielipidettään viisaasti:” Luulenpa, että edellä kertomani ratkaisu helpottaisi vanhusten elämää ja toisi säästöä kaupungillekin. Samalla se olisi kiitollisuuden osoitus Nurmesta aikoinaan verovaroillaan maksaneille”.
Ja jatkossa vielä viittaus auktoriteettiin: “Viktor F Frankl huomasi sen keskitysleirivankina. Silloin tahto elää, kun ihminen vaikeuksienkin keskellä unelmoi turvallisesta kodista, palveluista, omista rakkaistaan, lähimmäisten avusta. Tuo kuuluisa tiedemies toteaa kirjassaan Ihmisyyden rajalla: ”Ihmisen tarve löytää tarkoitus elämälleen on hänen elämänsä primaarinen voima…”.
Vaeltajan elämäntaival
Suomussalmella vuonna 1937 syntynyt opettaja ja Karjala-entusiasti Veikko Huotarinen on eläkevuosinaan Nurmeksessa ryhtynyt paitsi kansalaisaktivistiksi myös aktiiviseksi kirjailijaksi.
Uutuusteos “Ruusunkukkia aisojen päässä” ( Laser Media Oy. Joensuu 2019 ) on paljolti oma elämäntarina. Huotarinen on ehtinyt paljon, omaishoitajan työnsä ohella. Runoja ja proosaa on pian koossa parikymmentä teosta eikä into laannu. Hänet on myös palkittu monilla kunniamaininnoilla kirjalijan työstään.
Uusi ura taisi alkaa runokokoelmalla “Vienankarjalainen rapsodia” (2002). Viimeiset teokset, “Olona – rajapapin jaakobinpaini”, “Kuolinhuuto”, “Kirkastusvuorella” ja nyt “Ruusunkukkia aisojen päässä” ovat vuosilta 2017-19. Lisää on kuulemma piakkoin tulossa, mainitsi tekijä puhelinkeskustelussamme.
Ruusunkukkia aisojen päässä (2019) on saanut osuvan alaotsikon “Vienalaisopettajan taipaleilla koettua”. Teos lähenee tekstilainauksineen muistelmia. Siinä vaellellaan ympäri maailmaa, itää, Eurooppaa ja Kreikkaa, jonka Athos-vuori on selvästi ollut Huotariselle pysähdyttävä kokemus. Aina teksteissä kuitenkin palataan rakkaaseen Karjalaan, nykyisen rajan molemmille puolille, mihin suurin osa tekijän tuotannosta sijoittuu. Huotarinen on harras ortodoksi, joka ei kainostele Jumalan nimen mainitsemista tai rukouksen voiman ylistämistä; rukouksilta vaikuttavat hänen monet runonsakin. Kotiseutuun ja kieleen viittaa myös kirjailijan karjalaisnimi – Vasselei.
Uusin teos on tavallaan jatkuvassa vaelluksessa olevan ihmisen kasvutarina, monien matkojen, uskonasioiden ja pohdiskelujen summa. Vaikka siinä liikutaan välillä kaukana, ihmisen sisäinen maailma ja minäkuvan rakennuspalikat ovat aina läsnä. Huotarinen on aito karjalaiskirjailija ja runoilija – ihmismielen ilojen ja surujen ilmaisijana lähes dostojevskiläistä sukua. Lukekaapa uutuuskirjasta vaikka runot “Aunuksen tiellä” tai “Johannes Karhapää 1884-1918”! Veikko Huotarinen osaa ja uskaltaa sivaltaa, mutta myös valita sanansa herkällä, runoa pulppuavalla sydämellä!
Öisinajattelija
Joo kyllä Pohjois-Karjalan väestö ikääntyy. Juuri sodanjälkeiset suuret ikäluokat saavuttaneet eläkeiän. Sotaveteraanit kuolleet pois joukostamme, vain muutamia elää.
Teollisuus vähäistä ja pienet tilat ovat joutuneet suureen ahdikoon. Vai suuria on sitäkin avokätisemmin, suuremmilla summilla tuettu, infestoin, vuosittain maataloustuilla, Rahat on käytetty piententilojen tappamiseen. Suuret tilat ovat vain keinotelleet ja tuhonneet vesistöt, ilman ja muutenkin ympäristön. SYÖNEET PIENET tilat ITSELLENSÄ.
Venäjän naapuruus tuo venäläistä väestöä ja kaikki venäläistyy kiihtyvällä vauhdilla, ei siinä mielessä ole mitään hätää, kyllähän idässä riittää korvaavaa väestöä.
Kaikki hoituu aikanaan pitkällä aikavälillä.